Kriteerit uusille rintaliiveille, jotka oli tarkoitus ottaa käyttöön nyt, kun imetysliivejä ei enää tarvita:
- ei topattuja (tai myyjän sanoin “kevyesti vuorattuja”) ja/tai kovitettuja kuppeja
- ei kaaritukia
- ei mummo- eikä muutakaan pitsiä
- väreinä musta ja laastarinvärinen (jälkimmäinen vaaleita yläosia varten)
- olkahihnojen olisi suotavaa olla leveämmät kuin ihan ohuet ja kiinnityshakasia olisi suotavaa olla rivissä enemmän kuin yksi (mulla on leveät hartiat, jotka saavat rintsikat venymään joka suuntaan enkä tykkää siitä, että ne kaivautuvat ihoon)
Kaupoissa huomattua:
- 99,9% valikoimista on topattuja ja/tai kovitettuja kuppeja
- melkein kaikissa on myös kaarituet
- toppaamattomista ja/tai kaarituettomista noin 60%:ssa on nimenomaan mummopitsiä
- väreinä on aina musta ja valkoinen
- kaarituettomien liivien olkahihnat ovat aina ihan ohuet ja kiinnityshakasia on vain yksi
Lisäksi suurin osa liiveistä tuntuu päällä jotenkin puristavilta, kun olen tottunut pitämään joka suuntaan joustavia imetysliivejä. Puhumattakaan siitä, että 75 sentin ympärysmitta tuntuu vaihtelevan yllättävänkin paljon merkistä ja mallita toiseen.
Vanhat liivini eivät käy, koska kuppikokoni on pienentynyt. Sinänsä olen kroppani nykyisiin ulottuvuuksiin varsin tyytyväinen, koska nyt kaikenlaiset yläosat tuntuvat istuvan päälleni paremmin. Leveät hartiat tykkäävät pienistä rinnoista.
Ei ole helppoa tämä, pitänee vapauttaa tissit eli olla kokonaan ilman liivejä - tai siis pitää jonkinlaisia toppiliivejä siihen asti, kunnes keksin, mistä voisin vielä etsiä.
(Naisten)lehdissä näkee usein juttuja ja naiset aika yleisesti puhuvat siitä, miten he kokevat raskauden aikaiset vartalonmuutokset, ja varsinkin siitä, kuinka he toivovat vanhojen muotojensa palautuvan raskauden jälkeen. Harvemmin kukaan puhuu raskauden jälkeisistä muutoksista (painon pudottamista lukuunottamatta), ja siksi ne oikeastaan tulivat minullekin yllätyksenä.
Olen laihtunut yhdeksän kiloa neljässä kuukaudessa. Vaaka näyttää nyt samoja lukemia kuin vähän yli vuosi sitten, ennen raskautta, eli olen aika hyvin palautunut vanhoihin mittoihini. Kroppani kuitenkin tuntuu hyvin erilaiselta kuin silloin. Imetys on tehostanut kilojen lähtemistä, erityisesti niin, että kropastani on poistunut kaikki ylimääräinen (ja ei-niin-ylimääräinenkin) neste ja rasva. Olen siis hyvin kuivassa kunnossa ja näen itseni peilissä paljon teräväpiirteisempänä kuin ennen. Samaan aikaan lantioni tuntuu pehmeämmältä. En ole varma, huomaavatko muut muutosta, mutta minulle se on hyvin selkeä.
Kuten vähän aikaa sitten kirjoitin, en enää koe naisellisuuteni olevan kiinni ulkoisista seikoista yhtä paljon kuin aikaisemmin. Paitsi hiusmallin muuttamiseen, tämä mielentila on tuonut uudenlaista vapautta myös pukeutumiseeni, en enää pelkää näyttäväni liian androgyyniltä.
Sugar Kane julisti rakastavansa housuja ja niin teen minäkin - vuosien tauon jälkeen. Paitsi että mekot ovat epäkäytännöllisiä imettävälle ja hameet yleensä vaunujen kanssa liikkuvalle, taisin saada jonkun (toivottavasti ohimenevän) trauman äitiysmekoista. Olen myös edelleen sitä mieltä, että olen hoitanut oman osuuteni tämänkertaisesta leggins-muodista, joten tulevana syksynä ja talvena aion pukeutua oikeisiin housuihin.
Koska vartaloni teräväpiirteisyys tulee todennäköisesti olemaan ohimenevä ilmiö (uskon sen muuttuvan taas, kun imetys aikanaan loppuu), olen päättänyt ottaa siitä ilon irti ja korostaa sitä pukeutumisessani. Tänä syksynä suosin kapeaa, kulmikasta ja viimeisen päälle pelkistettyä siluettia:
Tykkään siitä, miten Marimekon tasaraitapaidan (jonka oikeastaan voisi lisätä klassikkolistaan, vaikka malli ei ihan se perinteisin olekaan) venekaulus ja vaakaraidoitus korostavat hartialinjaa (joka on mulla aika jykevä, mutta tykkään siitä ja korostan mielelläni) ja villatakin valuva muoto pidentää ja kaventaa yhtä aikaa.
(Koko kohtaus on pitempi, mutta Fabiennella on erityisen painavaa asiaa välillä 0:30-1:50. Sama läppä löytyy tekstitettynä tuolta.)
Buttermilk Bisquitsin blogissa keskustellaan siitä, kuinka ääliömäisiä kanssaihmiset voivat pahimmillaan olla - nykypäivänä ollaan ilmeisesti menty hoikkuusihanteiden kanssa niin pitkälle, että ihan normaali naisen pömppövatsa herättää uteluita mahdollisesta raskaudesta. Puuttumatta siihen, miten typeriä ja tahdittomia tuollaiset kyselyt ylipäätään ovat, niiden yleisyydellä on varmaakin tekemistä sen kanssa, ettei pömppövatsa ole ns. huudossa, vaan siitä eroon pääsemiseksi tai ainakin sen peittämiseksi voidaan nähdä kovastikin vaivaa. Ajat, jolloin pömppövatsa oli yksi naisellinen kurvi muiden joukossa, taitavat olla kaukana takanapäin.
Itselläni on aina ollut jonkinlainen pömppövatsa, ja se on joskus häirinnyt kovastikin paljon. Jossain vaiheessa tajusin, että vaatteiden leikkauksella on aika paljon tekemistä sen kanssa, miten vatsa tulee niiden alta esiin - esimerkiksi matalalantioiset housut usein työntävät pömppövatsan makkaraksi housunkauluksen yläpuolelle, mikä ei tietenkään näytä ollenkaan hyvältä. Sen sijaan vähän korkeampi vyötärö armollisesti nielaisee pömppövatsan sisäänsä niin, ettei se näytä ollenkaan yhtä häiritsevältä.
Itse olen välttynyt vatsaa kommentoivilta ääliöiltä - jopa niin pitkälle, etten juuri joutunut uteluiden kohteeksi edes silloin, kun olin oikeasti raskaana ja vatsa alkoi näkyä. Esimerkiksi työkaverit pohtivat asiaa tykönään huomattavan pitkään, ja kommentoivat tyyliin “no mä vähän epäilin” vasta sitten, kun itse kerroin heille tilastani. (En myöskään törmännyt yhteenkään vatsantaputtelijaan, vaikka sellainen on kuulemma ihan yleistä, ehkä olen riittävän kiukkuisen näköinen jo valmiiksi.)
Nyt raskauden jälkeen pömppövatsani on entistä isompi, mutta se häiritsee minua entistä vähemmän. Kuten jo aiemmin mainitsin, olen onnistunut suhtautumaan raskauden aiheuttamiin vartalomuutoksiin asiaan kuuluvina ja väistämättöminä. Venynyt vatsanahka (joka toki on mennyt parin kuukauden aikana aika paljon kasaan siitä tyhjentynyt rantapallo -muodosta, jossa se oli heti synnytyksen jälkeen) on ikäänkuin muisto tapahtuneesta.
Pitkän paidan-on-oltava-housunkauluksen-päällä-kauden jälkeen on taas virkistävää sulloa paita housuihin vähän samaan tapaan kuin viimeksi 80-luvulla. Housunvyötärön korostaminen tuo tietysti pömppömahankin eri tavalla esiin. Olen ajatellut tästedes suhtautua siihen naisellisena elementtinä muuten suht kurvittomassa kropassani, se tuo pehmeyttä muuten aika kulmikkaan androgyyniin tyyliini. Mahdollisiin raskausuteluihin (joita tosin en usko kovin paljon tulevan, koska olen jo perheellinen - ihmisiä tuntuvat kiinnostavan erityisesti lapsettomien lisääntymisasiat) viittaan ns. kintaalla. Tungettelevien kysymysten uhreille suosittelen “pelastakaa meidät ääliöiltä” -kampanjaa: kertokaa vain rohkeasti kysyjille, mitä mieltä olette tuollaisista kysymyksistä. Ehkä jonain päivänä ihmiset oppivat kiinnostumaan enemmän omista asioistaan.
Ja aina, kun oma peilikuva ihmetyttää, kannattaa muistaa Fabiennen elämänviisaus:
I don’t give a damn what men find attractive. It’s unfortunate what we find pleasing to the touch and pleasing to the eye is seldom the same.
Stellageen blogissa puhutaan olkatoppauksista. Kuten kuvasta näkyy, multa löytyy olkapäitä omasta takaa sen verran leveälti, ettei toppauksia juuri tarvita. Rintavarustustakin löytyy, varsinkin tällä hetkellä, ja siksikään en halua erityisesti lisätä volyymia ylävartalooni.
Lantionseutu sen sijaan on mulla aika kapea, ja siksi mieluusti korostankin sitä - ja jalkoja muutenkin - hartioiden sijaan. Julkaisemistani kuvista käy varmaankin aika nopeasti ilmi yleinen tyylillinen linjani: yksinkertaisia ja yksivärisiä (mustia…) yläosia ja jotain jännää ja vähän runsaampaa alaosassa.
Housut Martin Margiela 6, toppi American Apparel, lipsut Havaianas
Noissa pöksyissä on leveä vyötärökuminauha, joka hakeutuu aina kropan kapeimmalle kohdalle. Ne siis istuvat niin, että luovat mukavasti illuusiota vyötäröstä, joka on mulla ylempänä kuin yleensä itse kuvittelen.
Olen näköjään kesän kunniaksi päättänyt ruveta lähes koruttomaksi. (Toivottavasti vain väliaikaisesti) kasvaneen rinnanympärykseni takia en enää osaa pitää kaulakoruja, varsinkaan pitempiä riipuksia, joita suurin osa mun kaulakoruista on, koska ne tuntuvat vain jäävän hassusti killumaan tissien päälle. Muutenkaan ne eivät just nyt tunnu oikeilta, kun pukeudun enimmäkseen kaksiosaisiin asuihin. Riipukset kuuluvat yhteen mekkojen kanssa, niillä pystyy kätevästi korostamaan pystysuoraa ja kapeaa siluettia. Nythän mun siluetti leikkautuu keskeltä poikki, ja kaulakorujen pitäisi olla toisenlaisia. Rannekoruista en tykkää kesällä, koska ne hiostavat. Nappikorviksilla siis mennään, sormuksia en edes laske koruiksi.
Stellagee ja Anna ovat jutustelleet hellepukeutumisesta, jospa määkin vähän.
Helteisessä kaupungissa (tai oikestaan kaupungeissa, vietin viikonlopun Turussa) tallustellessani olen kiinnittänyt huomiota siihen, että monilla nykynuorison edustajilla on tapana verhoilla jalkansa paksuihin mustiin legginseihin tai peräti sukkahousuihin myös liki kolmenkymmenen asteen lämpötilassa. Mulla hikoo perse pelkästä ajatuksestakin.
Kuvittelen kuitenkin arvaavani, mistä kyseinen ilmiö johtuu - olen itsekin saanut itseni kiinni hautomasta mielessäni ajatusta siitä, että reiteni eivät ole esittelykelpoiset eikä Aikuisen Naisen ole sopivaa näyttäytyä julkisilla paikoilla liian lyhyissä helmoissa tai lahkeissa. Mutta kuka lopulta kieltää? Aivan niin, minä itse. Minun reisissäni tai polvissani ei oikeasti ole mitään sellaista vikaa, minkä muut huomaisivat (ja mitä väliä, vaikka huomaisivatkin) ja veikkaan, että niin on aika monen leggins-nuorenkin laita. Kyse on taas niistä kuuluisista möröistä omien korvien välissä.
Eri asia tietenkin on, jos esimerkiksi työpaikalla katsotaan karsaasti paljaita reisiä, mutta silloinkin mieluummin pidentäisin lahjetta tai hameenhelmaa kuin kiskoisin nylonia alle. Nyt, kun vaatimus sisäsiistiydestä ei enää rajoita omaa pukeutumistani, olen päättänyt heittää Aikuisen Naisen päähänpinttymillä ns. vesilintua ja pukeutua just niin lyhyisiin shortseihin kuin haluan. Ihan hotpants-osastolle en aio edelleenkään mennä, mutta nämä Beamin alesta löytämäni A.P.C. -shortsit ovat just hyvät:
Aina sentään löytyy joku pukeutumista rajoittava tekijä, mulle se on tällä hetkellä jälkikasvun ruokkiminen, joka estää mekkojen käyttämisen. Pitää siis keksiä muuta, vaikka tällaisia shortsit ja hulmuava toppi -yhdistelmiä. Väliaikainen työelämästä poistuminen tuo lahkeen- ja helmanpituuden lisäksi muitakin vapauksia pukeutumiseen, nyt voin nimittäin käyttää myös rypistyviä materiaaleja ilman huolta siitä, miltä perspuoleni näyttää kahdeksan tunnin (hikisen) toimistolla istumisen jälkeen.
Stellageen blogissa pohdiskeltiin jokin aika sitten paperipussivyötäröä ja sen sopivuutta erilaisille vartaloille. Olin itse kovasti sitä mieltä, että olen liian tasapaksu käyttämään paperipussivyötäröisiä housuja.
Kävin nuuhkimassa Beamin alennusmyynnin tarjontaa ja kun huomasin, että nämä jo aiemmin havaitsemani Martin Margielan letkeän kesäiset, loivalla paperipussivyötäröllä varustetut housut ovat alennuksessa ja niistä on yllättäen minun kokoani jäljellä, päätin miettiä asian uusiksi. Mitä hiton väliä sillä oikeastaan on, jos olen liian tasapaksu? Tuollaiset möröt syntyvät aina oman pään sisällä ja useimmiten myös jäävät sinne - eikä sillä kuitenkaan ole väliä, mitä muut ulkomuodostani ajattelevat. Siispä päätin kantaa hienot byysat rohkeasti kassalle.
Housut näyttävät hyviltä asialliseen tyyliin ballerinojen ja rypytetyn topin kanssa, mutta myös rennosti hupparin ja Converse-tossujen kanssa. Eivätkä oikein asustettuna tee yhtään liian tasapaksua vaikutelmaa, tykkään mä.
Nyt se on taas todettu: minusta ei tule farkkutyttöä. Kävin katselemassa kauppojen valikoimia ja totesin, että tavalliset farkut ovat liian tavallisia, erikoisemmat ovat liian muodikkaita tai kalliita, en oikeastaan pidä sinisestä denimistä itseni päällä (muilla se toimii kyllä loistavasti) ja muutenkin on niin hankalaa löytää istuvat farkut. Halusin kuitenkin jotkut farkkuhenkiset pitkät housut ja päädyin Filippa K:n siniharmaisiin “pilleihin”, jotka onneksi ovat ainakin minun pohkeilleni vähän pillejä väljemmät.
Julistin jokin aika sitten täyskyllästymistäni pillifarkkuihin, ja nyt otin siis hiukan takapakkia. Pähkäilin vartaloni uudistuneita mittasuhteita ja tulin siihen tulokseen, että koska väliaikaisesti kasvaneen rinnanympärykseni takia näytän joka tapauksessa ylösalaisin seisovalta keilalta, voisin ennemminkin korostaa sitä epätoivoisten peittely-yritysten sijaan (sovitin myös Filippa K:n vyötäröltä laskostettuja ja leveälahkeisia kesäfarkkuja, mutta ne saivat profiilini näyttämään melkoiselta tankilta ja ovat liian vuotta 2009, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan). Kapeat housut sopivat myös pitkien paitojen ja lyhyiden mekkojen seuraksi korvaamaan leggingsit, joihin olen täyskyllästynyt vielä pahemmin kuin pillifarkkuihin.
Ja kapeissa housuissa on myös se hyvä puoli, että ne luovat tyylikkään viittauksen Sugar Kanen mainitsemiin rokkitäteihin ja klassikoksi muodostuneeseen pillihousut ja istuva takki -lookiin. Enää puuttuu se istuva takki.
Tarvitsen myös vyön, ensimmäistä kertaa vuosiin. Mulla todellakin on nykyään lantio, ja Filippa K:n kaavoittajilla (tai heidän malleillaan) taas selkeästi ei. Farkkukokoni on kasvanut tuuman verran lantionympäryksen osalta, mutta vyötärö on pysynyt entisellään, ja uusissa housuissani lantion ja vyötärön mittasuhde on mallia “pötkö”. Vyön kanssa ne pysyisivät ryhdikkäämmin ylhäällä.
Hyvästi kuminauhavötärö! Kuten Sugar Kanen blogissa uhosin, olen ostanut ihan oikeat housut. Ja otin päivän asu -kuvankin, teemalla latte-mamma lähdössä päiväkävelylle jälkikasvunsa kanssa.
Housut Rodebjer, neuletakki Filippa K, laukku Swedish Hasbeens (kiitoksia Stellageelle vinkistä, laukku on just sopivan kokoinen kaupungilla flaneeraamiseen ja muuhun kalenterittomaan elämään!), ballerinat Nilson (ja vaunut Emmaljunga - joko tuli tarpeeksi monta ruotsalaista merkkiä?). Huivi on Töölö Fashion Instituten pötkylä.
Valkoisesta t-paidasta pitää erikseen mainita, että olen vihdoin löytänyt ratkaisun t-paita-ahdistukseen: Edunin Basic-malliston t-paidat ovat sekä edullisia että laadukkaita. Kuvan valkoinen paita on Gal’s Essential Tee. En muuten edes muista, koska olen viimeksi käyttänyt tavallista valkoista t-paitaa - vaihtelu virkistää!
Housuja sovitellessani huomasin, että raskauden jäljiltä oman vartalon ulottuvuudet ovat vähän hakusessa. Valitsin ensin hyllystä koon M, mutta sitten sovituskopissa huomasin, että S-koko on sittenkin edelleen se mulle sopiva. Kuten aiemmin totesin, en edelleenkään mahdu vanhoihin farkkuihini, mutta olen alkanut aavistella, ettei kyse olekaan pelkästään ylimääräisistä kiloista (joita on vielä jäljellä muutama, mutta ovat onneksi katoamaan päin), vaan lantion muodon muuttumisesta. Raskauden aikanahan lantio levenee jonkun verran (minulla ilmeisesti aika paljonkin, liitoskivuista päätellen) ja farkkuni ovat niin tyköistuvia, että jo pieni leventyminen on saattanut tehdä niistä liian pieniä. Saas nähdä, vetäytyvätkö luuni koskaan takaisin vanhoille paikoilleen, vai onko muutos pysyvää.
Mutta minunhan piti esitellä nuo housut: ohutta puuvillaa, porkkanamalli, vajaamittainen lahje - loistavat kesähousut! Ja on tosiaan jännää pitää vaihteeksi päällä alaosaa, jossa on ihan oikea vyötärökaitale ja napitus, on heti paljon ryhdikkäämpi olo.
On muuten aivan mahtavaa, että kelit ovat vihdoin sellaiset, ettei tarvitse käyttää sukkia.
