Lauantaina 4. heinäkuuta 2009
On a woman, a pot belly is very sexy. The rest of you is normal. Normal face, normal legs, normal hips, normal ass, but with a big, perfectly round pot belly.
(Koko kohtaus on pitempi, mutta Fabiennella on erityisen painavaa asiaa välillä 0:30-1:50. Sama läppä löytyy tekstitettynä tuolta.)
Buttermilk Bisquitsin blogissa keskustellaan siitä, kuinka ääliömäisiä kanssaihmiset voivat pahimmillaan olla - nykypäivänä ollaan ilmeisesti menty hoikkuusihanteiden kanssa niin pitkälle, että ihan normaali naisen pömppövatsa herättää uteluita mahdollisesta raskaudesta. Puuttumatta siihen, miten typeriä ja tahdittomia tuollaiset kyselyt ylipäätään ovat, niiden yleisyydellä on varmaakin tekemistä sen kanssa, ettei pömppövatsa ole ns. huudossa, vaan siitä eroon pääsemiseksi tai ainakin sen peittämiseksi voidaan nähdä kovastikin vaivaa. Ajat, jolloin pömppövatsa oli yksi naisellinen kurvi muiden joukossa, taitavat olla kaukana takanapäin.
Itselläni on aina ollut jonkinlainen pömppövatsa, ja se on joskus häirinnyt kovastikin paljon. Jossain vaiheessa tajusin, että vaatteiden leikkauksella on aika paljon tekemistä sen kanssa, miten vatsa tulee niiden alta esiin - esimerkiksi matalalantioiset housut usein työntävät pömppövatsan makkaraksi housunkauluksen yläpuolelle, mikä ei tietenkään näytä ollenkaan hyvältä. Sen sijaan vähän korkeampi vyötärö armollisesti nielaisee pömppövatsan sisäänsä niin, ettei se näytä ollenkaan yhtä häiritsevältä.
Itse olen välttynyt vatsaa kommentoivilta ääliöiltä - jopa niin pitkälle, etten juuri joutunut uteluiden kohteeksi edes silloin, kun olin oikeasti raskaana ja vatsa alkoi näkyä. Esimerkiksi työkaverit pohtivat asiaa tykönään huomattavan pitkään, ja kommentoivat tyyliin “no mä vähän epäilin” vasta sitten, kun itse kerroin heille tilastani. (En myöskään törmännyt yhteenkään vatsantaputtelijaan, vaikka sellainen on kuulemma ihan yleistä, ehkä olen riittävän kiukkuisen näköinen jo valmiiksi.)
Nyt raskauden jälkeen pömppövatsani on entistä isompi, mutta se häiritsee minua entistä vähemmän. Kuten jo aiemmin mainitsin, olen onnistunut suhtautumaan raskauden aiheuttamiin vartalomuutoksiin asiaan kuuluvina ja väistämättöminä. Venynyt vatsanahka (joka toki on mennyt parin kuukauden aikana aika paljon kasaan siitä tyhjentynyt rantapallo -muodosta, jossa se oli heti synnytyksen jälkeen) on ikäänkuin muisto tapahtuneesta.
Pitkän paidan-on-oltava-housunkauluksen-päällä-kauden jälkeen on taas virkistävää sulloa paita housuihin vähän samaan tapaan kuin viimeksi 80-luvulla. Housunvyötärön korostaminen tuo tietysti pömppömahankin eri tavalla esiin. Olen ajatellut tästedes suhtautua siihen naisellisena elementtinä muuten suht kurvittomassa kropassani, se tuo pehmeyttä muuten aika kulmikkaan androgyyniin tyyliini. Mahdollisiin raskausuteluihin (joita tosin en usko kovin paljon tulevan, koska olen jo perheellinen - ihmisiä tuntuvat kiinnostavan erityisesti lapsettomien lisääntymisasiat) viittaan ns. kintaalla. Tungettelevien kysymysten uhreille suosittelen “pelastakaa meidät ääliöiltä” -kampanjaa: kertokaa vain rohkeasti kysyjille, mitä mieltä olette tuollaisista kysymyksistä. Ehkä jonain päivänä ihmiset oppivat kiinnostumaan enemmän omista asioistaan.
Ja aina, kun oma peilikuva ihmetyttää, kannattaa muistaa Fabiennen elämänviisaus:
I don’t give a damn what men find attractive. It’s unfortunate what we find pleasing to the touch and pleasing to the eye is seldom the same.


