Eräänä iltapäivänä

Kukaan Olympiastadionin ei-edes-niin-välittömässä-läheisyydessä asuva ei eilen illalla voinut välttyä Bonolta ja kumppaneilta, ja tänään saamme kokea saman uusiksi. Tähän viereen se kuului niin hyvin, että sille oli parempi antautua. Se olisi joka tapauksessa kuulunut ikkunan läpi ärsyttävänä taustameluna, joten avasin suosiolla parvekkeen oven ja päästin Bonon olohuoneeseeni. Stella kirjoitti suhteestaan Bonoon, joten voisin itsekin vähän.

Mun U2-fanitukseni kulminoituu vuonna 1991 julkaistuun Achtung Baby -levyyn. (Siitä on aikaa… öö… 19 vuotta. Enhän toki muistele kulunutta aikaa pahalla, mutta tässä kohtaa pitää lainata ystävääni Jaakkoa: “herra siunaa silti se hiukan kirpasee ku sen noin kirjottaa”.) Pidän sitä edelleen yhtenä oman musiikkihistoriani merkittävimmistä levyistä - se pääsi mukaan myös Facebookissa tekemälleni “15 albums in 15 minutes” -listalle, jossa siis lueteltiin 15 ensimmäisenä mieleen tullutta merkittävää levyä. Achtung Baby on mulle tärkeä paitsi musiikillisesti, myös levynkansitaiteellisesti. Sekä soundi että kuva poikkesivat bändin entisestä linjasta varsin radikaalisti ja kolahti täysillä meikäläisen makuhermoon. Ja ne myös lauloivat Dalísta, josta allekirjoittanut teki samoihin aikoihin lukion kuvaamataidon esitelmää.

Achtung Babyn ja ja pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Depeche Moden Songs of Faith and Devotion -levyn kansivihkosten kautta löysin Anton Corbijnin valokuvataiteen, joka on seurannut mua siitä lähtien. Mulla oli seinällä värikopiokoneella suurennettu kuva Achtung Babyn kannessa olleesta kirjavasta trabantista, ja jotkut palaset loksahtelivat kohdalleen toista vuosikymmentä myöhemmin, kun kävin itse valokuvaamassa trabanteja itäisen Berliinin kirjavilla takapihoilla.

Vuonna 1993 julkaistulla Zooropa-levylläkin oli vielä hetkensä, mutta sen jälkeen en ole jaksanut kiinnostua koko bändistä. Julistin eilen Facebookissa, että aion mennä U2:n keikalle vasta sitten, kun ne tekevät Leonard Cohenit - eli ovat 70v ja esittävät vain vanhoja hittejään (nyt biisilistassa oli mulle ihan liikaa uutta kamaa). Eilisen keikan aikana kaadoin lasiin syksyn loppukesän ensimmäisen Unicumin, laitoin villasukat jalkaan, menin parvekkeelle ja huusin Bonolle, että “Won’t you wrap the night around me?”. Tänään taidan tehdä saman uudestaan.

Ne eivät tosin soittaneet Love is Blindness:ia, mutta kyllä One:kin sai tädin herkistymään. Ja sen videohan on Corbijnin käsialaa.

Stella esitteli liehulahkeensa, mistä muistin, että minunkin kaapistani löytyvät sellaiset. Ne ovat Levikset jostain viime vuosisadalta, mallia 544. Ne eivät ole ihan hetkeen tuntuneet ajankohtaisilta, mutta olen säästänyt ne, koska ne istuvat hyvin ja ovat kuluneet käytössä varsin tyylikkäästi. Nyt hippilahjetta näkyy taas siellä täällä, joten näiden aarteiden voisi jälleen olla aika päästä käyttöön.

Jonain päivänä lähitulevaisuudessa, kun en enää tarvitse äitiysmekkoa ja kengät mahtuvat taas jalkoihini, palaan perusasioihin:

(Farkut Levis, t-paita Edun, tossut Converse.)

Perusasiat ja varsinkin hippihenkiset sellaiset kuuluvat tietenkin kesään, joka toivottavasti tänä vuonna tulee. Ne myös tuntuvat oudon houkuttelevilta nyt, kun ovat pitkään olleet ulottumattomissani. Toivoa tietenkin sopii, että nuo farkut mahtuvat edelleen päälleni…

Sekä Honey Junkie että Sugar Kane ovat hehkuttaneet Rodarten mohair-asioita ja ensinmainittu vielä tyylin kotimaista versiota I know why no:ta.

Samat neulotut riekaleet ovat kummitelleet minunkin mielessäni siitä lähtien, kun kesällä näin I know why no:n neulottuja legginsejä B-butikissa (kesän ainoana +29 asteen hellepäivänä ei jostain kumman syystä tullut mieleenkään yrittää sovittaa niitä) ja vähän myöhemmin syksyllä Rodarten neuleita Kim Gordonin päällä I-D-lehdessä.

Parempi myöhään ja niin edelleen, joten kuukausien huolellisen suunnittelun jälkeen kävin talviloman kunniaksi ensin Hundparkissa vakoilemassa I know why no:n juttuja ja sitten lankakaupassa. Löysin sieltä etsimäni, eli harmaata italialaista mohair-silkkisekoitelankaa. Nyt on meneillään testivaihe, eli oikean puikkokoon ja tiheyden selvittäminen. Alunperin lankaa on ollut tarkoitus neuloa puikoilla 3-4, joten verkkopintaa varten koko pitää vähintään tuplata. Kuvassa taitaa olla koon 8 puikot, mutta kokeilujen perusteella tulin siihen tulokseen, että 10 on parempi - tulee isosilmäisempää verkkoa, muttei vielä mene liian reiälliseksi. Ja kun neuloo pyöröpuikoilla, ei tarvitse yrittää ommella sivusaumoja tuollaiseen verkkopintaan. Lopputuloksen on tarkoitus aikanaan esittää lantiomittaista liiviä/mekkoa, joka joko mahtuu päälleni tai sitten vasta ensi talvena. Pääasia, että inspiraatio tulee käytettyä hyödyksi silloin, kun se iskee.

On muuten varsin mukavaa vaihteeksi viettää talviloma kotinurkissa. Kunto ja rahat eivät riitä kauemmas matkustamiseen (ensinmainitun katoaminen liittyy vatsassani majailevaan tyyppiin ja jälkimmäiset tarvitaan samaan heppuun liittyviin investointeihin), joten käytin lomani alkupuoliskon perheen kanssa seurusteluun ja loppupuolisko sujuu kotisohvalla makoillen. Olen havainnut myös orastavaa pesäntekovimmaa, ja olen ajatellut suunnata sen komeroiden siivoamiseen (säilytystilaa niille investoinneille). Jospa kerrankin päätyisin peräti suunnitelmista tekoihin.

Jälleen Sugar Kanelta vohkittu haaste eli “elämän aakkoset”. Kun aloin kasata listaa, huomasin, että se alkoi ihan itsekseen muotoutua kertomaan niistä asioista, joita olen arvostanut tai pitänyt esikuvina tai joista olen saanut inspiraatiota jo pitkään, vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja jotka seuraavat mukanani edelleen. Näitä voisi siis kuvata jonkinlaisiksi inspiraatioaakkosiksi.

A

Paul Auster. Lempparikirjailijani, jolta olen yrittänyt oppia useammissa kerroksissa ajattelua.

Akayism. Kahden ruotsalaisen katutaiteilijan projekti, jossa otetaan kaupunkitilaa haltuun uudenlaisin keinoin. (Projektin nettisivusto ei ole päivittynyt aikoihin, mutta sieltä saa jonkinlaista ideaa siitä, mitä tyypit puuhaavat. Lisää kuvia myös tuolla.)

B

Barcelona. Kaikkien aikojen suosikkikaupunkini, jonka kapeille kaduille voisi unohtua vaeltelemaan ikuisiksi ajoiksi. Sinne on aina loputon ikävä takaisin.

Berliini. Kaupunki täynnä inspiroivinta katutyyliä, hienointa avantgarde-muotia ja muutenkin upeaa meininkiä.

Banksy. Asiallinen artisti, joka paitsi tekee hienoja töitä, myös yrittää nakertaa Oikean Taiteen käsitettä ja jalustaa omalla tavallaan (aiheesta oli mainio artikkeli taannoin Imagessa).

Beat Generation. Elin myöhäisen teini-ikäni lueskellen beat-kirjailijoiden tuotantoa, erityisesti William Burroughsia, mutta myös Allen Ginsbergiä ja Jack Kerouacia. Paitsi että beatin kapinallinen meininki puhutteli nuorta kansalaista, myös liikkeen vaikutus myöhempien aikojen pop-kulttuuriin ja rokkimeininkiin The Doorsista Tom Waitsiin ja U2:sta Sonic Youthiin on tarjonnut paljon polkuja tutkittavaksi.

C

Cut-up. Tekstiä katkova ja uudelleen yhdistelevä kirjoitustekniikka, joka tuli mulle tutuksi aikoinaan William Burroughsin tuotannosta, ja yhdistää hänet muutamaan muuhun lempparityyppiini, mm. David Bowieen, Kurt Cobainiin ja Thom Yorkeen. Tällaista ajattelutapaa voisi soveltaa moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi ns. Free form crochet -virkkaustekniikka on hiukan sukua sille. Free form crochet olisi kovasti kiinnostavaa, mutta vaatii sellaista “Free your mind and your ass will follow” -tyyppistä lähestymistapaa, jossa itselläni on vielä vähän opeteltavaa.

Cecilia Sörensen. Lempparisuunnittelijani, joka tekee parhaat hameet ja takit ja muistuttaa aina Barcelonasta.

Anton Corbijn. Tyyppi joka kuvitti nuoruuteni ja on inspiroinut minua enemmän kuin olen huomannutkaan. En muistanut koko äijän olemassaoloa vuosiin ennen kuin hänen retrospektiivinäyttelynsä tuli Helsinkiin viime vuonna, ja vasta näyttelyssä tajusin, mistä on peräisin mieltymykseni satunnaisiin rajauksiin, jyrkkiin kontrasteihin ja rakeisuuteen varsinkin mustavalkoiselle filmille kuvatessani.

D

Depeche Mode. Bändi, jonka musiikkiin rakastuin ja ja joka (juuri edellä mainitun Anton Corbijnin suosiollisella myötävaikutuksella) loi tyylin, jota minäkin aikoinani apinoin. Prätkärotsit, vaaleat tai valkoiset Leviksen 501:t ja Martensin maiharit ovat 80-90-lukujen vaihteen ikoneita ja mustanpuhuva synkistely aina varma vaihtoehto.

E

Enki Bilal. Tämä mies tekee sarjakuvasta Taidetta isolla T:llä. Tykkään varsinkin uudemmasta tuotannossa, joka on kehittynyt alkuaikojen pikkutarkasta, scifi-henkisemmästä nyhräyksestä varmaotteisemmaksi ja tyylikkäämmäksi ja samalla jotenkin luonnosmaisemmaksi (esimerkkejä täällä ja täällä). Pyrkiminen teknisestä täydellisyydestä kohti omaa, varmaa näkemystä on oppimisen arvoinen asia.

F

Filmi. Valokuvausharrastukseni, varsinkin filmille kuvaaminen, on ollut vähän aikaa jäissä inspiraation (ja valon) puutteen vuoksi, mutta suosin edelleen filmiä digikuvauksen sijaan, jos arvioidaan lopputuloksen puhuttelevuutta. Filmillä kaikki väreistä kontrastiin toimii paremmin (niitä ei tarvitse hakea kuvaan erikseen Photoshopin avulla), ja sokkona kuvaaminen on kiehtovaa vaihtelua “helpolle” digikuvaukselle.

Kaksoisvalotus on kuvamaailman cut-up-tekniikkaa, jota voi oikeaoppisesti tuottaa vain filmikameralla.

G

Grunge. Paitsi musiikkigenre, grunge oli myös tyyli, asenne ja elämäntapa, joka osui herkässä iässä ja on ehtymätön inspiraation lähde edelleen.

Gaultier. Jean Paul linkittyy mielessäni sekalaiseen vyyhteen, jonka muita osia ovat mm. Jeunet&Caro, Pierre&Gilles, merimiespaidat, 90-luku, tyylikkäät parfyymipullot ja toverini Maire.

H

PJ Harvey. Tyyli- ja roolimalli, tumma, kalpea, kaunis ja voimakas. Ja tekee hienoa musaa.

Boris Hoppek. Saksalainen katu- ja muunkinlainen artisti ja varsinkin hänen luomansa bimbo-nuket ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen, että oma design-nukkeharrastukseni pääsi vauhtiin, jatkui ja kehittyy koko ajan. Hoppek vaikuttaa kahdessa eri kaupungissa, jotka molemmat sattuvat kuulumaan suosikkeihini - Barcelonassa ja Berliinissä.

I

Issey Miyake. Yksinkertainen ja koruton japanilainen design viehättää minua aina vain. Issey Miyake on merkittävä myös siksi, että L’Eau D’Issey on ollut suosikkituoksuni jo varmaan toistakymmentä vuotta.

Indie. Paitsi musiikkigenre, tämä on myös varsin kannatettava elämäntapa ja asenne. Support your local starving artist!

Interpol. 2000-luvun suurin suosikkibändini, joka paitsi hioo Joy Divisionin ja muiden ns. post punk -bändien meininkiä nykypäivään sopivaksi, myös näyttää esimerkillisen tyylikkäältä lavalla. Bonuksena laulaja Paul Banksin matala ääni puhuttelee jollain hyvin alkukantaisella tasolla.

J

Tove Jansson. Muumeja ja muuta Muumilaakson porukkaa voisi pitää jo tylsinä itsestäänselvyyksinä, kun haetaan innoitusta erilaisten design-ötököiden luomiselle, mutta kyllä ne edelleen ovat minulle hyvin tärkeitä, samoin kuin koko Janssonin luoma satumaailma. Muumit ovat ajattomia ja valloittavia, tykästyin niihin jo joskus silloin kun opin lukemaan, ja palaan niiden pariin edelleen säännöllisesti.

K

Kamera. Virkkuukoukun (ja läppärin) lisäksi yksi viime vuosien tärkeimpiä itseilmaisun välineitäni. Digikamera menettelee, mutta filmikamera on ainoa oikea.

Kenzo. Edelleen japanilaista tyylikkyyttä, varsinkin Kenzon neuleet ovat upeita ja inspiroivia.

(Tästä tulikin mieleeni Honey Junkien blogissa käyty keskustelu ideoiden alkuperäisyydestä - hehkuttamani entrelac-neulekuvio ei todellakaan ole Kenzon keksintöä, vaan vanha juttu, mutta Kenzo on keksinyt soveltaa sitä hienolla tavalla.)

L

David Lynch, lapsuuden sankarini. Kukaan muu ei edelleenkään kykene luomaan yhtä tiivitä ja käsinkosketeltavia mysteereitä tai yhtä vinksahtaneita tarinoita. Ihailen myös Lynchin tapaa luoda aivan omanlaistaan kuvakerrontaa - se on tietyllä tapaa sukua aiemmin mainitsemalleni cut-up-tekniikalle.

M

Musta. Perusväri ja kaiken muun pohja. Sitä ei kannata vaihtaa, olen huomannut sen ns. kantapään kautta.

Modernisme. Erityisesti Antonio Gaudí on aikamoinen Barcelona-klisee, mutta hänen kädenjälkensä näkyy kaupungissa sen verran voimakkaana ja useissa paikoissa, että häntä ja hänen töitään ei siellä oleskellessaan voi ohittaa (edes katsellessaan maahan, ks. kuva). Modernisme-arkkitehtuuri toimii kuitenkin myös muiden suunnittelijoiden tekemänä, ja sen - ja koko liikkeen - muotokielestä ja asenteesta voi hakea innoitusta omaankin itseilmaisuunsa.

Dr. Martens. Alakulttuuriklassikot, joita pitää aina olla yksi pari jemmassa, ihan varmuuden vuoksi.

N

Neulominen. Pitkäaikaisin käsityöharrastukseni, jonka pariin palaan aina uudelleen inspiraation iskiessä. Parhaimmillaan hyvin rentouttavaa ja terapeuttista hommaa.

New York. Kaupunki, joka jää vaivaamaan mieltä. Se on aivan liian iso ja siellä on kaikkea liikaa, mutta silti sinne haluaisi takaisin. Jos se olisi lähempänä ja pienempi, ehkä niin tapahtuisi useammin.

*

Olikohan siinä nyt kaikki? Pidätän oikeuden lisätä listalle kamaa, jos jotain tärkeää unohtui (niinkuin varmasti tapahtui).

Arvatkaa, missä pari kuukautta sitten ostamani VALKOINEN t-paita tällä hetkellä on? Aivan, se on uponnut syvälle pyykkikorin sedimentteihin. Talouden ainoa käytössä oleva valkoinen t-paita - tai oikeastaan ainoa valkoinen vaate - ei saa ketään kaverikseen pesukoneeseen, enkä tietenkään jaksa pestä sitä käsin, koska en oikeastaan ole edes kaivannut sitä päälleni.

Mental note: älä kuvittele innostuvasi jostain väristä, joka poikkeaa radikaalisti vaatekaapin muusta linjasta. Jatkan siis tutuksi tulleella ja toimivaksi havaitulla mustalla linjalla, keventäen sitä violetilla, harmaalla ja muilla vastaavilla, mustan kanssa samaan pesukoneeseen sopivilla sävyillä.

Honey Junkien blogissa pohditaan, voiko ainainen musta olla tyylikästä vai onko se vain tylsää. Minä ainakin kieltäydyn jyrkästi olemasta tylsä, simppeli yksivärinen - tai sävyiltään yhteensopiva ja hillitty - pohja kun mahdollistaa leikkauksilla ja muodoilla leikittelyn.

Sitä paitsi mustassa on voimaa enemmän kuin uskoisikaan, Fast Shown Johnny Nice Painter todistaa sen teille tässä kaikkien goottituttujeni suosikkisketsissä:

Sugar Kanen blogissa pohditaan fäshön-bloggausmeininkiä. Itse en aio edelleenkään lähteä kuvailemaan asuja, koska en vain koe sitä omaksi jutukseni, mutta aion kyllä jatkaa edelleen artsukuvalinjalla, kunhan olen taas kotona sellaiseen aikaan, että kämppään tulee valoa myös ulkoa (eikä pelkkää MUSTAA, niinkuin juuri nyt). Eteisessä on kasa MUSTIA ja harmaita kaulaputkiloita (löysin lopulta myös sen Filippa K:n ihanan patenttineuleisen putkilon, josta joskus oli juttua Sugar Kanen luona, mutta en just nyt muista, missä siellä), jotka selkeästi kaipaisivat sekä käyttöön pääsyä (pakkasia odotellessa…) että esittelyä.

Honey Junkie antoi haasteen:

Säännöt: Listaa viisi laulua, joista pidät tällä hetkellä. Ihan sama, mitä genreä ne ovat, millaiset sanat niissä on tai ovatko ne edes hyviä, mutta niiden täytyy olla lauluja, joista todella nautit tällä hetkellä. Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!

Varhainen syksy on musiikillisesti murrosaikaa, kun enää ei tee mieli kuunnella iloisia kesärallatuksia, mutta vielä ei ole pimeiden iltojen tummempien sävelien aika. Kuten viime vuonna totesimme, lokakuu on Leonard-kuu ja marraskuu on Tom-kuu. Syyskuussa sen sijaan voidaan kuunnella vaikkapa erinäisiä mustanpuhuvia englantilaisartisteja (tai ainakin siellä asuvia), ja sekaan mahtuu kyllä yksi ameriikanmantereen edustajakin.

Verve: Sit and Wonder
Honey Junkie ei kuulemma ota vastaan vastaväitteitä Verven uutuuslevyn biisien paremmuusjärjestyksessä, mutta väitän silti, että levyn (ja kenties koko bändin) paras biisi on sen aloitusraita.

The National: Apartment Story
Olen kuunnellut The Nationalia taukoamatta siitä asti kun bändin uusin levy, Boxer, ilmestyi viime vuonna. Apartment Story on noussut suosikkibiisikseni ihan vain siksi, että löysin sen sanoituksista itselleni elämänohjeen. Ja jos en kuuntele repeatilla tätä, kuuntelen biisiä Green Gloves.

Nick Cave & The Bad Seeds: Fifteen Feet of Pure White Snow
Olen viime aikoina kuunnellut Nick Caven tuotantoa enemmänkin, mutta valitsin listaan tämän helmen siksi, että huomasin sen videon (joka on yksi kaikkien aikojen suosikeistani) muistuttavan kummasti edellä mainitsemani The Nationalin Apartment Storyn videota. Täytyisi varmaan päästä jollekin vanhanaikaiselle tanssisalille hillumaan.

I Am Kloot: From Your Favorite Sky
I Am Klootin manchesterilainen surumielisyys sopii loistavasti sateisiin syysiltoihin. Tätä ei voisi kuunnella keskikesällä.

The Cure: Pictures of You
The Cure on syksyn ruumiillistuma - ja varsinkin bändin paras levy Disintegration. Se kuuluu syyskuuhun paitsi tunnelmansa, myös bändin musiikkiin liittyvien henkilökohtaisten muistojeni takia. Ja tietenkin siksi, että syksyllä saa taas pukeutua liian suureen villapaitaan.

Piti haastaa viisi, mutta tavoilleni uskollisesti olen laiska ja haastan vain kaksi: Mairen ja Minhin.

Stereoissa soi neljättä kierrosta tänä iltana The Verven eilen julkaistu uutuus Forth. Kuuntelin levyä jo viime viikolla bändin MySpace-sivuilta (kiitos vinkistä, Honey Junkie!) ja päätin juosta ostamaan sen mahdollisimman pian.

Totesimme yhdessä Stupido Shopin levykaupansedän kanssa, että Forth on yllättävän hyvä levy. Ne eivät tehneetkään kymmenen vuoden tauon jälkeen mitään valjua uudelleenlämmittelyä vanhoista hiteistään (levyllistä Drugs Don’t Work -biisin kopioita tai muuta vastaavaa), vaan jotain ihan uutta ja upeaa. Meininki on tuoretta ja kokeilevaa, ja olen huomaavinani, että se kumartaa hyvällä tavalla sekä Radioheadin että Sonic Youthin suuntaan.

Ja tykkään kovasti aikuisesta Richard Ashcroftista ja sen äänestä - täytyy tunnustaa, että bändin edellisen elämän aikaan 90-luvun puolivälissä en välittänyt kyseisestä herrasmiehestä juuri lainkaan ja hänen bändistäänkin aika vähän.

Videobiisi Love is Noise ei ole oma suosikkini levyltä (vaan otsikossa mainitsemani Sit and Wonder), mutta menettelee alkupalaksi. Kuunnelkaa lisää MySpacesta.

Pysytään samalla vuosikymmenellä kuin edellisessä viestissäni, mutta mennään vähän taaksepäin, vuoteen 1984. Olin kyseisenä vuonna itse varsin nuori, mutta onneksi Suomen televisiokanavat olivat siihen aikaan aina vähän jälkijunassa (jutun aiheena oleva sarja alkoi pyöriä täällä vasta vuodesta -86) ja huolehtivat myös kiitettävästi suosittujen sarjojen myöhemmistä uusinnoista.

Jos Bogart Co:n videossa sellainen liikkuvaan kuvaan oleellisesti liittyvä asia kuin toimiva, kerrontaa ja musiikin rytmiä tukeva leikkaus loistaa poissaolollaan, tässä pätkässä hommasta on huolehdittu varsin asiallisesti:

Mietimme eilen kavereiden kanssa, oliko Miami Vice kokonaisuudessaan niin kova kuin tuosta sarjan pilottijaksosta napatusta videopätkästä voisi päätellä. Tulimme lopulta siihen tulokseen, että vertailukohtina olivat siihen aikaan mm. Speden tuotanto ja Matlockin kaltaiset poliisisarjat, joten saattaa olla, että aika on kullannut muistot varsinkin juonikuvioiden suhteen. Mutta tyyli on kyllä ikuista - ja huomatkaa, että nyt en todellakaan tarkoita sitä viime aikojen kasarihuuman takia joka puolelta tursuavaa, huolella riistettyä huumoriversiota siitä, vaan alkuperäistä, tosissaan kannettua ja huolella rennon näköiseksi sliipattua tyyliä. Sen yleinen linja on tietenkin kaikkien tiedossa, mutta kertauksen vuoksi tsekatkaa Wikipediasta löytyvä lyhyt katsaus sarjaan muodinluojana.

Älkää siis hyväksykö halpoja kopioita - kuten kalapuikkoviiksistä, Sonny Crockettin teini-ikäiseltä pikkuserkulta näyttävää Colin Farrellia leffaksi väännetyssä uudelleenlämmittelyssä - vaan respekt da old skool! Don Johnson on ainoa oikea Sonny!

Miami Vice oli oikeastaan miesten Sinkkuelämää toistakymmentä vuotta ennen viimeksimainittua. (Yritän muistella, onko mikään muu sarja sen jälkeen tehnyt vastaavaa vaikutusta nimenomaan miehiin, ja mieleeni tulee vain Twin Peaks ja sen prätkärotsit, halonhakkaajatakit, prätkäbootsit ja maiharit, jotka osuivat samaan saumaan grungemuodin kanssa 90-luvun alussa.) Ja kuten artikkelissa sanotaan, sarjan vaikutus näkyy edelleen, esimerkiksi Honey Junkien mainitsemassa Alexander Wangin tulevassa mallistossa.

Ja jos ihmettelette, mikä ihmeen silakkapuku, kyse on täydellisen 80-lukuisesta miesten puvusta, jonka tunnusmerkkejä olivat kiiltävä, silakkakuosinen kangas (siis sellainen metallinhohtoisissa vihreän ja sinisen sävyissä hohtava, kalanruotokuvioinen harmaa) ja lyhyt, ns. spencer-mallinen takki. Ollessani yläasteella 80-luvun lopulla koulumme rehtori piti tuollaista pukua joka päivä. Ja minun jälkeeni samaa koulua käyneet oppilaat raportoivat, että puvun käyttö oli jatkunut pitkälle 90-luvun puolelle. Samantapainen puku oli Sonny Crockettin päällä jossain Miami Vicen jaksossa, joten Miami Vice tuo aina mieleeni yläasteemme rehtorin.