Eräänä iltapäivänä

Anna kirjoitti hellepukeutumisen vaikeudesta. Mulle helteessä ongelmallisinta on se, että ilman ollessa kuumaa mä haluan pukeutua mahdollisimman vähän, jotta kuuma ilma saisi vapaasti tuntua ihollani. Se on helteessä parasta ja sitä kaipaan aina talvisin! En kuitenkaan halua näyttää rantabarbilta, joten jonkinlainen säädyllisyys ja ei-sporttisuus on hyvä säilyttää. Tänään aamulla mylläsin vaatekaappini kertaalleen läpi ja päädyin varsin simppeliin yhdistelmään:

toppi American Apparel, hame Monki, lipsut Havaianas, laukku KTZ, aurinkolasit ysäri-Benetton

Monkin lyhyt ja hassutaskuinen trikoohame on helteellä yllättävän miellyttävä, se on puuvillan ja viskoosin sekoitetta (mustassa versiossa oli viskoosin tilalla polyesteria, mistä kyseistä puotia nuhdeltakoon). Aurinkolasit ovat vuosikerta-Benettonia omista ysäriarkistoistani ja tuntuvat virkistävän kevyiltä vuosikausien paksusankaisuuden jälkeen. Havaianakset ovat luottokesäjalkineet, niillä pärjää myös monsuunisateen yllättäessä ja niillä pystyy testatusti kävelemään tuntikausia helteessä erinäisissä suurissa kaupungeissa - mikä oikeastaan onkin paras tapa viettää hellettä. American Apparelin holtittoman iso one size fits all -toppi kuroutuu paremmin istuvaksi, kun sen olkapäille tekee solmut (ja se on asiaankuuluvasti rypyssä helteessä touhuamisen jälkeen).

Kaikkien aikojen hellekesäbiisi löytyy YouTubesta:

Toisin kuin suomalaiset, minä tykkään helteestä. Tämä tuntuu ihan mahtavalta.

Mää just kyllästysin villatakkeihin. Perus-Filippa K:ni otti ja kutistui pesussa enkä löytänyt tilalle mitään kiinnostavaa ja järkevän hintaista (mitä tuo perustakki ei oikeastaan koskaan edes ollut…). Marimekon Samu-Jussi-jakku oli askel oikeaan suuntaan ja pidän siitä tosiaan kovasti, mutta joinakin päivinä se tuntuu liian viralliselta. Erityisesti kaipasin jotain rennon kesäiseksi päällysvaatteeksi (suhtaudun edelleen luottavaisesti tulevaisuuteen).

Päätin lähestyä asiaa aivan toisesta suunnasta. Jokin aika sitten 2 or 3 things I know -blogissa näkemäni oodi svetareille oli jäänyt muhimaan mieleeni, samoin kuin Sugar Kanen ansiokas Ray Petri -esittely. Svetareissa ja/tai collegepuseroissa on jotain ihastuttavan 80-lukuista, ja ne tuntuvat monen vuoden kapealinjaisen villatakki ja -puserokauden jälkeen ihan eri tavalla tuoreilta.

Lastenvaatteita etsiessäni tulin selailleeksi myös American Apparelin nettikaupan naisten valikoimaa ja huomasin sen muuttuneen huomattavasti mielenkiintoisemmaksi sitten viime kerran (josta tosin on aikaa…). Tuotekuvien vähäpukeiset nuoret tytöt ovat vähentyneet ja tilalla on aikuisempaakin kamaa. Kotihoidontuella kituuttelevaa miellyttää myös vaatteiden hinta - joudun toistaiseksi sanomaan hyvästit Martin Margielalle ja kumppaneille ja tarvittaessa täydentämään vaatekaappiani kohtuuhintaisemmilla asioilla.

Joten hus kittaantuneet villatakit - jos kesällä tulee kylmä, throw a sweater over it! Uusi ystäväni on nimeltään The oversized circular pullover.

Ylikokoinen yläosa ja kapea alaosa ovat se itsestäänselvä yhdistelmä:

Pusero American Apparel, pillit Filippa K, laukku KTZ

Svetareiden lisäksi olen kaivellut 80-luvun muistojeni seasta myös pastellivärit - aloitan hillitysti viime kesänä Wunderin aletangosta bongaamallani Kokon To Zain laukulla, mutta saatan vielä riehaantua niiden suhteen, varokaa vaan.

Mutta takaisin siihen puseroon. Leveän ja kapean yhdistäminen on vähän tylsä sääntö, joten mieluummin yhdistelen Stellageen mainitsemalla loose on loose -meiningillä:

Haaremihousut toissakesäistä barcelonalaista hippikamaa, lipsut Havaianas

Ja jos oikein riehaannun, saatan pussittaa kummastakin päästä:

Pussihousut Martin Margiela

Umpinainen yläosa tekee asuista yhä yksinkertaisempia. Se on samalla sekä helppoa että haastavaa - ei tarvitse niin tarkkaan miettiä, miten asun eri kerrokset sopivat toisiinsa, mutta samalla pitää vähän miettiä, miten kokonaisuus pysyy mielenkiintoisena. Pitääpä käydä kesähuivivalikoima läpi.

Stellageen tontilla pohdittiin pakkaspukeutumista. Itse en niinkään vaihtele vaatteita kelien mukaan, vaan kasaan lisää villaa perustaltaan samankaltaiseen pysyvään vaateparteen. Poikkeuksena takit - räntäsateella en käytä villakangastakkia eikä kevyt toppavuorinen takki lämmitä tarpeeksi pakkasella - ja kengät. Sohjokelillä käytän maihareita, pakkasilla UGG:eja ja siinä jossain välissä erilaisia saappaita ja saapikkaita. UGG:it ovat muuten ainoat töppöset, joissa kylmänarat jalkani pysyvät lämpiminä, alle ei välttämättä tarvittaisi sukkia ollenkaan. Australian surffipummit eivät tosin ole tajunneet, että jossain voi olla lunta ja liukasta ja ovat pistäneet kenkiin vähän liian luistavat pohjat.

Nyt, kun ulkona on 17 astetta pakkasta, otan muutaman viikon takaisen monokromaattisen kokonaisuuden ja vaihdan villatakin lämpimään villapaitaan. Kapeahihaisen villakangastakin alle ei tosin mahdu kovin paksua paitaa, joten lisään kerroksia myös sen päälle. Jatkoksi edelliseen vielä yksi putkilo lisää - tällä kertaa Filippa K:n harmaa patenttineuleinen, joka on vähän liian väljä hupuksi, joten käytän sitä keeppinä. Käsiin kahdet lapaset päällekkäin, ja taas tarkenee.

Päällimmäinen putkilo Filippa K, takki Cecilia Sörensen, pipo ja muut putkilot DIY

Minua kehotettiin osallistumaan Älä osta mitään-päivään kirjoittamalla aiheesta jotakin. Melkein jo innostuin paasaamaan siitä, kuinka minua on aina ärsyttänyt tuollainen jykevällä kiellolla paimentaminen (englanninkielinen “buy nothing” kääntyy vähän turhan tylysti suomeksi), mutta sitten mietin, että kyllähän maailmaan teemapäiviä mahtuu. Jos joku kokee yhden päivän ostamattomuuden vaikuttavan omiin kulutustottumuksiinsa tai toimivan poliittisena kannanottona, mikäs siinä.

Itse en edelleenkään usko ostoslakkoihin, edes päivän mittaisiin. Ostolakko on vähän kuin määräaikainen tupakkalakko - ajatukset harhailevat helposti aikaan sitten kun ja tiukasta linjasta on myös helppo livetä. Ja on myös helppo harhauttaa itseään olemalla tänään ostamatta ja ostamalla sitten huomenna. Parhaassa tapauksessa se toki auttaa silmien avaamisessa, mutta se voi tapahtua ilman lakkoakin - uskoakseni jopa paremmin. On vaikea päästää irti kuluttajuudesta, kun joutuu määrittelemään toimintansa kuluttamisen - tai siis kuluttamattomuuden - kautta. Siirtymällä kuluttajasta takaisin kansalaiseksi kuluttajuus saisi luontevasti sen vähemmän merkityksellisen sivuroolin, joka sille kuuluu.

Juteltuani erään ystäväni kanssa, joka mainitsi ostavansa vaatteita ehkä kerran puolessa vuodessa, sain varsinaisen ahaa-elämyksen: hänen mukaansa hänellä on suurimman osan aikaa muuta tekemistä kuin luuhata kaupoissa etsimässä vaatteita. Miespuolisena henkilönä hän on myös turhautunut täkäläisiin valikoimiin, mikä helpottaa kaupoista pois pysymistä.

Osmo Soininvaara muotoilee asian hiukan kärkevämmin (kauppojen aukioloaikoja koskevan keskustelun yhteydessä): “Minun on vaikea uskoa, että suomalaisten elämä on yleisesti niin viheliäistä, ettei mitään parempaa ajankäyttöä viikonlopuksi löydy kuin kaupassa käyminen. Hankkisivat itselleen elämän.”

Itsekin olen huomannut, että minulla on nykyään aika paljon muuta tekemistä kuin vaatteiden tai muun täkäläisten kauppojen tarjonnan perään haikaileminen. Kaupat myös tekevät niistä poissa pysymisen helpoksi lapsen kanssa liikkuvalle: näin talviaikaan monissa kaupoissa on niin kuuma, että lämpimiin vaatteisiin puettu lapsi saa hepulin; joihinkin kauppoihin ei pääse sisään portaiden takia tai siksi, että hissi ei ikinä tule; joissain kaupoissa - myös lastenosastoilla - soi musiikki niin kovaa, että vaunuissa nukkuva lapsi herää. Ja haluaisin tosiaan hoitaa ostokset lapsen nukkuessa, koska hänen hereillä ollessaan minulla on parempaa tekemistä kuin kaupoissa luuhaaminen.

Jos kaipaatte kauppakammoon hiukan ns. kickstarttia, suosittelen Stockan jouluosastoa - krääsäahdistus on taattu (paitsi jos sattuu pitämään nimenomaan sellaisesta meiningistä). Käväisin siellä etsimässä ihan tavallista (lasten kokoista) tonttulakkia, mutta eihän siellä sellaisia ollut. Tai en ainakaan löytänyt sellaista kaiken sen muovisen ja lasisen kimaltavan ja höyhenillä koristellun lasikuula-kynttilänjalka-joulutähti-enkelinsiipi-säläpaljouden seasta. Sen sijaan löysin hylkeen muotoisia joulukuusen palloja. Jep, nyt on kaikki nähty. Mitä tonttulakkiin tulee, kyllästyin sen etsimiseen heti alkuunsa. Ilmankin pärjää.

Vastuuntuntoiseen kuluttamiseen liittyen Stellageen blogissa on käyty hyvää keskustelua tekstiiliteollisuuden laadusta ja eettisyydestä. Stellagee itse toteaa kommenttiosastolla, että “se, että oli varaa marimekon trikooseen tarkoitti kuitenkin sitä, että sitä samaa t-paitaa käytettiin monta päivää viikossa ja vuosia – asia, johon en usko monenkaan nykysuomalaisen pystyvän.” Tässäpä olisikin sopiva haaste muoti- ja tyylibloggaajille kulutuskriittisen viikon kunniaksi: pystytkö SINÄ pitämään samaa vaatetta monta päivää viikossa?

Itse väitän pystyväni - liikun nykyään kotioven ulkopuolella tunnin pari päivässä, ja kun kelit ovat mitä ovat, tulen aika usein kiskoneeksi päälle sängyn vieressä olevalla tuolilla lojuvia kamppeita satunnaisessa järjestyksessä. Kotona vietän aikaani verskahousuissa, jotka vaihdan toisiin, kun niissä alkaa olla liikaa vauvanruokakuorrutusta. Ei kovin inspiroitunutta tätä tyylipainotteista blogiani ajatellen, mutta olen selkeästi päässyt tavoitteeseeni - kaapissa on helposti hallittavissa oleva määrä valinnanvaraa, sieltä voi kiskoa päälle mitä vaan ja kaikki sopii yhteen kaiken kanssa ja näyttää hyvältä.

Stellagee nimitti minut jumalaiseksi ja haastoi listaamaan syyllisyyttä aiheuttavia nautintojani. Jouduin pohtimaan tätä haastetta pitkään, koska yleensä pyrin välttämään syyllisyydentunnetta jokapäiväisessä elämässäni - osaan tarvittaessa olla itselleni niin ankara, että saan kitkettyä itseäni häiritsevät tapani keinolla tai toisella. Kun minua alkoi häiritä ulkona juotuun kahviin liittyvä rahan(ja pahvimukien)meno, ostin pressopannun. Kun huomasin ostavani uusia vaatteita ja kenkiä vain siksi, että suosikkimerkeiltäni oli ilmestynyt uusi mallisto tai uusia kirjoja vain siksi, että halusin ostaa kirjoja, aloitin ryhtiliikkeen.

Päätin lähestyä haastetta vähän laajemmasta kulmasta ja löysin joitain asioita, joista pidän, vaikka ei pitäisi. Pystyn siis löytämään näitä vastaan sellaisia perusteluja, joita minun ehkä pitäisi noudattaa ollakseni kunnon kansalainen. Mutta en noudata, koska liha ja mieli on heikko.

Lentäminen.
Lentomatkailu on pahasta ympäristölle ja sen tilasta huolta kantava kansalainen matkustaisi mieluummin junalla tai jättäisi kokonaan matkustamatta. Olen sattuneesta syystä viettänyt kuluneen vuoden kotimaan maaperällä, mutta se ei tietenkään ole estänyt haaveilemasta (lento)matkustamisesta. Pidän lentomatkailun tunnelmasta - kentällä odottamisesta, koneeseen ahtautumisesta ja jopa niiden kamalien näpit polttavaan alumiinivuokaan pakattujen munakkaiden syömättä jättämisestä. Ja tietenkin nopeasti perille pääsemisestä.

Matkailu on muutenkin an itch you can never scratch - jossain käyminen ei tuota kovin pitkään kestävää tyydytyksen tunnetta, vaan pikemminkin ikuisen ikävän takaisin sinne tai jonnekin muualle.

Ruokaan ja nautintoaineisiin kohdistuva elitismi.
Kelpuutan vain tietyt kahvimerkit tietyin tavoin keitettyinä enkä suodatin- tai automaattikahvia ollenkaan. Haluan tiettyjä luomunakkeja enkä huoli kuorettomia popseja. En syö sipsejä, joissa on natriumglutamaattia, vaikka sipsit nyt eivät muutenkaan ehkä ole terveellisemmästä päästä ruokavaliotani. Metsästän pienten karkkipajojen karkkeja, vaikka niillä on kilohintaa moninkertaisesti videovuokraamon irtokarkkeihin verrattuna.

Tämän voin selittää itselleni parhain päin: laatu korvaa määrän. Saan siis samalla rahalla vähemmän, mutta parempaa ja epäterveellisten asioiden syöminen pysyy aisoissa. Tiedän kuitenkin joutuvani seuraavaksi karsimaan tätä kulutusta, kun yritän mitoittaa menoni hoitorahan mukaan.

Välinpitämättömyys.
Stellagee kirjoitti aiheeseen sopivasti juuri tänään eettisestä kuluttamisesta ja designista. Kuten itse kommenteissa mainitsin, olen pohtinut eettisiä ja ekologisia kysymyksiä hyvin paljon, ja lopulta päädyin kysymään itseltäni, välitänkö kuitenkaan tarpeeksi. Jos olen rehellinen itselleni, minun pitää todeta, että aika moni muu seikka hinnasta ulkonäköön vaikuttaa ostopäätöksiini ennen eettisyyttä. Eettisyys on kiva lisä, jos kaikki muutkin kriteerit ovat kohdallaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että en halua pohtia eettisyysasioita lainkaan, päinvastoin. Pyrin mahdollisuuksien mukaan etsimään vaihtoehtoja. Haluan kuitenkin päästä irti siitä itsepetoksesta, jonka avulla yritän luoda itsestäni Tiedostavan Kansalaisen kuvaa, kun en sellainen aina ole. Sekin on nimittäin totta, että välinpitämättömyys tosiasioita kohtaan sallii monta nautintoa.

*

En näköjään saanut kasaan viittä kohtaa, mutta eiköhän näissäkin riitä pähkäilemistä…

Täälläpäin on ollut viime aikoina varsin hiljaista. Päiväni ovat täyttyneet paitsi lastenhoidosta ja flunssan potemisesta, myös hulluna neulomisesta. En edes muista, koska viimeksi olen ollut näin inspiroitunut puikkojen kanssa veivaamisesta.

Kuvassa tänään valmistunut asuste: pipo uutta lemppariväriäni, havunvihreää. Karpalonpunainen mohairneuleputkilo on kymmenisen vuotta sitten väsätty, ja on edelleen ihan ajankohtainen. Tykkään kovasti siitä, miten nuo erilaiset neulepinnat juttelevat toisilleen.

Inspiroitumisesta voimmekin kätevästi siirtyä muotiasioihin. Sugar Kane, Stellagee ja muutama muukin ovat viime aikoina pohtineet muodin suhdetta uuden haluamiseen ja ostamiseen. Sugar Kane ihmetteli, miksi muodin harrastaminen yhdistetään melkein aina kuluttamiseen - erittäin hyvä kysymys. On oikeastaan aika oireellista, että sen kysyminen johti keskusteluun, jossa enimmäkseen ruoditaan kulutuskäyttäytymistä ja tunnustetaan syntejä.

Kuten Sugar Kane kommenttiosastolla mainitsee, kulutuskäyttäytymisestä keskustelu ja varsinkin sen käyminen kriittiseen sävyyn on aika epäkiinnostavaa. Siinähän on vain yksi oikea näkökulma - vai puolustaako kukaan ns. tiedostava ihminen tänä päivänä holtitonta ostosvimmaa? Syntien tunnustaminen ja erilaiset ostoslakot ovat nykypäivänä niin trendikkäitä, ettei niistäkään oikein löydy enää tuoretta ruodittavaa. Eikä tuollaisen keskustelun käyminen edes tuo kysymykseen vastausta, se vain todistaa ongelman olemassaolon uudelleen ja uudelleen.

Parempi kysymys voisikin olla: miksei muodin harrastamisesta tule mitään muuta mieleen?

Avauduin Stellageen blogissa siitä, kuinka suhtautumiseni muotibisnekseen on aina ollut varsin ristiriitainen (I don’t like your fashion business, mister, niinkuin Leonard-setä sanoisi), koska en oikein pidä siitä tavasta ja vauhdista, jolla eteemme vyörytetään kaikenlaista uutta pakko-saada-tavaraa. (Sugar Kanen blogissa urputin tuoteluettelomaisista muotiblogeista. Äsken luin uusinta, tänään ilmestynyttä Trendiä. Lehdessä näyttää olevan aika paljon artikkeleita, jotka ovat pelkkiä tuoteluetteloita, ja jopa siinä jutussa, jossa ruoditaan naisten vartalokomplekseja, on kerrottu, mitä heidän päällään olevat vaatteet ovat ja mitä ne maksavat.) Toisaalta ihmettelen, miksi se minua niin kovasti ärsyttää, koska olen jo oppinut oman läksyni shoppailusta ja pidän itseäni melko immuunina massamuodin uusimmille tyrkytyksille.

Totesin, että on taas aika alkaa muistella entisiä parempia aikoja. Huomasin Sugar Kanen blogiin tulleen kommentin Miralta, yhteiseltä ystävältämme vuosien takaa. Mira kertoi minulle joskus viime vuosisadalla, kuinka oli huomannut jossain muotikuvassa siihen aikaan uuden hihabolerovirityksen, ja koska sellainen oli pakko saada, hän oli tehnyt sellaisen vanhasta kaulaliinasta ompelemalla reunat kiinni. Kymmenen vuotta sitten rättikaupat eivät vielä palvelleet uutuudenjanoa (kopioimalla huippusuunnittelijoiden virityksiä) samanlaisella vauhdilla kuin nykyään, joten oli pakko käyttää mielikuvitusta ja ottaa ompeluneula kauniiseen käteen.

Itse tekeminen vaatii innoitusta (ajan kanssa syntyvä taito on seurausta siitä), joten vaatekaupat ovat vastanneet kysyntään ja tarjoavat nykyään nopean tien autuuteen. Oman vaatekaapin penkominen ja sieltä löytyvien asioiden uudistaminen tai uudella tavalla yhdisteleminen on jotain noiden kahden väliltä, mutta vaatii kykyä nähdä asiat uusiksi (sitäkin voi harjoitella eikä se ole salatiedettä).

Mutta täytyykö muodin harrastamisen aina johtaa pukeutumiseen? Voihan muodista nauttia ihan esteettisenä elämyksenä - kuten Stellagee kommenttiosastollaan toteaa, erityisesti haute couture -näytökset voidaan kokea myös taiteena. Eikä mikään tietenkään estä hakemasta siitä ns. poikkitaiteellista inspiraatiota.

Itse inspiroidun tällä hetkellä hyvin mielelläni tekemään itse. Paitsi huippumuodista, olen viime aikoina tykännyt esimerkiksi Kamichan tavasta yhdistellä itse tehtyä ja kaikenlaista muuta (Kamichalla on myös neuleblogi, josta löytyy hienoja asioita, kiitos niistä!) Neulon mielelläni kaikenlaisia asusteita, koska ne valmistuvat joutuisasti lapsen kanssa touhuamisen ohessa ja niillä voi kätevästi uudistaa kaapista löytyvää vanhaa kamaa.

Olen myös salaa hiukan ylpeä siitä, että olen onnistunut tartuttamaan neulomisinnostukseni myös Meidän Pariisin Annaan - kävimme alkuviikosta yhdessä lankakaupassa ostoksilla. Anna raportoikoon itse innostuksen tuloksista!

Stellagee ja Anna ovat pohtineet merta ja siihen liittyvää estetiikkaa. Meri on tärkeä myös mulle, koska olen elänyt sen rannalla - tai muutaman sadan metrin päässä siitä - suurimman osan elämääni. Meren tärkeys kirkastui mulle siinä vaiheessa, kun elin kuusi vuotta Tampereella, kaukana merestä. Järvissä ei ole samaa tunnelmaa, niiden vesi on liian mustaa ja suolatonta. Muuttaessani Tampereelta Helsinkiin tammi-helmikuun vaihteessa seitsemän vuotta sitten olin ilahtunut jäisestä viimasta, joka puhalsi Kruununhaan kortteleiden läpi, tuntiessani sen tiesin tulleeni kotiin.

Toisaalta taas Tampereelta kotoisin oleva, järvillä paljon veneilevä tuttuni ei haluaisi siirtää venettään merelle, koska “meressä on liikaa vettä”. Jokainen tottuu omaansa, varmaankin. Mun täytyy aina välillä saada tuijottaa horisonttiin, ja täällä Helsinginniemellä se onnistuu helposti. Turussa se vaati vähän enemmän vaivaa, piti matkustaa ulkosaaristoon. Täällä merifiilikseen riittää usein jo ikkunan avaaminen, sieltä kuuluu koko ajan lokkien rääkymistä ja pari kertaa päivässä Hernesaaren laiturista lähtevien loistoristeilijöiden äänimerkkejä. Meren kuuluukin olla iso - ajatus siitä, että vesi yhdistää Helsingin vaikkapa New Yorkiin on yksi asia, joka meressä kiehtoo erityisesti.

Niin paljon kuin merestä pidänkin, en ole kovin kiinnostunut seiloriestetiikasta, niinkuin Anna tai satamista ja telakoista, niinkuin Stellagee. Minulle meri itsessään, ja jo aiemmin mainitsemani horisontin vaakasuora viiva riittävät innoitukseksi - ja erityisesti rantaviiva. Olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät koluamalla kivenkoloja Turun saariston rannoilla (sieltä löytyi paitsi käärmeitä, myös paljon kaikenlaista kiinnostavaa laivoista mereen pudonnutta tavaraa), mutta enää en niinkään kaipaa koskematonta rantaa, vaan pidän urbaanista merenrannasta. Helsingin parhaita kävelypaikkoja ovat esimerkiksi Kaivopuiston tai Hietaniemen hautausmaan ympäri kulkevat, rantaviivaa seuraavat kävelytiet.

Myös suosikkimatkakohteeni ovat meren rannalla - Berliiniä lukuunottamatta. Olenkin varma, etten viihtyisi Berliinissä kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, vaikka se muuten on kovasti miellyttävä kaupunki. Huikein ikinä näkemäni urbaani rantaviiva (joka tosin on enemmän jokisuistoa kuin merenrantaa, mutta ei anneta sen häiritä) on tämä:

Katsellessani allaolevaa kuvaa Barcelonan urbaanista rantaviivasta tajusin, että löytyyhän mun pukeutumisestani sittenkin viitteitä mereen liittyvistä asioista. Ne eivät ole ihan niin ilmeisiä kuin merimies- tai risteilyrouvatyylit, mutta koen kyllä toteuttavani eräänlaista tulkintaa urbaanista rantapummista, kun hiihtelen kesäisessä kaupungissa shortseissa ja lipsuissa. Barcelonassa surffarit ovat rannalla vielä lokakuussa…

Barcelona on muuten siitä hassu kaupunki, että siellä voi viettää päiväkausia näkemättä ollenkaan merta, vaikka se on siellä hyvin hallitseva elementti. Niin on ollut ennenkin - aikoinaan Barcelonan vanhan kaupungin ja meren välissä kulki kaupunginmuuri, joka suojeli kaupunkia mereltä tulevilta vihulaisilta. Kuvassa näkyvät biitsit on rakennettu vasta vuoden 1992 olympialaisia varten, sitä ennen paikallinen urbaani rantaviiva on ollut aivan joutomaata. Meren voi kyllä haistaa varsinkin rantaa lähellä olevissa kortteleissa, ja kuvittelen suolantuoksun aikoinaan kiivenneen myös kaupunginmuurin yli.

Stellageen blogissa puhutaan olkatoppauksista. Kuten kuvasta näkyy, multa löytyy olkapäitä omasta takaa sen verran leveälti, ettei toppauksia juuri tarvita. Rintavarustustakin löytyy, varsinkin tällä hetkellä, ja siksikään en halua erityisesti lisätä volyymia ylävartalooni.

Lantionseutu sen sijaan on mulla aika kapea, ja siksi mieluusti korostankin sitä - ja jalkoja muutenkin - hartioiden sijaan. Julkaisemistani kuvista käy varmaankin aika nopeasti ilmi yleinen tyylillinen linjani: yksinkertaisia ja yksivärisiä (mustia…) yläosia ja jotain jännää ja vähän runsaampaa alaosassa.

Tänään on vuorossa eilisen lomapussihousumeiningin ns. sisarasu. Keväällä esitellyt Martin Margielan pussihousut toimivat oivallisesti leveiden hartioiden tasapainottajina:

Housut Martin Margiela 6, toppi American Apparel, lipsut Havaianas

Noissa pöksyissä on leveä vyötärökuminauha, joka hakeutuu aina kropan kapeimmalle kohdalle. Ne siis istuvat niin, että luovat mukavasti illuusiota vyötäröstä, joka on mulla ylempänä kuin yleensä itse kuvittelen.

Olen näköjään kesän kunniaksi päättänyt ruveta lähes koruttomaksi. (Toivottavasti vain väliaikaisesti) kasvaneen rinnanympärykseni takia en enää osaa pitää kaulakoruja, varsinkaan pitempiä riipuksia, joita suurin osa mun kaulakoruista on, koska ne tuntuvat vain jäävän hassusti killumaan tissien päälle. Muutenkaan ne eivät just nyt tunnu oikeilta, kun pukeudun enimmäkseen kaksiosaisiin asuihin. Riipukset kuuluvat yhteen mekkojen kanssa, niillä pystyy kätevästi korostamaan pystysuoraa ja kapeaa siluettia. Nythän mun siluetti leikkautuu keskeltä poikki, ja kaulakorujen pitäisi olla toisenlaisia. Rannekoruista en tykkää kesällä, koska ne hiostavat. Nappikorviksilla siis mennään, sormuksia en edes laske koruiksi.