Eräänä iltapäivänä

Sugar Kane paasaa lemppariaiheestani eli pienen ihmisen (ja varsinkin naispuolisen sellaisen) suhteesta materiaan. Asiaan juuri sopivasti liittyen bongasin Oi ihana turhamaisuus -blogista päivän aforismin, jonka mukaan nainen ei koskaan tiedä, millaista mekkoa hän ei tarvitse, ennenkuin on ostanut sen.

Aforismeja ei tietenkään ole tarkoitus ottaa kovin vakavasti, mutta minäpä olen kurttuotsainen tosikko ja sanon, että kukkua. Tässähän on nimenomaan kyse siitä Sugar Kanenkin mainitsemasta maailmanselityksestä, jonka mukaan naiseuteen kuuluu kaapillinen kenkiä (mitä kauniimpia ja epämukavampia, sitä parempi) ja hajamielinen ja päämäärätön, vain shoppailun itsensä vuoksi tapahtuva shoppailu. Naisten kulutuskäyttäytymiseen liittyvät, viattomiksi tarkoitetut letkautukset liittyvät aika saumattomasti niihin kummallisiin roolimalleihin, joihin tyttölapset kasvavat huomaamattaan sisään.

Mutta ei sen ole mikään pakko niin mennä. Nainen tietää ihan hyvin, millaista mekkoa hän ei tarvitse, kunhan istuu sohvalle ja miettii hetken jos toisenkin ennen vaatekauppaan menoa. (Omalla kohdallani olen huomannut mietiskelyn johtavan siihen, että 99% maailman mekoista on sellaisia, joita tämä nainen ei tarvitse, ja olen oivallisen tyytyväinen tilanteeseen.)

Toinen kummallinen Naiseuden Syvimpään Olemukseen liittyvä uskomus on se, että vaatteita pitää olla paljon, koska töissä pitää olla joka päivä eri vaatteet. Kukkua, sanon taas. Itse olen ainakin huomannut, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, vaikka luuhaisin monta viikkoa samoissa kuteissa (mainitsiko joku lempi- ja/tai turvavaatteet ja luottounivormut?) ja vaikka kiinnostaisikin, sehän ei ole minun ongelmani. Useimmiten taitaa olla niin, että se olen minä itse, jota asia kiinnostaa eniten.

Asiahan on oikeasti niin, että vaikka minulla olisi kaapissa viisitoista mekkoa, rrrakastun niistä vain yhteen kerrallaan ja sitä suhdetta jatkuu aina viikkokausia, ennenkuin taas rrrrakastun johonkin toiseen vaatekappaleeseen (joka sekin usein on kaapissa valmiina odottamassa). Olen muutaman vuoden aikana onnistunut karsimaan vaatekaappieni sisällön noin puoleen entisestä (kantamalla kamaa kirppislaatikkoon, mitä en enää haluaisi kovin suurissa määrin tehdä, syistä joista olen avautunut moneen kertaan - turhan kaman dumppaaminen jonkun toisen riesaksi ei pelasta maailmaa ainakaan minun mielestäni), mutta vieläkin kaapeistani löytyy liikaa tavaraa - sinne katoaa kaivattuja vaatteita ja niiden sijaan löytyy kaikenlaista sellaista, jonka en ole muistanut olevan olemassakaan, enkä siis ole edes osannut kaivata. Karsimisvaraa on siis edelleen, mutta kuten Sugar Kane toteaa, vaatekaappi on prosessi, jonka ei ole tarkoituskaan olla heti täydellinen. Jonain päivänä lähitulevaisuudessa kiskon taas kaikki kamat ulos kaapista ja käyn ne läpi kymmenennen kerran.

Aikoinaan, kun olimme persaukisia opiskelijoita ja säästimme kuukausitolkulla voidaksemme ostaa jo siihen aikaan jumalattoman kalliit Martensin maiharit, eräs tuttuni totesi, että “kengät eivät ole koskaan ostos, ne ovat investointi”. Olen yrittänyt ulottaa saman ajattelutavan kaikkiin vaatehankintoihin. En osta vaatteita siksi, että olisi jotain päällepantavaa, vaan siksi, että koska minun joka tapauksessa pitää pukeutua, miksen samantien tekisi sitä tyylillä? Oman osaansa soppaan tuovat tietenkin vaatebisneksen eettiset ongelmat ja ympäristöön kohdistuva kuormitus. Ne ovat asioita, joilta voisi toki sulkea silmänsä ja ajatella, ettei yksi pieni ihminen voi tuhota eikä pelastaa maailmaa, mutta itse en kykene siihen. En ole näissä asioissa mikään mallioppilas, mutta pyrin kyllä äänestämään lompakollani aina, kun siihen on tarvetta ja mahdollisuus, koska koen sen velvollisuudekseni kuluttajana.

Ideaalitilanteessa kaapissa on helposti hallittavissa oleva määrä valinnanvaraa, sieltä voi kiskoa päälle mitä vaan ja kaikki sopii yhteen kaiken kanssa ja näyttää hyvältä. Siihen minulla on tietenkin vielä matkaa, mutta olen ylpeä siitä, että olen päässyt jo jonkun verran eteenpäin.