Eräänä iltapäivänä

Tein heräteostoksen, joka on monella tavalla hämmentävä. 1) Minähän en yleensä tee heräteostoksia, 2) vaate ei ole musta, harmaa, valkoinen tai pastellisävyinen, 3), se on kuviollinen, 4) se on ruotsalaisesta halpisketjusta (tällä kertaa Monkista), 5) se on LEIKKIPUKU. Se tulee kuitenkin tarpeeseen, koska olen kaivannut jonkinlaista kesämekkoa with a twist - tällä kertaa siis lahkeet ovat se twist.

Päästyäni kotiin uuden pukuni kanssa ihmettelin hetken, mitä oikein olen mennyt ostamaan. Henkarilla roikkuessaan ja väärin asustettuna (esimerkiksi ballerinojen kera) vaate näyttää siltä, että olen lähdössä päivätansseihin 40 vuotta liian aikaisin. Ehdin jo tarkistaa ostokuitista, että puvun saa palauttaa, mutta sitten muistin lapsuuden sankarini (kelailkaa sinne videon loppupuolelle, niin löydätte pointin):

Lättänäsandaalien, pamppaantuneen villatakin ja jonkun satunnaisen huivin kera puettuna tämä on just täydellinen lady grunge -mekko (vaikkei se oikeasti olekaan mekko, mutta Kurtin leninkikin taitaa olla juoponnapissa)! Tietenkään hellepuku ja paksu villatakki eivät oikein sovi yhteen, mutta kesäyöt ovat olleet viileitä viime aikoina. Ehkä löydän kaapista vielä jonkun ohuemmankin neuleen, joka palvelee samaa tarkoitusta, ja ihan oikealla helteellä tietty mennään ensimmäisen kuvan mukaisesti reteesti asustamatta.

(Tajusin muuten just, että nuo Bernhard Willhelm -sandaalit ja Kaksi-Två-laukkuni ovat molemmat hyvin samaan tyyliin sahalaitaisia.)

Juuri kun pääsin saarnaamasta, etten halua pukeutua univormumaisesti, huomasin tänään pukeutuneeni aivan viralliseen grungeunivormuun:

Raitapaita, check. Viisnollaygöset, check. Pamppaantunut villatakki, check. All Starit, check.

Puolustuksekseni totean, että kyseessä on kuitenkin ns. aikuinen versio grungesta - kaikki vaatteet ovat ehjiä ja villatakki on, ilmaistakseni itseäni alkuperäisellä äidinkielelläni ja Jaakkoa lainatakseni, äärest avantgardee eikä ihan perussettiä. Leukapartakin puuttuu eikä tukka ole tarpeeksi sekaisin.

Komppaan Jaakkoa siinä, että tässä iässä vaatteiden olisi hyvä olla arvokkaasti elämää nähneitä eikä teinikapinatyyliin rikkinäisiä tai likaisia. Farkut saavat kulua käytössä (se on aina parempi kuin valmiiksi kulutettu farkku), mutta villatakista poistetaan siihen mahdollisesti ilmaantuvat nypyt ja t-paita korjataan, jos sen helma alkaa repsottaa (korjaus voi tarkoittaa myös koko reunapäärmeen irrottamista).

Ja aikuisella on tietenkin aina huolletut ja ehjät kengät. Tästä periaatteesta on kaksi poikkeusta: Converse-tossut ja maiharit. Ne ovat ainoat kengät, jotka saavat vain lisää katu-uskottavuutta siitä, että ovat käytetyn näköiset.

Anna kyseli jo ajat sitten blogikansan syysinspiksiä. Itse olen hikoillut ympäriinsä surffipummiasusteissani enkä edes tajunnut kesän loppuvan joskus, ennen kuin mieheni palasi kesälomaltaan takaisin töihin ja aika asettui taas perinteiseen uomaansa. Tällaiselle lapsikeskeistä kestolomaa viettävälle kaikki päivät ovat samanlaisia, joten en aina tiedä, kuinka mones päivä on ja mikä viikonpäivä on (ja ne päivät menevät näköjään aika vauhdilla, minkä huomaa bloggaustahdista - edellisestä kerrasta onkin jo vähän aikaa), työläisten lomat ja varsinkin niiden loppuminen sen sijaan aina rytmittää kesän varsinaiseen kesään ja syksyn odotukseen.

Tänä syksynä, kuten aina syksyisin ja välillä kesäisinkin, haen innoitusta kulahtaneiden villapaitojen ja kolhittujen maihareiden maailmasta. Veikkaan syyksi sitä, että syksyisin muistan aina itseni koulussa ja erityisesti lukiossa, jota kävin silloin, kun grunge teki ensimmäisen tulemisensa. Det känns som när jag kom hit way back i nittiotre.

Olisin tahtonut fiilistellä perinteiseen tapaan Nirvanan Lithium-videon parissa (siitä löytyy inspistä paitsi pukeutumiseen, myös tanssiaskeliin eli holtittomaan pogoiluun), mutta se on kadonnut kokonaan YouTubesta. Valitsen siis tilalle toisen klassikon:

Tällä kertaa olen niin onnellisessa tilanteessa, että vaatekaapissani on jo melkein kaikkea tarvittavaa. Tai ilmaistaanpa asia toisin: en välttämättä tarvitse mitään uutta, mutta jos satun löytämään pari haaveilemaani juttua just sellaisina kuin olen ne itselleni kuvitellut, saatan joutua tekemään investointeja.

Antakaa siis vinkkejä, jos näette jossakin mustan villatakin, joka on silleen kivasti muodoton, että sen voi kiskoa päälleen miten sattuu ja kuroa kiinni hakaneulalla. Mä jään sillä aikaa odottamaan Camperin syysmalliston varsinaista julkaisua, josko olisivat tehneet näistä bootseista tai näistä nilkkureista kivamman värisiä vaihtoehtoja. Mallit ovat kummassakin kohdallaan, värit eivät.

(Asos-verkkokauppakin muuten kertoo meille, että the grunge girl is back ja Nirvana on hot, mutta oonko mä vaan vanha ja niuho, kun mun mielestä noissa Asoksen virityksissä ei ole mitään grungea eikä varsinkaan Nirvanaa? Noo, voihan se olla, että kyseessä on tulkinta ja mä en vaan tajuu.)

(Varoitus: sisältää spoilereita, eli jos olet aikeissa lukea/katsoa Sinkkuelämää-leffan, uusimman Batmanin tai sen tiiliskiven kokoisen Nirvana-historiikin, älä lue eteenpäin.)

Jostain syystä tämän kesän (populaari)kyldyyrielämykset eivät minun osaltani ole joka kerta menneet ihan putkeen. Tässä esimerkkejä kesän pettymyksistä:

Sinkkuelämää.
Sarjan älykkäät, pohdiskelevat ja persoonalliset naiset olivat elokuvassa muuttuneet laumaksi aivottomasti häliseviä, rahaa ympäriinsä kylväviä vaatehenkareita. Naiset lankesivat kliseisiin (mm. hääsuunnitelmissa) ja ratkoivat ihmissuhdeongelmia teini-ikäisten ymmärryksellä. Vatsamakkaroista ja bikinirajoista tehtiin elämää suurempia ongelmia - ja tyypit kuitenkin olivat olevinaan jo ns. aikuisia ihmisiä.

Myöhemmin tajusin, että koko perusasetelmassa oli jotain pielessä: pariskunta päättää mennä naimisiin, mutta on erimielinen asian toteutuksesta, ensin tehdään naisen tavalla ja mies livistää, sitten palataan yhteen ja hoidetaan homma miehen tavalla. Puhumattakaan siitä, että nainen huolii urpoilevan äijän takaisin aina vaan ja uudestaan… haloo, Itsenäiset ja Vahvat tämän vuosituhannen naiset (ja tasa-arvoinen ja keskusteleva parisuhde)?

Olihan siinä tietysti niitäkin ihan kivoja kohtauksia, joissa kaikki olivat kauniisti ystäviä keskenään ja elämä oli ihanaa, mutta ei niistä oikein ollut kantamaan kokonaista elokuvaa. Tai luojan tähden, jatko-osaa sille (jollainen kuulemma on tulossa).

The Dark Knight.
Liika ennakkohype taisi saada minut odottamaan tältä elokuvalta suuria, ei pitäisi koskaan sortua kuuntelemaan sellaista. Olihan se ihan kiva, muttei minun mittapuillani mikään elämää suurempi. Minulle oikea Batman on Tim Burtonin versio - ja Jack Nicholson ainoa oikea Jokeri! Siinä missä uusi Jokeri on yksioikoisen väkivaltainen, Nicholsonin jokeri oli hulvaton ja kekseliäs.

Tietenkin noita kahta leffaa on hiukan vaikea suoraan verrata toisiinsa, kun Burtonin leffassa Batmanin annetaan liihotella sadunomaisissa maisemissa ja tässä uudessa versiossa outo kuminen mies on tuotu ikäänkuin oikeaan maailmaan. Ja juuri se siinä oikeastaan tökkii - lepakkomiehen on vaikea löytää oikeutusta teoilleen tämän maailman säännöillä. Ja jostain syystä tämäntyyppiset elokuvat pitää aina työntää ihan täyteen takaa-ajoja, räjähdyksiä, tappeluja ja muuta melskettä - ei täti jaksa sellaista.

Ja sitäpaitsi ne olivat menneet kuvaamaan leffan Chicagossa, vaikka alkuperäinen Gotham City on tietenkin New York!

Nirvana.
Olen tosissani yrittänyt lukea Everett Truen Nirvana-kirjaa, jonka luvataan tavoittavan kohteensa tarinan lisäksi myös sen sielun ja sydämen. Kirjan alussa on keskitytty lähinnä genren määrittelyyn, joka ei vielä 160 sivun jälkeen ole tullut valmiiksi - ja vielä olisi 370 sivua jäljellä.

Grunge on kaupallisten tahojen keksimä termi, mutta Alice in Chains ei ainakaan ollut grungea, koska ne olivat hevareita, ja Olympia on aidompi kuin Aberdeen on aidompi kuin Seattle, joka oli liian kaupallinen, ja Me Sisäpiiriläiset tiesimme, että Nirvanasta tulee Jotain Suurta, koska olimme alusta asti mukana niilläkin keikoilla, joilla ei ollut yleisöä ja nekin vähät paikalla olleet vihasivat bändiä….

Me Suomessa kuuntelimme 90-luvun alussa bändiä, josta emme olisi koskaan kuulleetkaan, ellei se olisi tullut kaupallisia väyliä Seattlen kautta tänne. Kirjan mukaan emme olleet aitoja. Onneksi en ostanut kirjaa itselleni, vaikka ensin mieli teki - nyt voin palauttaa sen kirjastoon ja jatkaa rauhassa epäaitoa Nirvanan kuunteluani. Toisaalta nyt ei tee mieli edes aloittaa saman kirjoittajan Ramones-kirjaa, jonka myös lainasin kirjastosta.

Middlesex.
Lainasin tämän kirjastosta Sugar Kanen suosituksesta, ja jokin tökkäsi heti alkumetreillä - en tykännyt aiheesta enkä tyylistä. Osuutensa voi tietenkin olla myös Nti Kanen mainitsemalla töksähtelevällä suomennoksella. Joka tapauksessa tämäkin lähtee takaisin kirjastoon kulkematta lähtöruudun (tai oikeastaan viimeisen sivun) kautta, kattellaan sitä alkuperäisteosta sitten joskus myöhemmin.

*

Tajusin myös, että olen ostanut vain kolme tänä vuonna julkaistua levyä: Nick Cave & The Bad Seedsin Dig, Lazarus, Dig!:in (jota en ole kuunnellut juuri lainkaan), Gutter Twinsin mahtavan Saturnalian ja Isobel Campbellin ja Mark Laneganin yhteistyön Sunday at Devil Dirt. Eikö tänä vuonna muka ole julkaistu muita hyviä levyjä? Vai olenko vain ollut jotenkin pimennossa?

Kertauksen vuoksi pitää mainita, että jotain hyvääkin on sentään tullut vastaan: aiemmin mainitsemani Austerin uusin suomennos oli niin hyvä, että sillä kuittaa useamman pettymyksen. Ja Corbijnin retrospektiivi oli tietenkin ihana, rasittavasta opastuksesta huolimatta.

Kevät etenee ja grungeinspiraatio jatkuu edelleen (toivottavasti ette jo kyllästy…). Asialla on jotain tekemistä uuden trenssini kanssa - perinteinen hame/mekko-sukkahousulinjani alkoi tuntua jotenkin liian juhlavalta, kun talvitakin tilalla oli ryhdikäs trenssi ja jaloissa lämminvuoristen nahkasaappaiden sijaan keväisemmät kengät. Kaipaan muutenkin vähän vaihtelua ja eri näköistä meininkiä eri päiville.

Tällä kertaa innoittajana toimii yksi kaikkien aikojen hienoimmista cover-biiseistä, Nirvanan MTV Unplugged -versio David Bowien biisistä The Man Who Sold the World:

Olen erityisen ihastunut tuohon Kurt Cobainin pamppaantuneeseen vihertävään villatakkiin. Omasta kaapistani löytyi uusien viisnollaygösten seuraksi vähän vastaava vaate, nimittäin viime syksynä ostamani Marimekon viskoosi-villasekoitteinen paksu villatakki, jota en sitten talven aikana tullutkaan käyttäneeksi (se on aika lämmin, eikä oikein sopinut plussakeleillä paksun takin alle). Näin keväällä sitä voi käyttää päällystakin korvikkeena.

Kuvassa farkkujen ja villatakin seurana on musta viskoositoppi ja uskollinen Vibskov-huivini. Noiden lisäksi kiskon jalkoihini vielä mustat kumitossut (Kurtilla oli Converset, mutta niitä näkyy nykyään vähän liikaa joka paikassa).

New Yorkin tuliaiseni, SoHon Camper-kaupasta ostettu nahkapalalaukku ei aluksi tuntunut sopivan yhteen oikein minkään kanssa, mutta edellämainitun setin ja ylipäätään farkkujen kanssa se näyttää oikein hyvältä.

Tukkanikin on melkein niinkuin Kurtilla, varsinkin aamuisin. Jatkan edelleen sitkeästi otsatukanpoiskasvatusprojektiani ja olen tullut siihen tulokseen, että tukka kasvaa parhaiten, kun lakkaa välittämästä siitä, miltä se näyttää ja antaa kasvaa vain. Nyt on jo pari kuukautta kulunut viimeisimmästä kampaajakäynnistä eikä tunnu missään, kattellaan sitä latvojen tasoittamista sitten kesemmällä.

Enää ei ahista, vaan kerrankin kävi tuuri. Kuten jo aiemmin mainitsin, olin jo kokonaan luopunut uusien farkkujen hankkimisesta, kunnes eilen aivan satunnaisesta syystä päädyin vaatetusliikkeeseen, jossa en yleensä ikinä käy, nimittäin Haloselle. Halosen farkkuosastolla oli tarjolla Leviksiä.

Ensin kokeilin yhden naisten mallin, joka ei ollut ollenkaan sopiva. Sitten löysin miesten hyllystä kaikkien klassikkofarkkujen äidin, Leviksen 501-mallin. Eli siis juuri sen, jota grunge-aikoinakin suosittiin! Malli on edelleen samanlainen kuin vuonna 1991, joten nyt minulla on juuri sellaiset farkut kuin haaveilinkin. Väri tosin on vähän erilainen, hiukan tummempi kuin alunperin toivoin. Oikeastaan se on ihan hyvä, koska tummemmat farkut ovat vähän “sisäsiistimmät” töissä pidettäviksi. Ja jos Levikset ovat niinkuin ennen, ne kulahtavat käytössä juuri sopivasti.

Tässä vielä videon muodossa se fiilis, jota etsin ja lopulta löysinkin. Yksi Nirvanan parhaista biiseistä, Lithium:

Taas joku kysyi, missä olin, kun New Yorkin WTC-tornit sortuivat. (Olin töissä ja kiroilimme yhdessä, kun kaikki internetin uutispalvelimet olivat nurin ja kansa janosi tietoa.) Joskus ne kyselevät myös, missä olit, kun kuussa käveltiin tai Kennedy murhattiin, mutta silloin minä en tietenkään sano mitään.

Harvemmin kysytty, mutta ainoa oikea teit/missä olit -kysymys meille grungesukupolven nuorille on: missä olit, kun missasit Nirvanan keikan Ruisrockissa vuonna 1992?

Ajan hengen mukaisesti kukaan ei muista. Paitsi ehkä ne, jotka olivat selvinpäin. Itse en tietääkseni ollut edes festarialueella, mutten tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt, miksi.