Eräänä iltapäivänä

Kriteerit uusille rintaliiveille, jotka oli tarkoitus ottaa käyttöön nyt, kun imetysliivejä ei enää tarvita:

- ei topattuja (tai myyjän sanoin “kevyesti vuorattuja”) ja/tai kovitettuja kuppeja
- ei kaaritukia
- ei mummo- eikä muutakaan pitsiä
- väreinä musta ja laastarinvärinen (jälkimmäinen vaaleita yläosia varten)
- olkahihnojen olisi suotavaa olla leveämmät kuin ihan ohuet ja kiinnityshakasia olisi suotavaa olla rivissä enemmän kuin yksi (mulla on leveät hartiat, jotka saavat rintsikat venymään joka suuntaan enkä tykkää siitä, että ne kaivautuvat ihoon)

Kaupoissa huomattua:

- 99,9% valikoimista on topattuja ja/tai kovitettuja kuppeja
- melkein kaikissa on myös kaarituet
- toppaamattomista ja/tai kaarituettomista noin 60%:ssa on nimenomaan mummopitsiä
- väreinä on aina musta ja valkoinen
- kaarituettomien liivien olkahihnat ovat aina ihan ohuet ja kiinnityshakasia on vain yksi

Lisäksi suurin osa liiveistä tuntuu päällä jotenkin puristavilta, kun olen tottunut pitämään joka suuntaan joustavia imetysliivejä. Puhumattakaan siitä, että 75 sentin ympärysmitta tuntuu vaihtelevan yllättävänkin paljon merkistä ja mallita toiseen.

Vanhat liivini eivät käy, koska kuppikokoni on pienentynyt. Sinänsä olen kroppani nykyisiin ulottuvuuksiin varsin tyytyväinen, koska nyt kaikenlaiset yläosat tuntuvat istuvan päälleni paremmin. Leveät hartiat tykkäävät pienistä rinnoista.

Ei ole helppoa tämä, pitänee vapauttaa tissit eli olla kokonaan ilman liivejä - tai siis pitää jonkinlaisia toppiliivejä siihen asti, kunnes keksin, mistä voisin vielä etsiä.

Tässä vielä lähikuvaa uudesta kesätukastani ja vertailukohdaksi Anu vuonna 2002 (kuva on muuten otettu Tampereen YO-talolla erään uusmediafirman olutpitoisissa hautajaisissa). Ei ihan yhtä siloiset posket eikä silmäkulmat enää…

Stellageen blogissa keskustelimme lyhyiden hiusten (tai kaljun!) feminiinisyydestä. Muistan aikoinaan halunneeni eroon lyhyistä hiuksista, koska tunsin oloni niiden kanssa liian poikamaiseksi. Samasta syystä lyheksi leikkaaminen oli pitkään poissa laskuista, kun mietin, miten voisin uudistaa hiuskuontaloani. Ja nyt se yhtäkkiä tuntui aivan luontevalta vaihtoehdolta, enkä toteutettuani sen tunne itseäni yhtään epänaiselliseksi.

Naisellisuus ja sen takana vaikuttava suurempi voima, naiseus, ovat asioita, joita olen viime aikoina pohtinut paljonkin. Sattuneesta syystä olen seurannut mielenkiinnolla eri medioista löytämiäni keskusteluja äitiyden ja naiseuden suhteesta. Jotkut äidit kokevat, että heidän naiseutensa on täydentynyt äitiyden myötä, ja jotkut naiset, joilla ei ole lapsia, puolestaan kokevat tuollaiset kommentit jotenkin loukkaavina ja omaa naiseuttaan väheksyvinä.

En ole oikein ymmärtänyt (silloinkaan, kun minulla ei vielä ollut lasta), miten yhden naisen kokemus naiseutensa rakentumisesta on joltain toiselta pois, kyse on kuitenkin niin henkilökohtaisesta asiasta. Itse en koe mitenkään täydentyneeni lapsen myötä, mutta kyllä se kuitenkin on merkittävä ja nimenomaan naiseuteen liittyvä asia. Ehkä voisin sanoa, että koen löytäneeni omasta naiseudestani uuden ulottuvuuden, biologisella tasolla: hedelmöittyminen, raskaus, synnytys ja imetys ovat kaikki tapahtuneet omassa vartalossani ihan itsestään, ilman, että olisin pystynyt mitenkään ohjailemaan niitä. Korkeintaan olen voinut huolehtia ruokavaliostani ja siitä, että saan tarpeellisen määrän tiettyjä vitamiineja ja hivenaineita.

Niiden seurauksena olen jotenkin entistä varmempi omasta naiseudestani, ja ehkä siksi ennen epänaisellisina pitämäni ulkonäköön liittyvät muutokset ovat nyt helpompia. Tukkani on nykyään lyhyt ja huomaan myös miettiväni entistä vähemmän pukeutumiseni naisellisuutta. Tyylini on aina ollut aika androgyyni, ja se tuntuu ihan huomaamattani yksinkertaistuvan edelleen. Ja kuten aiemmin mainitsin, olen oppinut jättämään sikseen sellaiset elementit, joilla yleensä korostetaan naisellisuutta, mutta joita en ole koskaan tuntenut omakseni, kuten korkokengät. Olen ihan tarpeeksi nainen littanakengissäkin.

Lyhyen tukan myötä olen muuten alkanut saada enemmän kommentteja yhdennäköisyydestä lapseni kanssa - meillä on samanväriset hiukset ja samanlainen hiusmalli, ja iso pyörylä takaraivolla samassa kohdassa.

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa oli keskustelua aikuistumisesta ja itsensä löytämisestä. Lupasin jatkaa aiheesta vielä vähän lisää.

Vohkin otsikon juuri äsken kuuntelemastani Kentin biisistä Columbus, ihan vaan siksi, että kiskoin tänä aamuna töihin lähtiessäni ruskeat nahkasaappaat, joita käytin myös vuonna -93. Kuten useammalle kommenttilaatikossani keskustelleelle, myös minulle on käynyt niin, että olen ihastunut uudelleen nuoruuteni tyylijuttuihin, grunge- ja rokkimeininkiin ja goottilaiseen mustaan. En kuitenkaan pue niitä samalla tavalla univormumaisesti kuin silloin, vaan poimien ideoita ja sekoittaen niitä nykyiseen, aikuiseen tyyliini.

Vuonna -93 olin 18-vuotias ja tietenkin aivan keskenkasvuinen. Sen ikäisenä olin kuitenkin itsetuntoni puolesta vielä turvassa, sillä kotona asuvaa lukiolaista ei maailma ollut vielä päässyt kolhimaan. Sugar Kanen kakskymppiskadotukseksi nimeämä ilmiö tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa, seurustelu muuttui yhdessä asumiseksi, aloin opiskella ja etsiä töitä ja muutenkin rakentaa elämääni itse. Kuten itse sanoin edellisen kirjoitukseni kommenteissa, pieni ihminen joutuu tuollaisessa tilanteessa vähäksi aikaa tyhjän päälle, joten ei ihme, että siinä hötäkässä hukkuu itsetunto ja -tuntemus.

Itseltäni ei niinkään ollut hukassa kroppa, vaan naiseus, silleen niinku henkisenä tilana, ja tietenkin myös ulkoiseen tyyliin heijastuen. Kuvittelin pitkään, että naiseus ja naisellisuus ovat vanhanaikaista hömppää, joihin Tiedostava Ihminen ei sorru ja että voisin olla onnellinen ja sinut itseni kanssa peittämällä tuon itseeni hyvin olennaisesti kuuluvan puolen kokonaan. Ainoa, mikä minulta oikeasti oli hukassa, oli ymmärrys siitä, ettei naisellisuuden tarvitse koostua kliseistä ja perinteisistä rooleista, vaan jokainen nainen voi toteuttaa sitä omalla tavallaan. Sen ymmärryksen löytämiseen meni muutama vuosi, ja vasta sen jälkeen tajusin, miten olennainen asia kokonaisuudesta puuttui.

Toinen asia, jonka hukkuminen - tai oikeastaan hidas löytyminen - on tuntunut olevan omalle ikäpolvelleni jotenkin ominaista, on aikuisuus. Olen yrittänyt miettiä, mistä se johtuu, että kovin monet, minä mukaan lukien, ovat halunneet venyttää teini-ikäänsä pitkälle kahden(ellei kolmenkin)kympin tuolle puolen. Yksi mieleeni tullut selitys on se, että me suistuimme kakskymppiskadotukseen 90-luvun laman jälkimainingeissa aikana, jolloin työ- ja opiskelupaikkojen haaliminen oli vaikeaa ja tulevaisuudennäkymät muutenkin aika hämärät. Sellaisessa maailmassa aikuiseksi kasvaminen ei ehkä tuntunut kovin houkuttelevalta.

En oikein muista, milloin se lopulta tapahtui - ehkä joskus viime vuonna, kun kävelin ensimmäisiä kertoja töihin 18-vuotiaana ostamissani saappaissa. Tajusin, että olen oikeasti aika pirun paljon vanhempi ja viisaampi kuin vuonna -93 ja että olen pirun tyytyväinen tilanteeseen. Tunnen itseni, olen löytänyt kaikki hukassa olleet puoleni ja tiedän suurinpiirtein, millainen haluan olla ja millainen oikeasti olen. Vaikka en välttämättä edelleenkään tiedä, minne varsinaisesti olen menossa, en enää koe tarvetta edetä juosten niinkuin vuonna -93. On oikeastaan aika hassua, että silloin oli aina niin kiire eteenpäin, kun juuri se oli suunta, johon ei halunnut edetä. Tietenkään koko kuviota ei nähnyt silloin noin kirkkaasti - eihän sitä nähnyt ollenkaan - joten ei ihme, että jossain vaiheessa saattoi vähän ahistaa.

Sugar Kane paasaa lemppariaiheestani eli pienen ihmisen (ja varsinkin naispuolisen sellaisen) suhteesta materiaan. Asiaan juuri sopivasti liittyen bongasin Oi ihana turhamaisuus -blogista päivän aforismin, jonka mukaan nainen ei koskaan tiedä, millaista mekkoa hän ei tarvitse, ennenkuin on ostanut sen.

Aforismeja ei tietenkään ole tarkoitus ottaa kovin vakavasti, mutta minäpä olen kurttuotsainen tosikko ja sanon, että kukkua. Tässähän on nimenomaan kyse siitä Sugar Kanenkin mainitsemasta maailmanselityksestä, jonka mukaan naiseuteen kuuluu kaapillinen kenkiä (mitä kauniimpia ja epämukavampia, sitä parempi) ja hajamielinen ja päämäärätön, vain shoppailun itsensä vuoksi tapahtuva shoppailu. Naisten kulutuskäyttäytymiseen liittyvät, viattomiksi tarkoitetut letkautukset liittyvät aika saumattomasti niihin kummallisiin roolimalleihin, joihin tyttölapset kasvavat huomaamattaan sisään.

Mutta ei sen ole mikään pakko niin mennä. Nainen tietää ihan hyvin, millaista mekkoa hän ei tarvitse, kunhan istuu sohvalle ja miettii hetken jos toisenkin ennen vaatekauppaan menoa. (Omalla kohdallani olen huomannut mietiskelyn johtavan siihen, että 99% maailman mekoista on sellaisia, joita tämä nainen ei tarvitse, ja olen oivallisen tyytyväinen tilanteeseen.)

Toinen kummallinen Naiseuden Syvimpään Olemukseen liittyvä uskomus on se, että vaatteita pitää olla paljon, koska töissä pitää olla joka päivä eri vaatteet. Kukkua, sanon taas. Itse olen ainakin huomannut, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, vaikka luuhaisin monta viikkoa samoissa kuteissa (mainitsiko joku lempi- ja/tai turvavaatteet ja luottounivormut?) ja vaikka kiinnostaisikin, sehän ei ole minun ongelmani. Useimmiten taitaa olla niin, että se olen minä itse, jota asia kiinnostaa eniten.

Asiahan on oikeasti niin, että vaikka minulla olisi kaapissa viisitoista mekkoa, rrrakastun niistä vain yhteen kerrallaan ja sitä suhdetta jatkuu aina viikkokausia, ennenkuin taas rrrrakastun johonkin toiseen vaatekappaleeseen (joka sekin usein on kaapissa valmiina odottamassa). Olen muutaman vuoden aikana onnistunut karsimaan vaatekaappieni sisällön noin puoleen entisestä (kantamalla kamaa kirppislaatikkoon, mitä en enää haluaisi kovin suurissa määrin tehdä, syistä joista olen avautunut moneen kertaan - turhan kaman dumppaaminen jonkun toisen riesaksi ei pelasta maailmaa ainakaan minun mielestäni), mutta vieläkin kaapeistani löytyy liikaa tavaraa - sinne katoaa kaivattuja vaatteita ja niiden sijaan löytyy kaikenlaista sellaista, jonka en ole muistanut olevan olemassakaan, enkä siis ole edes osannut kaivata. Karsimisvaraa on siis edelleen, mutta kuten Sugar Kane toteaa, vaatekaappi on prosessi, jonka ei ole tarkoituskaan olla heti täydellinen. Jonain päivänä lähitulevaisuudessa kiskon taas kaikki kamat ulos kaapista ja käyn ne läpi kymmenennen kerran.

Aikoinaan, kun olimme persaukisia opiskelijoita ja säästimme kuukausitolkulla voidaksemme ostaa jo siihen aikaan jumalattoman kalliit Martensin maiharit, eräs tuttuni totesi, että “kengät eivät ole koskaan ostos, ne ovat investointi”. Olen yrittänyt ulottaa saman ajattelutavan kaikkiin vaatehankintoihin. En osta vaatteita siksi, että olisi jotain päällepantavaa, vaan siksi, että koska minun joka tapauksessa pitää pukeutua, miksen samantien tekisi sitä tyylillä? Oman osaansa soppaan tuovat tietenkin vaatebisneksen eettiset ongelmat ja ympäristöön kohdistuva kuormitus. Ne ovat asioita, joilta voisi toki sulkea silmänsä ja ajatella, ettei yksi pieni ihminen voi tuhota eikä pelastaa maailmaa, mutta itse en kykene siihen. En ole näissä asioissa mikään mallioppilas, mutta pyrin kyllä äänestämään lompakollani aina, kun siihen on tarvetta ja mahdollisuus, koska koen sen velvollisuudekseni kuluttajana.

Ideaalitilanteessa kaapissa on helposti hallittavissa oleva määrä valinnanvaraa, sieltä voi kiskoa päälle mitä vaan ja kaikki sopii yhteen kaiken kanssa ja näyttää hyvältä. Siihen minulla on tietenkin vielä matkaa, mutta olen ylpeä siitä, että olen päässyt jo jonkun verran eteenpäin.