Eräänä iltapäivänä

Kevättalven kirkas auringonpaiste (joka tänään on vaihtunut taas lumipyryksi…) on jälleen riehaannuttanut sisäisen hippini ostamaan kaupasta erilaisia jyviä ja siemeniä ja muutakin terveellistä sapuskaa. Eilen söin pitkästä aikaa iltapalaksi vanhaa suosikkiani, paahdettua ruisleipää ja avokadoa - viime talvena raskaana ollessani en olisi mitään muuta syönytkään. Mysli on samaan tapaan kausiluontoinen juttu, välillä voisin ahmia sitä vaikka kuinka paljon ja yhtäkkiä se alkaa taas tökkiä. Nyt on jälleen myslikausi meneillään.

Meidän Pariisin Annan (ja hänen mainion kirjansa) innoittamana olen alkanut tehdä myslini itse. Jokainen uusi satsi on askel kohti entistä täydellisempää mysliä. Syön myslini maustamattoman (luomu)jugurtin ja tuoreiden hedelmien (esimerkiksi päärynän tai banaanin) kera, joten olen koostanut myslini sen seuralaiset huomioon ottaen. Olen myös esteettisesti viettelevän ruoan ystävä, joten ei ole ollenkaan pahitteeksi, että mysli näyttää hyvältä (sekä purkissa että lautasella).

Tämänkertainen myslini koostuu seuraavista aineksista:

spelttihiutaleet
kaurahiutaleet
kurpitsansiemenet
pinjansiemenet
auringonkukansiemenet (ostin sekoitusta, jossa oli kaikkia kolmea edellämainittua jyvää yhdessä)
pekaanipähkinät
goji-marjat (etsin vaihtelua perinteisille kuivahedelmille ja sorruin trendihippeilyyn - nuo maistuvat yllättävän hyviltä ollakseen kovasti terveellisiä)

Vasaroin pähkinät pienemmiksi paloiksi ja paahdoin koko satsin marjoja lukuunottamatta uunissa. Paitsi maku, myös tuoksu paranee paahtamisesta. Kokemuksen perusteella olen huomannut, että syön myslini mieluiten aika hienojakoisena, annoksessa kun on kuitenkin aina niitä tuoreita hedelmiä isompina paloina.

Lasten kausivaatteiden kanssa näyttää olevan vähän samanlaista ongelmaa kuin aikuisten - jos et osta heti kauden alussa, vähän ajan päästä valinnanvaraa kokojen suhteen ei enää ole. Vaikka avauduinkin Annan tontilla siitä, ettei kaupungin peittänyt puolimetrinen hanki ja mielikuva sitä väistämättä seuraavasta puolimetrisestä sohjosta oikein vielä inspiroi kevätpukeutumisen pohtimiseen, olen siis joutunut katselemaan kevään lastenvaatevalikoimia vähän sillä silmällä. Olen tässä vaiheessa etsinyt erityisesti housuja, koska niitä tarvitaan jo ennen kevättä - pelkillä plyysiverskoilla kun ei konttaava lapsi enää pärjää varsinkaan kodin ulkopuolella.

Valikoimien perusteella näyttää siltä, että tänä vuonna taaperoikäiset pukeutuvat lähinnä farkkuihin. Omasta mielestäni on aika hassua tarjota pienille lapsille aikuisten mallisia farkkuja, ne kun ovat aika kankeita eivätkä oikein pysy ylhäällä (ilman henkseleitä, jotka taas ovat omalla tavallaan hankalat - niitä on kiva paukutella ja repiä pois päältä). Ja joissakin liikkeissä vaatteiden sukupuolittuneisuus hyppää taas silmille: tyttölapsille on tyrkyllä farkkumekkoja (jotka ovat konttaavalle lapselle epäkäytännöllisiä) ja söpöjä Hello Kitty -farkkuja kankaisella, solmittavalla vyöllä, joka vaikuttaa erityisen huonolta idealta varsinkin, jos lapsi on hankalasti puettavaa sorttia.

Ilmeisesti Henkkamaukalla oletetaan, että vain pojat mönkivät ja reuhaavat, koska poikien puolelta löytyi ihan mainioita lappuhaalareita:

Molemmat lappuhaalarit H&M

Lappuhaalareissa on se hyvä puoli, että säädettävien olkahihnojen myötä farkut joustavat jonkun verran, kun lapsi kasvaa pituutta. Oikeanpuolimmaisten haalarien resorilahkeet antavat niinikään pelivaraa, ne voi taittaa lyhyemmiksi ja taitos pysyy paikallaan.

Resoreilla käytännöllistettyinä myös ns. housumalliset farkut toimivat paremmin. Polarn O Pyretin hurmaavasti 80-luvun henkisissä farkuissa on kuminauhan avulla säädettävä resorivyötärö, joka tulee tarpeeseen meidän hoikalle tenavallemme:

Lappuhaalarit H&M, resorifarkut Polarn O Pyret

Seuraavaksi edessä on monimutkaisempi urakka, lapselle pitäisi löytää kevääksi päällystakki ja päähine (joita tarvitaan itse asiassa kaksi: joku talvikotsan kevyempi seuraaja kevääksi ja hellemalli kesäksi). Kaupoista löytyy muodikkaita kummallisuuksia joka lähtöön (mitä ihmettä taaperoikäinen tekisi keinonahkaisella prätkärotsilla?) tai sitten viimeisen päälle viritettyjä sporttipusakoita, joiden hinta on turhan korkea ottaen huomioon, että vaate mahtuu lapselle muutaman kuukauden. Päähineissä taas tuntuu olevan valinnanvaraa lähinnä ääripäissä akselilla ruma, mutta käytännöllinen (erityisesti kotimaiset merkit tuntuvat usein kunnostautuvan tässä lajissa) vs. tyylikäs, mutta ei taatusti pysy päässä.

Oman haastavuutensa lastenvaatteiden ostamiseen tuo se täällä aiemminkin keskusteltu seikka, että kokomerkintä ei kerro juuri mitään vaatteen oikeasta koosta - tai siitä, miten se käyttäytyy päällä. (Tänään juuri ihmettelin Tutta-merkkistä pyjamaa, joka tuntuu joka aamu olevan pitempi kuin edellisenä iltana, kun se venyy lapsen rimpuillessa sen sisällä. Pyjama on 74-senttisen kokoa, mutta kun mittasin sen, vaatteen pituus on 74 senttiä. Sinne siis mahtuu sisälle myös lapsen pää…) Vaatteita voi käytännössä sovittaa vain kotona ja lapsi tuntuu kasvavan jotenkin pyrähdyksittäin, joten sopivan koon valitseminen kaupasta on melkoista arpapeliä.

Elämäni ei siis muuttunut helpommaksi, vaikka olen lähes lakannut ostamasta itselleni vaatteita… toisaalta on ollut mielenkiintoista huomata käytännössä, miten paljon lapsen persoona vaikuttaa siihen, mitkä vaatteet hänen päälleen lopulta valikoituvat - asia, jota en olisi ollenkaan osannut arvata etukäteen. Meidän lapsemme on aina protestoinut sekä pukeutumistilannetta että epämukavia vaatteita kovaäänisesti, joten äitiyspakkauksen nyöreillä solmittavat bodyt ja olkaimelliset potkuhousut ovat lähteneet käyttämättöminä kiertoon. Tietyt käytännön seikat ovat vaikuttaneet vaatevalintoihin kirjaimellisesti kantapään kautta - söpöt pitsiset vauvansukat putoavat vaudikkaan lapsen jaloista samantien, joten meillä on suosiolla pitäydytty resorivartisissa liukuestesukissa (ja kierrätetty niitä edeltäneet lukuisat hutiostokset).

Ystävät huomaavat joskus asioita, jotka jäävät itseltä pimentoon. Meidän Pariisin Anna perheineen antoi minulle syntymäpäivälahjaksi aivan mielettömän hienon kirjan: Irving Penn Regards the Work of Issey Miyake - kirja esittelee Issey Miyaken tuotantoa vuosilta 1975-1998 Irving Pennin minimalistisen tyylikkäin valokuvin.

Fanittelin Isseyta kovastikin aikoinaan 1900-luvun puolella, mutta sittemmin olen jostain käsittämättömästä syystä unohtanut kokonaan, miten suuri vaikutus miehellä on ollut tekemisiini, sekä omaan pukeutumistyyliini että käsitöitteni tyyliin. En tiedä, mistä Anna keksi hankkia minulle juuri tämän kirjan, mutta sitä selatessani muistin taas, mistä tässä kaikessa on kysymys. Älkää kuitenkaan kysykö, mistä - en minä osaa selittää. Sillä on jotain tekemistä äärimmäisen yksinkertaisuuden, arkkitehtonisen tyylikkyyden ja pehmeän käyttömukavuuden kanssa.

Eikö näissä kahdessa olekin jotain samaa?

Kuvan keskeneräinen neuletyö on väriä lukuunottamatta samanlainen kuin aiemmin tekemäni harmaa putkilo, ja olen tosiaan kehitellyt mallin ennen kuin sain haltuuni tuon kirjan.

*

Samaan aikaan katselin Flickrissä sijaitsevaa amigurumi-kuvakokoelmaani sillä silmällä ja huomasin, että kaikki ne otukset, joista itse pidän eniten, ovat lintuja. Hmm.

Taidan olla valaistunut.

Alennusmyyntien kunniaksi sorruin matkimaan Meidän Pariisin Annaa ja tilasin saman takin, harvoin saa näin hyvää näin halvalla. Takki on one size, joten se istuu mun päällä eri tavalla kuin Annan, ja toki me asustamme sitä hyvin eri tavoin - on oikeastaan hauska seurata, miten erilaiseksi sama vaatekappale muuntuu eri ihmisillä.

Twist&Tangon housut toimivat saappaiden kanssa just niin itäsaksalaisesti kuin toivoinkin.

(Kuva on vähän alaviisto, mutta menköön.)

Takki Cecilia Sörensen, putkilo ja pipo DIY, housut Twist&Tango, saappaat ysäriä, harmaa villatakki Filippa K

Noin muuten olen kyllä jo kyllästynyt talveen. Mistä ihmeestä se kengät tärvelevä ja vaunujen mukana sisälle kulkeutuva kymmenen sentin rapakerros on ilmestynyt Helsingin jalkakäytäville, kun se ei mene pois, vaikka olisi miten paljon pakkasta?

Kun lapsi oppii konttaamaan ja heti perään kiipeilemään ylöspäin huonekaluja pitkin, kodin sisustus muuttuu luontevasti askeettisemmaksi - kaikki sellaiset esineet, jotka menevät rikki pudotessaan tai kun niitä revitään tai järsitään, on siirrettävä pienten käsien ulottumattomiin. Olemme myös ennakoineet laatikonavausvimmaa (ja siitä väistämättä seuraavaa sormien litistymistä laatikon reunan väliin) ruuvailemalla vetimiä irti.

Samaan aikaan olohuoneen lattialla ajelehtii jos jonkinlaista palikkaa ja pehmolelua ja repaleista aikakauslehteä. Niitä varten on olemassa omat säilytyskorinsa, mutta jostain kumman syystä ne eivät juuri viihdy niissä.

Pieni ja vähän isompikin tyyppi viihtyy parhaiten porukassa, joten lelut eivät lähitulevaisuudessa tule katoamaan olohuoneesta, enkä sellaisesta haaveilekaan. Meille ei tule puputapetoitua lastenhuonetta, vaan pyrimme sisustamaan koko asunnon myös lapsen valtakunnaksi. Lapsen ehdoilla, mutta aikuisten silmää miellyttäen sisustaminen on mukava haaste. Sillä haastavaa se nimenomaan on - kuten Meidän Pariisin Anna vajaa vuosi sitten kirjoitti, kaupoissa hyppivät silmille huolimattomasti sutaistut puput ja nallet ja oikeasti tyylikkäitä juttuja saa vähän etsiä.

Ihan tavallisistakin jutuista saa kuitenkin hauskoja, kun niitä yhdistelee vähän uudella tavalla. Etsiessämme uutta mattoa olohuoneeseen meidän oli turha haaveilla villamatosta, mutta samalla rahalla saimme useampia edullisia polyesterimattoja. Eikö tuo vihreä näytäkin ihan nurmikolta? (Ja minä kuulostan ihan Ikean kuvastolta.)

Finlaysonin apinat pesevät vaaleanpunaiset puput 6-0 ja Areaware Faunan printtikoira käy sekä lelusta että tyynystä. Brion taaperokärryä sai onneksi punakeltaisen lisäksi myös mustana (ylemmässä kuvassa oikealla ylhäällä), väristään huolimatta se toimii tehtävässään ihan yhtä hyvin. Edellisen kirjoitukseni keskimmäisessä kuvassa näkyy kaapinoven ylälaitaan kiinnitetty apinakoukku, johon voi ripustella tavaroita lapsen ulottumattomiin tai käydä moikkaamassa hymyilevää apinaa.

Olemme myös luopuneet sohvan edessä sijaitsevasta sohvapöydästä (vanhassa pöydässämme oli neljä terävää kulmaa ja jököttäessään keskellä lattiaa se houkutteli turhan uhkarohkeisiin kiipeilyesityksiin) ja huomanneet, että ilmankin pärjää mainiosti. Pöydän syrjäänsiirtämisestä on myös etua: lelumerelle jää enemmän tilaa eikä pöytä erota lattialla puuhaavaa lasta sohvalla istuvista vanhemmista. Uusi (tai siis kaverin vanha) iso musta nahkasohva sen sijaan on osoittautunut loistavaksi hankinnaksi, se on tarpeeksi tilava kolmelle ja toimii myös turvallisen pehmeänä kiipeilyalustana.

Siellä täällä blogeissa on näkynyt tällaista “seitsemän asiaa minusta, joita ette tienneet” -listauksia. Vielä jokin aika sitten se taisi olla “kuusi satunnaista asiaa minusta”. En silloin ehtinyt mukaan, joten tämä lista on jotain noiden kahden väliltä.

1. Olen vasenkätinen, mutta käytän mm. saksia, virkkuukoukkua ja leipäveistä oikealla kädellä. Olen aikoinaan oppinut neulomaan vasenkätisesti eli vasemmalta oikealle ihan itsekseni, ja tajusin asian vasta, kun koulussa käsityötunnilla opettaja sotki tekeillä olleen työni neulomalla sitä välillä toiseen suuntaan. Olen sittemmin opetellut neulomaan myös oikeakätisesti. Ihan kätevää, voin neuloa sileää neuletta vain oikealta puolelta.

2. Opin neulomaan joskus kymmenenvuotiaana, ja olen väsännyt kaikenlaista käsilläni siitä lähtien. Kuten edellisessä postauksessani paasasin, tekninen taito on avain luovuuteen, joten minäkin neuloin asioita suoraan ohjeista vuosikaudet ennen kuin aloin suunnitella mallini itse. Ne, jotka sietävät pettymyksiä paremmin kuin minä, voivat toki oikoa näissä asioissa. (Itse joskus ihmettelen, miksi olen käsitöiden suhteen niin perfektionisti, kun muussa elämässä en todellakaan ole…)

Ihan ensimmäiset värkkäilyni koulussa ala-asteella olivat jostain käsittämättömästä syystä ilman minkäänlaisia ohjeita ja mitään käsitystä mistään tehtyjä (jälkeenpäin ihmetyttää, mitä ne opettajat siellä tunneilla tekevät…) ja olivat kyllä sen näköisiäkin. Äidilläni on tallella tekemäni vauvahaalari, joka on noin kolmivuotiaan lapsen kokoinen.

Nykyään ihmettelen, miksi nimenomaan ne, jotka osaavat, tuntuvat harvemmin miettivän pukeutumista kokonaisuutena, vaan neuleet ovat usein yksittäisiä ja irrallisia vaatekappaleita. Tämä koskee sekä netissä näkemiäni ohjeita että (kotimaisia) käsityölehtiä.

3. Silmäni ovat vihreät, mikä miellyttää minua suuresti. Veikkaan mieltymykseni punaisen ja vihreän vastavärikontrastiin juontavan juurensa silmieni väristä, olen tottunut korostamaan silmien vihreyttä vaaleanpunaisella luomivärillä.

Toinen väri, joka yllättäen korostaa hienosti silmien vihreyttä, on petroolinsininen. En vain just tällä hetkellä tunne sitä omaksi värikseni.

4. Joskus suunnittelin itselleni yleensä maksimissaan kuuden sävyn väripaletteja, joita noudatin pukeutumisessani, kunnes kyllästyin ja pistin kaiken taas uusiksi. Sen jälkeen mulla oli pitkä musta kausi, minkä jälkeen olen taas tehnyt paluuta väreihin. En aio enää rajoittaa värinkäyttöäni paleteilla, aion vain pitäytyä väreissä, joista oikeasti pidän. On varmaan jo käynyt selväksi, että punainen ja vihreä ovat suosikkejani, enkä erityisesti pidä sinisestä (paitsi siniharmaasta) ja ruskeasta.

Talvisempiin keleihin pukeutuminen tuntuu yllättävän epäinspiroivalta, kun melkein kaikki talvivaatteeni ovat mustia. Yritän korjata tilannetta asusteilla (ja silä hulluna neulomisella), koska en kuitenkaan aio pistää taas vaatekaappia uusiksi.

5. Pääsen ensi vuonna harjoittamaan köyhäilyn jaloa taitoa, kun jään hoitamaan lastani kotiin kotihoidontuella, joka ei ole kovin häävi summa rahaa kuukaudessa. Mieheni toki elättää minua, mutten aio pistää häntä maksamaan kerskailevaa elämäntyyliäni. Olen jo jonkin aikaa toteuttanut täälläkin ruotimaani ryhtiliikettä, jonka tarkoituksena on laittaa vaate- ja muut kaapit järjestykseen ja sen jälkeen lopettaa tavaran haaliminen lähes kokonaan, jos mahdollista. Pikkuhiljaa alkaa olla siinä mielessä valmista, että olen onnistunut haalimaan melkein kaikki tarpeelliset perusasiat - viimeisimpänä vaatehankintanani mustat housut. (Enää puuttuu joku hieno toppi niiden pariksi juhlatilaisuuksiin…)

6. Äitiys on muuttanut eniten ulkoista tyyliäni - paljon enemmän kuin esimerkiksi arvojani tai maailmankatsomustani, jotka ovat lopulta muuttuneet hyvin vähän. En osannut odottaa tätä.

Täälläpäin on ollut viime aikoina varsin hiljaista. Päiväni ovat täyttyneet paitsi lastenhoidosta ja flunssan potemisesta, myös hulluna neulomisesta. En edes muista, koska viimeksi olen ollut näin inspiroitunut puikkojen kanssa veivaamisesta.

Kuvassa tänään valmistunut asuste: pipo uutta lemppariväriäni, havunvihreää. Karpalonpunainen mohairneuleputkilo on kymmenisen vuotta sitten väsätty, ja on edelleen ihan ajankohtainen. Tykkään kovasti siitä, miten nuo erilaiset neulepinnat juttelevat toisilleen.

Inspiroitumisesta voimmekin kätevästi siirtyä muotiasioihin. Sugar Kane, Stellagee ja muutama muukin ovat viime aikoina pohtineet muodin suhdetta uuden haluamiseen ja ostamiseen. Sugar Kane ihmetteli, miksi muodin harrastaminen yhdistetään melkein aina kuluttamiseen - erittäin hyvä kysymys. On oikeastaan aika oireellista, että sen kysyminen johti keskusteluun, jossa enimmäkseen ruoditaan kulutuskäyttäytymistä ja tunnustetaan syntejä.

Kuten Sugar Kane kommenttiosastolla mainitsee, kulutuskäyttäytymisestä keskustelu ja varsinkin sen käyminen kriittiseen sävyyn on aika epäkiinnostavaa. Siinähän on vain yksi oikea näkökulma - vai puolustaako kukaan ns. tiedostava ihminen tänä päivänä holtitonta ostosvimmaa? Syntien tunnustaminen ja erilaiset ostoslakot ovat nykypäivänä niin trendikkäitä, ettei niistäkään oikein löydy enää tuoretta ruodittavaa. Eikä tuollaisen keskustelun käyminen edes tuo kysymykseen vastausta, se vain todistaa ongelman olemassaolon uudelleen ja uudelleen.

Parempi kysymys voisikin olla: miksei muodin harrastamisesta tule mitään muuta mieleen?

Avauduin Stellageen blogissa siitä, kuinka suhtautumiseni muotibisnekseen on aina ollut varsin ristiriitainen (I don’t like your fashion business, mister, niinkuin Leonard-setä sanoisi), koska en oikein pidä siitä tavasta ja vauhdista, jolla eteemme vyörytetään kaikenlaista uutta pakko-saada-tavaraa. (Sugar Kanen blogissa urputin tuoteluettelomaisista muotiblogeista. Äsken luin uusinta, tänään ilmestynyttä Trendiä. Lehdessä näyttää olevan aika paljon artikkeleita, jotka ovat pelkkiä tuoteluetteloita, ja jopa siinä jutussa, jossa ruoditaan naisten vartalokomplekseja, on kerrottu, mitä heidän päällään olevat vaatteet ovat ja mitä ne maksavat.) Toisaalta ihmettelen, miksi se minua niin kovasti ärsyttää, koska olen jo oppinut oman läksyni shoppailusta ja pidän itseäni melko immuunina massamuodin uusimmille tyrkytyksille.

Totesin, että on taas aika alkaa muistella entisiä parempia aikoja. Huomasin Sugar Kanen blogiin tulleen kommentin Miralta, yhteiseltä ystävältämme vuosien takaa. Mira kertoi minulle joskus viime vuosisadalla, kuinka oli huomannut jossain muotikuvassa siihen aikaan uuden hihabolerovirityksen, ja koska sellainen oli pakko saada, hän oli tehnyt sellaisen vanhasta kaulaliinasta ompelemalla reunat kiinni. Kymmenen vuotta sitten rättikaupat eivät vielä palvelleet uutuudenjanoa (kopioimalla huippusuunnittelijoiden virityksiä) samanlaisella vauhdilla kuin nykyään, joten oli pakko käyttää mielikuvitusta ja ottaa ompeluneula kauniiseen käteen.

Itse tekeminen vaatii innoitusta (ajan kanssa syntyvä taito on seurausta siitä), joten vaatekaupat ovat vastanneet kysyntään ja tarjoavat nykyään nopean tien autuuteen. Oman vaatekaapin penkominen ja sieltä löytyvien asioiden uudistaminen tai uudella tavalla yhdisteleminen on jotain noiden kahden väliltä, mutta vaatii kykyä nähdä asiat uusiksi (sitäkin voi harjoitella eikä se ole salatiedettä).

Mutta täytyykö muodin harrastamisen aina johtaa pukeutumiseen? Voihan muodista nauttia ihan esteettisenä elämyksenä - kuten Stellagee kommenttiosastollaan toteaa, erityisesti haute couture -näytökset voidaan kokea myös taiteena. Eikä mikään tietenkään estä hakemasta siitä ns. poikkitaiteellista inspiraatiota.

Itse inspiroidun tällä hetkellä hyvin mielelläni tekemään itse. Paitsi huippumuodista, olen viime aikoina tykännyt esimerkiksi Kamichan tavasta yhdistellä itse tehtyä ja kaikenlaista muuta (Kamichalla on myös neuleblogi, josta löytyy hienoja asioita, kiitos niistä!) Neulon mielelläni kaikenlaisia asusteita, koska ne valmistuvat joutuisasti lapsen kanssa touhuamisen ohessa ja niillä voi kätevästi uudistaa kaapista löytyvää vanhaa kamaa.

Olen myös salaa hiukan ylpeä siitä, että olen onnistunut tartuttamaan neulomisinnostukseni myös Meidän Pariisin Annaan - kävimme alkuviikosta yhdessä lankakaupassa ostoksilla. Anna raportoikoon itse innostuksen tuloksista!

Sugar Kane pukeutuu mustiin nahkahousuihin ja Meidän Pariisin Anna etsii inspiraatiota aavikkogooteista. 90-luvun alun tapahtumista johtuen gootit ovat ikuisesti lähellä sydäntäni, joten inspiroidunpa minäkin vähän.

Gootteja on - tai oli ainakin 90-luvulla - oikeastaan aika monenlaisia. Yritin miettiä, onko mitään, mikä yhdistäisi erilaisia gootteja, mutten keksinyt mitään mustaa väriä lukuunottamatta. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä Annan mainitseman Fields of the Nephilimin tyypit eivät pukeutuneet mustaan. Ehkä goottius on lähinnä tietynlainen teatraalisen synkkä asenne tai oikeastaan poseeraus, jonka tarkoituksena on erottua massasta. Sen takana sitten kukin toteuttaa omaa tyyliään, toiset tykkäävät lateksisista fetissijutuista ja toiset liian suurista villapaidoista, ja nykypäivän teinigootit näyttävät innoittuneen japanilaisesta pop-kulttuurista.

Itse pidin - ja pidän edelleen - yhtenä tyylijumalanani The Curen sielua Robert Smithiä. Muistatte varmaan tämän legendaarisen levynkansikuvan:

Kuva: thecure.com

Robert Smithin tyyli on täältä ikuisuuteen harmaata, mustaa ja valkoista, villaa ja mohairia, mustaa farkkua ja nahkaa, varsilenkkareita ja maihareita, valkoiseksi kalkittu naama, suttaantunut silmämeikki ja punatut huulet, musta tukka pystyssä.

Ja sitten siitä se aikuisempi versio:

Mohairneule ja nahkahousut 90-luvun H&M:ää, maiharit DocMartens

Olen omistanut nämä nahkahousut jo toistakymmentä vuotta, mutten ole juurikaan pitänyt niitä. Nahkahousuissa on se ongelma, etten ole oikein koskaan keksinyt, millaisten kenkien kanssa voisin niitä pitää. Nahkakengät ovat nahkahousujen kanssa ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta en tykkää mokkakengistä enkä omista sellaisia. Mitkään sukat eivät käy nahkahousujen kanssa, joten pitäisi olla nilkkurit. Gootti-inspiraatiokuvaan puin niiden kanssa maiharit, ja ajattelin ensin, että ne ovat ihan liikaa. Kuvaa katsoessani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että maiharit toimivat oikeastaan ihan hyvin - ne vetävät asun kunnolla överiksi.

Mohairvillapaitani ei oikeastaan ole ihan tarpeeksi ylisuuri, tai ainakaan siinä ei ole oikealla tavalla liian pitkät hihat. Pitäisi varmaan neuloa itse uusi. Tykkään kuitenkin mohairin ja nahan yhdistelmästä.

Sugar Kanen innoittamana olen taas muutaman päivän kuunnellut repeatilla Disintegration-levyä. Levynkantta tuijotellessani muistin, että goottiaikoinani tapasin piristää mustia asuja vihreällä - värillä, jota en ole sen jälkeen vuosikausiin käyttänyt. Siihen aikaan jopa silmämeikkini oli vihreää rajauksia myöten. Koska yritän edelleen tosissani ajaa itseäni käyttämään enemmän värejä, olen alkanut miettiä vihreän kaulahuivin neulomista talveksi. Täytyisi vain löytää lankakaupasta täydellinen kirkas sammalenvihreä sävy, eikä se ole ollenkaan helppoa.

Olen tainnut ennenkin julistaa, että Disintegrationin avausraita Plainsong on ehkä maailman paras biisi. Olen edelleen samaa mieltä.