Eräänä iltapäivänä

Ensin tärkein: päiväunieni hämärän kohteen, Mark Laneganin ääni on livenä melkeinpä matalampi kuin levyillä. Mutta hämärästä puheen ollen - oliko Mark Lanegan tosiaan eilen illalla Tavastian lavalla? Näkikö kukaan kertaakaan sen kasvoja? Bändikaveri Greg Dulli kyllä paistatteli valokeilassa, mutta Laneganista näkyi yleisölle vain takaa tulevan valon esiin piirtämä varjo.

Osa biiseistä oli hyviä, osa tuntemattomia - minähän menin sinne katsomaan Gutter Twinsia ja varsinkin Lanegania, enkä tunne tai ole erityisen kiinnostunut Dullin varhaisemmasta tuotannosta, ja tietenkin ne valitsivat suurimman osan keikkasetistä sieltä. Ne kyllä soittivat muutaman biisin myös Laneganin soololevyiltä, mutta hienosti livenä soinut Methamphetamine Blues olisi kyllä varmasti ollut vielä parempi, jos kitaraa olisi vinguttanut Josh Homme, niinkuin alkuperäisessä versiossa. Ja rokkasivathan jotkut niistä tuntemattomistakin biiseistä.

No, oli miten oli, keikka oli kokonaisuudessaan ihan kiva. Yleisö oli reippaasti messissä (jotkut jopa seilissä…), ja sehän on aina parasta! Varsinkin, kun lopulta pääsin seisomaan turvalliseen paikkaan miksauskarsinan aidan viereen, mistä näki lavalle ja missä joku ääliö ei koko ajan yrittänyt kävellä ylitseni ja samalla kaataa kaljaa syliin - hiukan aina ihmetyttää ihmisten into seilata edestakaisin kaljatuopit kädessä tiiviin yleisömassan seassa.

*

Lisäys: Honey Junkien blogissa keskustellaan keikkaurpoilusta enemmänkin.

(Mark Laneganin tuotannosta ei löytynyt just tähän sopivia kenkäaiheisia lyriikoita, joten piti lainata Interpolia. Sori, Markku!)

Ns. puolivuosittainen varustehuolto on kevään osalta edelleen tekemättä, joten viimeisimmän virallisen laskennan mukaan meidän eteisessämme lojuu lattialla 22 paria kenkiä (kattava valikoima kumisaappaista maihareihin, pukukengistä lenkkareihin ja talvisaappaista peep-toe-avokkaisiin). Onneksi niistä vain noin puolet on minun.

Vaikka kenkiä tosiaan löytyy sekä eteisestä että kaapista (jossa niitä on enemmän kuin tuplamäärä eteisessä oleviin verrattuna, nätisti laatikkoihin pakattuina), ei niitä kuitenkaan ollut tarpeeksi. Ei ollut sellaisia, jotka olisivat tarpeeksi kesäiset, mutteivät liian kesäiset, joilla olisi hyvä kävellä pitkiäkin matkoja ja jotka sopisivat erilaisiin vaateyhdistelmiin ilman sen suurempaa pohtimista. Siispä hankin vielä yhdet: jo edellisessä viestissäni mainitsemani ballerinatossut. Täysin koristeettomat, mustat, kullanväriset sisältä, kumipohjaiset.

(Apinoin idean ballerinatossuista Honey Junkien blogista, siellä on hyvä meininki ballerinojen kanssa.)

Alan pikkuhiljaa tajuta, että kenkien ei aina tarvitse olla se yksityiskohta, joka nousee esiin muuten simppelin mustasta pukeutumisesta. Minulla oli pitkään päähänpinttymänä hankkia aina jotenkin erikoisia kenkiä, ja siitä johtuen komeroni on puolillaan monoja, jotka ovat kyllä hienoja, mutta eivät koskaan sovi just näiden vaatteiden kanssa. Tai sitten niissä on jotain muuta kummallista, ne eivät siedä vettä tai kävelyä tai minun jalkojani muuten vain.

Nuo ballerinat ovat tarpeeksi simppelit, että ne sopivat sekä hameen että farkkujen kanssa, ja muista asusteista riippuen ne kelpaavat sekä peruspatsasteluun että tarvittaessa vähän juhlavampaankin menoon. Ja ne tuntuvat varsin mukavilta jalassa. Jospa osaisinkin aina ostaa näin järkevästi, niin ei tarvitsisi ostaa ollenkaan niin usein.

Ala-asteella liikuttiin tyttöporukoissa, jotka fanittivat aina samaa bändiä (joka siihen aikaan oli ensin Dingo ja sen jälkeen Bon Jovi ja sitten joku muu niistä lukuisista sukkahousubändeistä). Jokainen tyttö halusi naimisiin jonkun bändin jäsenen kanssa, eikä kaksi tyttöä tietenkään voinut ihastua samaan tyyppiin, joten asiasta kinasteltiin pitkään ja hartaasti.

80-luvulla naimisiintahtomisen kriteereinä taisi olla lähinnä se, kenellä bändin pojista on tukka hyvin ja kenellä on parhaimman väriset trikoot, sittemmin valintakriteereihin on tullut ulkomuodollisten lisäksi tai tilalle myös, hmm, hormonaalisia syitä. Tähän päivään asti olen halunnut naimisiin Josh Hommen kanssa (tässä paljastuu nyt salattu mieltymykseni testosteronia puhkuviin rokkikukkoihin…), mutta kuunneltuani viimeiset pari päivää repeatilla The Gutter Twinsin uutuuslevyä Saturnalia olen tullut siihen tulokseen, että Homme on pelkkää paperia verrattuna Mark Laneganiin.

Lanegan on siis toinen katuojakaksosista ja on laulanut myös Josh Hommen bändin Queens of the Stone Agen biisejä. Olen fanittanut miestä aiemminkin, sekä QOTSA:n että Mark Lanegan Bandin aikoihin, mutta nyt havahduin taas huomamaan, että jestas, mikä ÄÄNI sillä miehellä on.

Ainoa YouTubesta löytynyt virallinen video on biisistä All Misery/Flowers, joka ei välttämättä ole kokonaisuudessaan erinomaisen levyn paras biisi, mutta rokkaa kuitenkin. Bändin MySpace-sivuilta löytyy enemmän maistiaisia. Siihen, että tahdonkin mieluummin naimisiin Mark Laneganin kanssa, vaikutti erityisesti biisi Circle the Fringes. Lanegan on biisillä laulavista tyypeistä se matalaäänisempi, siellä jossain loppupuolella.

Ja tuossa videossa on muuten jotain peräti lomografista.

Huomasin, että Tom Waitsin Orvot, varsinkin ne balladit, johdattelevat vain syvemmälle pimeään syysyöhön. Vaihdoin tilalle hieman keveämpää karheutta (vaikka Mark Laneganista kyllä tuleekin isona varmasti Tom Waits!) ja rokkia. Nämä viisi muodostavat yhdessä ketjun, joka johtaa Kalifornian aurinkoiseen autiomaahan.

Queens of the Stone Age: Lullabies to Paralyze
Lullabies to Paralyze on ehkä paras rock-levy ikinä. Tai ainakin yksi parhaita. Kun kuuntelen tätä töitä tehdessäni, vierustoverini hermostuu, kun tahtia taputtava jalkani villiintyy ja tärisyttää koko pöytää.

Desert Sessions: I See You Hearin’ Me / I Heart Disco (Vol. 9 & 10)
Desert Sessions on Queens of the Stone Age -nokkamies Josh Hommen kokoama musiikkiprojekti, jota rakennetaan vaihtelevalla kokoonpanolla, improvisoiden autiomaassa. Tuloksena on hyvin rehellistä rokkia, jota tällä uusimmalla levyllä laulaa mm. PJ Harvey.

PJ Harvey: Is This Desire?
PJ Harveyn omista levyistä Is This Desire? on suosikkini, yhtä aikaa pehmeä ja rosoinen. Levyltä löytyvä The River on yksi kauneimmista kappaleista maailmassa.

Mark Lanegan Band: Bubblegum
Löysin Mark Laneganin Queens of the Stone Agen levyiltä, hän on bändin (tai oikeastaan sitäkin voisi kutsua projektiksi) kolmesta laulajasta se rouhein. Hänen musiikkinsa on matalaa ja rauhallista, siinä soi bluesin kaiku, ja tältäkin levyltä löytyy PJ Harveyn ääni (ja myös Josh Hommen, mutta kitaran muodossa).

Isobel Campbell & Mark Lanegan: Ballad of the Broken Seas
Belle and Sebastian -bändissä aiemmin vaikuttanut Isobel Campbell on kutsunut Mark Laneganin levylleen kylään. Tuloksena on musiikkia, joka keinuu kiehtovasti edestakaisin, kun Campbellin heleänkaunis ja Laneganin hiekkapaperilla hiottu ääni tanssittavat toisiaan.

*

Luulen, että löydän joskus myöhemminkin jotakin juuri nyt, joten perustin näille oman kategorian.