Eräänä iltapäivänä

Täälläpäin on ollut viime aikoina varsin hiljaista. Päiväni ovat täyttyneet paitsi lastenhoidosta ja flunssan potemisesta, myös hulluna neulomisesta. En edes muista, koska viimeksi olen ollut näin inspiroitunut puikkojen kanssa veivaamisesta.

Kuvassa tänään valmistunut asuste: pipo uutta lemppariväriäni, havunvihreää. Karpalonpunainen mohairneuleputkilo on kymmenisen vuotta sitten väsätty, ja on edelleen ihan ajankohtainen. Tykkään kovasti siitä, miten nuo erilaiset neulepinnat juttelevat toisilleen.

Inspiroitumisesta voimmekin kätevästi siirtyä muotiasioihin. Sugar Kane, Stellagee ja muutama muukin ovat viime aikoina pohtineet muodin suhdetta uuden haluamiseen ja ostamiseen. Sugar Kane ihmetteli, miksi muodin harrastaminen yhdistetään melkein aina kuluttamiseen - erittäin hyvä kysymys. On oikeastaan aika oireellista, että sen kysyminen johti keskusteluun, jossa enimmäkseen ruoditaan kulutuskäyttäytymistä ja tunnustetaan syntejä.

Kuten Sugar Kane kommenttiosastolla mainitsee, kulutuskäyttäytymisestä keskustelu ja varsinkin sen käyminen kriittiseen sävyyn on aika epäkiinnostavaa. Siinähän on vain yksi oikea näkökulma - vai puolustaako kukaan ns. tiedostava ihminen tänä päivänä holtitonta ostosvimmaa? Syntien tunnustaminen ja erilaiset ostoslakot ovat nykypäivänä niin trendikkäitä, ettei niistäkään oikein löydy enää tuoretta ruodittavaa. Eikä tuollaisen keskustelun käyminen edes tuo kysymykseen vastausta, se vain todistaa ongelman olemassaolon uudelleen ja uudelleen.

Parempi kysymys voisikin olla: miksei muodin harrastamisesta tule mitään muuta mieleen?

Avauduin Stellageen blogissa siitä, kuinka suhtautumiseni muotibisnekseen on aina ollut varsin ristiriitainen (I don’t like your fashion business, mister, niinkuin Leonard-setä sanoisi), koska en oikein pidä siitä tavasta ja vauhdista, jolla eteemme vyörytetään kaikenlaista uutta pakko-saada-tavaraa. (Sugar Kanen blogissa urputin tuoteluettelomaisista muotiblogeista. Äsken luin uusinta, tänään ilmestynyttä Trendiä. Lehdessä näyttää olevan aika paljon artikkeleita, jotka ovat pelkkiä tuoteluetteloita, ja jopa siinä jutussa, jossa ruoditaan naisten vartalokomplekseja, on kerrottu, mitä heidän päällään olevat vaatteet ovat ja mitä ne maksavat.) Toisaalta ihmettelen, miksi se minua niin kovasti ärsyttää, koska olen jo oppinut oman läksyni shoppailusta ja pidän itseäni melko immuunina massamuodin uusimmille tyrkytyksille.

Totesin, että on taas aika alkaa muistella entisiä parempia aikoja. Huomasin Sugar Kanen blogiin tulleen kommentin Miralta, yhteiseltä ystävältämme vuosien takaa. Mira kertoi minulle joskus viime vuosisadalla, kuinka oli huomannut jossain muotikuvassa siihen aikaan uuden hihabolerovirityksen, ja koska sellainen oli pakko saada, hän oli tehnyt sellaisen vanhasta kaulaliinasta ompelemalla reunat kiinni. Kymmenen vuotta sitten rättikaupat eivät vielä palvelleet uutuudenjanoa (kopioimalla huippusuunnittelijoiden virityksiä) samanlaisella vauhdilla kuin nykyään, joten oli pakko käyttää mielikuvitusta ja ottaa ompeluneula kauniiseen käteen.

Itse tekeminen vaatii innoitusta (ajan kanssa syntyvä taito on seurausta siitä), joten vaatekaupat ovat vastanneet kysyntään ja tarjoavat nykyään nopean tien autuuteen. Oman vaatekaapin penkominen ja sieltä löytyvien asioiden uudistaminen tai uudella tavalla yhdisteleminen on jotain noiden kahden väliltä, mutta vaatii kykyä nähdä asiat uusiksi (sitäkin voi harjoitella eikä se ole salatiedettä).

Mutta täytyykö muodin harrastamisen aina johtaa pukeutumiseen? Voihan muodista nauttia ihan esteettisenä elämyksenä - kuten Stellagee kommenttiosastollaan toteaa, erityisesti haute couture -näytökset voidaan kokea myös taiteena. Eikä mikään tietenkään estä hakemasta siitä ns. poikkitaiteellista inspiraatiota.

Itse inspiroidun tällä hetkellä hyvin mielelläni tekemään itse. Paitsi huippumuodista, olen viime aikoina tykännyt esimerkiksi Kamichan tavasta yhdistellä itse tehtyä ja kaikenlaista muuta (Kamichalla on myös neuleblogi, josta löytyy hienoja asioita, kiitos niistä!) Neulon mielelläni kaikenlaisia asusteita, koska ne valmistuvat joutuisasti lapsen kanssa touhuamisen ohessa ja niillä voi kätevästi uudistaa kaapista löytyvää vanhaa kamaa.

Olen myös salaa hiukan ylpeä siitä, että olen onnistunut tartuttamaan neulomisinnostukseni myös Meidän Pariisin Annaan - kävimme alkuviikosta yhdessä lankakaupassa ostoksilla. Anna raportoikoon itse innostuksen tuloksista!

Keikka: Leonard Cohen Hartwall Areenalla lokakuussa. (Hyvänä kakkosena Interpol Ruisrockissa heinäkuussa ja kolmosena Low Tavastialla huhtikuussa.)

Levy: Verve: Forth. (2008 oli muuten aika huono levyvuosi, taisin ostaa yhteensä neljä uutta levyä koko vuonna.)

Elokuva: Wall-E.

Taidepläjäys: Anton Corbijnin retrospektiivi Tennispalatsissa.

Artisti: Pietari Posti ja Giants-sarja.

Kaupunki: New York.

Katu: Gran de Gràcia myöhään illalla.

Kirja: Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa.

Vaate: Cecilia Sörensenin pliseerattu takki.

Laukku: Camperin harmaa nahkapalalaukku.

Investointi: Pfaff Select 3.0 (jonka ostin tänään joulunjälkeiseen alennettuun hintaan, varsinaista kuvaa ja käyttöraporttia seuraa myöhemmin. Tästä tulee toivottavasti pitkäaikainen ja luotettava seuralainen.)

Väline: virkkuukoukku.

Julkkis: Kvaakku.

Karkki: Makeidonin anispastillit (piparminttukarkkiaddiktioni muuttui joulun aikana aniskarkkiaddiktioksi).

Ravintolaelämys ulkomaassa: Union Squaren Rosa Mexicano, herkullista ruokaa ja loistava palvelu.

Ravintolaelämys kotimaassa: Ravintola Juuren sapakset, niin hyviä, ettei perussuomalainen palvelukaan haittaa.

Uutuus: Korkeavuorenkadun Sis. Deli.

Ruoka-aiheinen ylläri: Sateisen kesän kirsikkasato.

Hetki: Ne liian harvat aurinkoiset kesäaamut.

Tunne: suuren elämänmuutoksen odotus.

Kuten olemme jo useampaan kertaan todenneet, lokakuu on Leonard-kuu. Ja kuluva lokakuu jää historiaan kenties parhaana Leonard-kuuna ikinä - viime perjantaina kuulin ikisuosikkini Famous Blue Raincoatin livenä! Ja monta muutakin hienoa biisiä Suzannesta First We Take Manhattaniin.

74-vuotias Leonard-setä, todella herttainen ja suloinen pappa, tuli Hartwall Areenalle ja veti yhden parhaista keikoista ikinä. Biisit kuulostivat paremmilta kuin koskaan, sedän ääni vain paranee vanhetessaan ja bändi soitti aivan loistavasti. Leonard osasi myös ottaa yleisönsä vain karismallaan, ilman turhia kikkailuja, niinkuin todellisen staran kuuluukin, ja bändi ja jokseenkin haltioituneelta vaikuttava yleisö yhdessä tuottivat jäähalliolosuhteisiin nähden hämmentävän intiimin fiiliksen.

Oikeastaan keikan parhauden tietää aina vasta jälkeenpäin, siitä euforisesta tunteesta, jonka se jättää jälkeensä moneksi päiväksi. Martti Ahtisaarelle omistettu kolmetuntinen (Leonard on rauhan mies) kuuluu hyvin selkeästi niiden harvojen joukkoon, jotka ovat tehneet noin. Olen viettänyt aurinkoista sunnuntaipäivää tuijottamalla Leonardin videoita YouTubesta ja hyräilemällä itsekseni. Haaveilen siitä, että tuosta kiertueesta julkaistaan joskus levy.

Tuubista löytyi hiukan horjuva, mutta sitäkin tunnelmallisempi videotaltiointi eräältä kiertueen aiemmalta keikalta, syksyisen synkeästä biisistä Who By Fire, joka soi upeasti myös toissailtana:

Sugar Kane heitti haasteen: kuinka pukeutuisin, jos olisin mies?

Ensin tietenkin esittelen ne nuoruuden innoittajat, joilta olisin yrittänyt joskus näyttää - ja jotka muuten ovat toimineet innoittajinani, vaikka olenkin nainen. Eihän pukeutuminen eikä varsinkaan inspiraatio ole niin sukupuolisidonnaista. Kuvittelen siis, että olisin miehenä (tai siis poikana) notkunut ihan samoissa piireissä kuin oikeastikin.

Devotional-ajan Dave - valkoinen wifebeater, Converset ja ylikasvanut letti:

Kuva: depechemode.com

80-90-luvun vaihteen Robert - isot valuvat villapaidat, suttaantunut meikki, mustaa ja tukka sekaisin:

Kuva: thecure.com

Kurt - edelleen epämääräisen kokoisia vaatteita ja tukka vähän eri tavalla sekaisin:

Kuva: nirvanaclub.com

Miltä sitten näyttäisin? Saattaisin olla aika rock, ja pukeutumistani ohjaisi sama periaate kuin tällä HEL-LOOKSista löytyvällä tyypillä: “it’s just layers and layers of black with some goth tones”. Haluaisin kuitenkin pitemmän tukan kuin hänellä, ehkä jonnekin hartiaosastolle asti (ei kuitenkaan Hanson-mallia!) ja pitäisin oman värini ihan periaatteen vuoksi.

Kuva: Hel-Looks

Koska olen mukavuudenhaluinen ja yksinkertainen (öö, siis tyyliltäni), ehkä kuitenkin jättäisin muutaman mustan kerroksen pois ja pukeutuisin simppelin itämaisesti, samaan tyyliin kuin tämä Altamira NYC -sivustolta löytyvä mies:

Kuva: Altamira NYC

Sivustolta löytyi ilmeisesti samasta tyypistä toinenkin kuva, vähän juhlavampi look, joka näyttää just sopivan oudolta:

Kuva: Altamira NYC

Kuvista päätellen käyttäisin ilmeisesti enimmäkseen jotain converseja ja maihareita tai vastaavia raskaampia kenkiä. Jos haluaisin välillä vähän kevyempää askelta, pukisin korkokengät niin kuin David Bowie teki musisoidessaan Pet Shop Boysin kanssa 90-luvulla (pitää linkittää video, kun ei löytynyt kuvaa - kenkä näkyvissä mm. siinä jossain klo 0:25 kohdalla). Rock-asento, nahkahousut ja kapeat korot, toimii.

Ja sitten kun olisin seitsemänkymmenen, laittaisin nahkahousut komeroon ja näyttäisin tietenkin tältä:

Kuva: The Leonard Cohen Files

Tukka sekaisin, epämääräisen kokoisia, mustia ja goottivaikutteisia vaatteita valuvina kerroksina - sehän meinaa, että näyttäisin miehenä ihan samalta kuin nyt!

“Täällä on sitten mukana tällaisia ihan hurjia roolivaatteita”, sanoo museon opas perässään kulkevalle pienelle ryhmälle ja osoittaa Anton Corbijnin Star Trak -sarjan kuvaa, jossa alaston, epämuodostunut Chris Cunningham istuu pyörätuolissa. Opas ei kerro, että roolihahmo on Rubber Johnny, kellariin lukittu friikki hämmentävässä lyhytelokuvassa, joka on Cunninghamin ohjaama ja käsikirjoittama ja pohjautuu Aphex Twinin musiikkiin.

Yritän pakoilla ryhmää ja sen vetäjän selostusta Corbijnin elämänvaiheista ja valokuvien teknisistä erikoisuuksista, mutta pienessä tilassa se ei oikein onnistu. Kiroilen itsekseni, että olen sattunut näyttelyä katsomaan juuri opastetun kierroksen aikaan, mutta sitten tajuan, että oikeastaan hallissa kaikuva Virallinen Tulkinta Taiteesta tuo kääntäen esille sen, mistä Corbijnin retrospektiivisessä näyttelyssä oikeastaan on kyse.

Ilman taustatietoa Cunningham-potretti on vain kuva, joka on aiheeltaan vähän epämiellyttävä ja kuvallisilta ansioiltaan aika keskinkertainen. Yhdessä tarinan kanssa se on palanen populaarimusiikin historiaa. Sama juttu kaikkien muiden näyttelyn kuvien kanssa - niistä jokainen kantaa mukanaan pientä historiallista yksityiskohtaa, tarinoita siitä, kuinka näistä ihmisistä on tullut tähtiä. Tarinat on kerrottu jo aiemmin, mutta ne saavat uudenlaiset kasvot, jos katsoja osaa yhdistää ne kuviin.

Osa näyttelyn kuvista on toki upeita ihan valokuvinakin. Mustavalkoisuutta, jyrkkiä kontrasteja ja rakeisuutta, juuri niitä asioita haluan tuoda itsekin ottamiini kuviin. Varsinkin rakeisuus on aliarvostettu elementti - se kadottaa yksityiskohdat, mutta tuo esiin muodon. (Digitaalinen noise tosin ei ole yhtä kaunista kuin filmille syntyvä, siksi varmaan minäkin kuvaan mieluummin filmille.) Sommitelmia, jotka kertovat jotain olennaista kohteistaan.

Ja siellä he ovat kaikki: Joy Division, U2, Depeche Mode, Tom Waits, Leonard Cohen, Nick Cave, PJ Harvey, Kurt Cobain, David Bowie, Ian Curtis yksinään - nämä kuvat ovat seuranneet minua lehtien, musiikkivideoiden ja levynkansien kautta jo pari vuosikymmentä. Nyt ne ovat kaikki yhdessä, ripustettuina vierekkäin samoille seinille. Rockin (ja vähän muunkin, mukana on myös malleja ja näyttelijöitä) historia sellaisena kuin miltä muistinkin sen näyttävän.

Lopulta hermostun paitsi selostukseen, jota en pääse pakoon, myös siihen, että jokainen valokuva on pakattu kiiltävän lasin taakse ja näen niiden jyrkissä mustissa pinnoissa oman naamani ja selkäni takana dokumenttia pyörittävän television. Pakenen kotiin selaamaan ostamaani näyttelyluetteloa (jossa ei ole kaikkia näyttelyn kuvia, mutta on kyllä sellaisia, joita näyttelyssä ei ole) ja tilaamaan Corbijnin kirjoja kirjastosta.

Olen juuttunut New York -biiseihin. Siitä ei ole kovin pitkä aika, kun Leonard ja tämä iiihana biisi olivat viimeksi täällä, mutta koska se edellinen linkitys on kadonnut YouTubesta ja biisi on silti edelleen iiihana (ehkä peräti paras NY-biisi), pistetäänpä uusiksi.

New york is cold, but I like where I’m living
There’s music on Clinton Street all through the evening.

(Tuo biisi kertoo joulukuun lopusta, mutta New Yorkissa oli kylmä vielä maaliskuussakin.)

Biisi on aiheensa vuoksi ajankohtainen toisestakin syystä: minulla on nyt kauan kaipaamani kevättakki! Se on famous black raincoat eli yksirivinen, jännästi helmasta laskostettu musta trenssi. Monta vuotta väistelin trenssejä, koska ne olivat mukamas tylsiä ja niitä oli vähän jokaisella, mutta tänä keväänä Twist & Tango teki vähän muunnellun version juuri minulle! (Sen kuva muuten löytyy merkin sivustolta). Nyt kelpaa kävellä pitkin kaupunkia kevättuulen riepoteltavana!

Kun uusi takkini on musta (kuten suunnilleen kaikki muutkin vaatteeni) ja nyt on kuitenkin kevät, tarvitsisin jotain pieniä väripilkkuja pukeutumiseeni. Ehkä joku sopivan värinen huivi? Mistähän sellaisen saisi?

Hyvä yleisö, Famous Blue Raincoat (omistettu Sugar Kanelle ja maailman nenäfetisisteille):

On se ollut ihana mies nuorena. Tai on se vieläkin, mutta vähän eri tavalla.

Ja miksi niitä muuten sanotaan kylpylöiksi? Eihän niissä kylvetä, ne ovat niitä samoja juttuja, mitä ennen sanottiin kauneushoitoloiksi. Ehkä tuo kuulostaa jotenkin nykyaikaisemmalta. On niissä kyllä vähän laadukkaampi tunnelma, ei tule samalla tavoin mieleen sairaala kuin silloin joskus, kun edellisen kerran uskaltauduin ihonpuhdistukseen ihan tavalliselle kosmetologille. Nyt on paitsi puhdas ja kirkas iho, muutenkin hierottu ja rentoutunut olo. (Ja kukkarossa iso kolo, mutta se ei nyt kuulu tähän.)

Nyt lisää Leonardia. Sen sedän ääni rentouttaa kukkaronkin. Ja pään.