Eräänä iltapäivänä

Jälleen Sugar Kanelta vohkittu haaste eli “elämän aakkoset”. Kun aloin kasata listaa, huomasin, että se alkoi ihan itsekseen muotoutua kertomaan niistä asioista, joita olen arvostanut tai pitänyt esikuvina tai joista olen saanut inspiraatiota jo pitkään, vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja jotka seuraavat mukanani edelleen. Näitä voisi siis kuvata jonkinlaisiksi inspiraatioaakkosiksi.

A

Paul Auster. Lempparikirjailijani, jolta olen yrittänyt oppia useammissa kerroksissa ajattelua.

Akayism. Kahden ruotsalaisen katutaiteilijan projekti, jossa otetaan kaupunkitilaa haltuun uudenlaisin keinoin. (Projektin nettisivusto ei ole päivittynyt aikoihin, mutta sieltä saa jonkinlaista ideaa siitä, mitä tyypit puuhaavat. Lisää kuvia myös tuolla.)

B

Barcelona. Kaikkien aikojen suosikkikaupunkini, jonka kapeille kaduille voisi unohtua vaeltelemaan ikuisiksi ajoiksi. Sinne on aina loputon ikävä takaisin.

Berliini. Kaupunki täynnä inspiroivinta katutyyliä, hienointa avantgarde-muotia ja muutenkin upeaa meininkiä.

Banksy. Asiallinen artisti, joka paitsi tekee hienoja töitä, myös yrittää nakertaa Oikean Taiteen käsitettä ja jalustaa omalla tavallaan (aiheesta oli mainio artikkeli taannoin Imagessa).

Beat Generation. Elin myöhäisen teini-ikäni lueskellen beat-kirjailijoiden tuotantoa, erityisesti William Burroughsia, mutta myös Allen Ginsbergiä ja Jack Kerouacia. Paitsi että beatin kapinallinen meininki puhutteli nuorta kansalaista, myös liikkeen vaikutus myöhempien aikojen pop-kulttuuriin ja rokkimeininkiin The Doorsista Tom Waitsiin ja U2:sta Sonic Youthiin on tarjonnut paljon polkuja tutkittavaksi.

C

Cut-up. Tekstiä katkova ja uudelleen yhdistelevä kirjoitustekniikka, joka tuli mulle tutuksi aikoinaan William Burroughsin tuotannosta, ja yhdistää hänet muutamaan muuhun lempparityyppiini, mm. David Bowieen, Kurt Cobainiin ja Thom Yorkeen. Tällaista ajattelutapaa voisi soveltaa moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi ns. Free form crochet -virkkaustekniikka on hiukan sukua sille. Free form crochet olisi kovasti kiinnostavaa, mutta vaatii sellaista “Free your mind and your ass will follow” -tyyppistä lähestymistapaa, jossa itselläni on vielä vähän opeteltavaa.

Cecilia Sörensen. Lempparisuunnittelijani, joka tekee parhaat hameet ja takit ja muistuttaa aina Barcelonasta.

Anton Corbijn. Tyyppi joka kuvitti nuoruuteni ja on inspiroinut minua enemmän kuin olen huomannutkaan. En muistanut koko äijän olemassaoloa vuosiin ennen kuin hänen retrospektiivinäyttelynsä tuli Helsinkiin viime vuonna, ja vasta näyttelyssä tajusin, mistä on peräisin mieltymykseni satunnaisiin rajauksiin, jyrkkiin kontrasteihin ja rakeisuuteen varsinkin mustavalkoiselle filmille kuvatessani.

D

Depeche Mode. Bändi, jonka musiikkiin rakastuin ja ja joka (juuri edellä mainitun Anton Corbijnin suosiollisella myötävaikutuksella) loi tyylin, jota minäkin aikoinani apinoin. Prätkärotsit, vaaleat tai valkoiset Leviksen 501:t ja Martensin maiharit ovat 80-90-lukujen vaihteen ikoneita ja mustanpuhuva synkistely aina varma vaihtoehto.

E

Enki Bilal. Tämä mies tekee sarjakuvasta Taidetta isolla T:llä. Tykkään varsinkin uudemmasta tuotannossa, joka on kehittynyt alkuaikojen pikkutarkasta, scifi-henkisemmästä nyhräyksestä varmaotteisemmaksi ja tyylikkäämmäksi ja samalla jotenkin luonnosmaisemmaksi (esimerkkejä täällä ja täällä). Pyrkiminen teknisestä täydellisyydestä kohti omaa, varmaa näkemystä on oppimisen arvoinen asia.

F

Filmi. Valokuvausharrastukseni, varsinkin filmille kuvaaminen, on ollut vähän aikaa jäissä inspiraation (ja valon) puutteen vuoksi, mutta suosin edelleen filmiä digikuvauksen sijaan, jos arvioidaan lopputuloksen puhuttelevuutta. Filmillä kaikki väreistä kontrastiin toimii paremmin (niitä ei tarvitse hakea kuvaan erikseen Photoshopin avulla), ja sokkona kuvaaminen on kiehtovaa vaihtelua “helpolle” digikuvaukselle.

Kaksoisvalotus on kuvamaailman cut-up-tekniikkaa, jota voi oikeaoppisesti tuottaa vain filmikameralla.

G

Grunge. Paitsi musiikkigenre, grunge oli myös tyyli, asenne ja elämäntapa, joka osui herkässä iässä ja on ehtymätön inspiraation lähde edelleen.

Gaultier. Jean Paul linkittyy mielessäni sekalaiseen vyyhteen, jonka muita osia ovat mm. Jeunet&Caro, Pierre&Gilles, merimiespaidat, 90-luku, tyylikkäät parfyymipullot ja toverini Maire.

H

PJ Harvey. Tyyli- ja roolimalli, tumma, kalpea, kaunis ja voimakas. Ja tekee hienoa musaa.

Boris Hoppek. Saksalainen katu- ja muunkinlainen artisti ja varsinkin hänen luomansa bimbo-nuket ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen, että oma design-nukkeharrastukseni pääsi vauhtiin, jatkui ja kehittyy koko ajan. Hoppek vaikuttaa kahdessa eri kaupungissa, jotka molemmat sattuvat kuulumaan suosikkeihini - Barcelonassa ja Berliinissä.

I

Issey Miyake. Yksinkertainen ja koruton japanilainen design viehättää minua aina vain. Issey Miyake on merkittävä myös siksi, että L’Eau D’Issey on ollut suosikkituoksuni jo varmaan toistakymmentä vuotta.

Indie. Paitsi musiikkigenre, tämä on myös varsin kannatettava elämäntapa ja asenne. Support your local starving artist!

Interpol. 2000-luvun suurin suosikkibändini, joka paitsi hioo Joy Divisionin ja muiden ns. post punk -bändien meininkiä nykypäivään sopivaksi, myös näyttää esimerkillisen tyylikkäältä lavalla. Bonuksena laulaja Paul Banksin matala ääni puhuttelee jollain hyvin alkukantaisella tasolla.

J

Tove Jansson. Muumeja ja muuta Muumilaakson porukkaa voisi pitää jo tylsinä itsestäänselvyyksinä, kun haetaan innoitusta erilaisten design-ötököiden luomiselle, mutta kyllä ne edelleen ovat minulle hyvin tärkeitä, samoin kuin koko Janssonin luoma satumaailma. Muumit ovat ajattomia ja valloittavia, tykästyin niihin jo joskus silloin kun opin lukemaan, ja palaan niiden pariin edelleen säännöllisesti.

K

Kamera. Virkkuukoukun (ja läppärin) lisäksi yksi viime vuosien tärkeimpiä itseilmaisun välineitäni. Digikamera menettelee, mutta filmikamera on ainoa oikea.

Kenzo. Edelleen japanilaista tyylikkyyttä, varsinkin Kenzon neuleet ovat upeita ja inspiroivia.

(Tästä tulikin mieleeni Honey Junkien blogissa käyty keskustelu ideoiden alkuperäisyydestä - hehkuttamani entrelac-neulekuvio ei todellakaan ole Kenzon keksintöä, vaan vanha juttu, mutta Kenzo on keksinyt soveltaa sitä hienolla tavalla.)

L

David Lynch, lapsuuden sankarini. Kukaan muu ei edelleenkään kykene luomaan yhtä tiivitä ja käsinkosketeltavia mysteereitä tai yhtä vinksahtaneita tarinoita. Ihailen myös Lynchin tapaa luoda aivan omanlaistaan kuvakerrontaa - se on tietyllä tapaa sukua aiemmin mainitsemalleni cut-up-tekniikalle.

M

Musta. Perusväri ja kaiken muun pohja. Sitä ei kannata vaihtaa, olen huomannut sen ns. kantapään kautta.

Modernisme. Erityisesti Antonio Gaudí on aikamoinen Barcelona-klisee, mutta hänen kädenjälkensä näkyy kaupungissa sen verran voimakkaana ja useissa paikoissa, että häntä ja hänen töitään ei siellä oleskellessaan voi ohittaa (edes katsellessaan maahan, ks. kuva). Modernisme-arkkitehtuuri toimii kuitenkin myös muiden suunnittelijoiden tekemänä, ja sen - ja koko liikkeen - muotokielestä ja asenteesta voi hakea innoitusta omaankin itseilmaisuunsa.

Dr. Martens. Alakulttuuriklassikot, joita pitää aina olla yksi pari jemmassa, ihan varmuuden vuoksi.

N

Neulominen. Pitkäaikaisin käsityöharrastukseni, jonka pariin palaan aina uudelleen inspiraation iskiessä. Parhaimmillaan hyvin rentouttavaa ja terapeuttista hommaa.

New York. Kaupunki, joka jää vaivaamaan mieltä. Se on aivan liian iso ja siellä on kaikkea liikaa, mutta silti sinne haluaisi takaisin. Jos se olisi lähempänä ja pienempi, ehkä niin tapahtuisi useammin.

*

Olikohan siinä nyt kaikki? Pidätän oikeuden lisätä listalle kamaa, jos jotain tärkeää unohtui (niinkuin varmasti tapahtui).

Sugar Kane heitti haasteen: kuinka pukeutuisin, jos olisin mies?

Ensin tietenkin esittelen ne nuoruuden innoittajat, joilta olisin yrittänyt joskus näyttää - ja jotka muuten ovat toimineet innoittajinani, vaikka olenkin nainen. Eihän pukeutuminen eikä varsinkaan inspiraatio ole niin sukupuolisidonnaista. Kuvittelen siis, että olisin miehenä (tai siis poikana) notkunut ihan samoissa piireissä kuin oikeastikin.

Devotional-ajan Dave - valkoinen wifebeater, Converset ja ylikasvanut letti:

Kuva: depechemode.com

80-90-luvun vaihteen Robert - isot valuvat villapaidat, suttaantunut meikki, mustaa ja tukka sekaisin:

Kuva: thecure.com

Kurt - edelleen epämääräisen kokoisia vaatteita ja tukka vähän eri tavalla sekaisin:

Kuva: nirvanaclub.com

Miltä sitten näyttäisin? Saattaisin olla aika rock, ja pukeutumistani ohjaisi sama periaate kuin tällä HEL-LOOKSista löytyvällä tyypillä: “it’s just layers and layers of black with some goth tones”. Haluaisin kuitenkin pitemmän tukan kuin hänellä, ehkä jonnekin hartiaosastolle asti (ei kuitenkaan Hanson-mallia!) ja pitäisin oman värini ihan periaatteen vuoksi.

Kuva: Hel-Looks

Koska olen mukavuudenhaluinen ja yksinkertainen (öö, siis tyyliltäni), ehkä kuitenkin jättäisin muutaman mustan kerroksen pois ja pukeutuisin simppelin itämaisesti, samaan tyyliin kuin tämä Altamira NYC -sivustolta löytyvä mies:

Kuva: Altamira NYC

Sivustolta löytyi ilmeisesti samasta tyypistä toinenkin kuva, vähän juhlavampi look, joka näyttää just sopivan oudolta:

Kuva: Altamira NYC

Kuvista päätellen käyttäisin ilmeisesti enimmäkseen jotain converseja ja maihareita tai vastaavia raskaampia kenkiä. Jos haluaisin välillä vähän kevyempää askelta, pukisin korkokengät niin kuin David Bowie teki musisoidessaan Pet Shop Boysin kanssa 90-luvulla (pitää linkittää video, kun ei löytynyt kuvaa - kenkä näkyvissä mm. siinä jossain klo 0:25 kohdalla). Rock-asento, nahkahousut ja kapeat korot, toimii.

Ja sitten kun olisin seitsemänkymmenen, laittaisin nahkahousut komeroon ja näyttäisin tietenkin tältä:

Kuva: The Leonard Cohen Files

Tukka sekaisin, epämääräisen kokoisia, mustia ja goottivaikutteisia vaatteita valuvina kerroksina - sehän meinaa, että näyttäisin miehenä ihan samalta kuin nyt!

“Täällä on sitten mukana tällaisia ihan hurjia roolivaatteita”, sanoo museon opas perässään kulkevalle pienelle ryhmälle ja osoittaa Anton Corbijnin Star Trak -sarjan kuvaa, jossa alaston, epämuodostunut Chris Cunningham istuu pyörätuolissa. Opas ei kerro, että roolihahmo on Rubber Johnny, kellariin lukittu friikki hämmentävässä lyhytelokuvassa, joka on Cunninghamin ohjaama ja käsikirjoittama ja pohjautuu Aphex Twinin musiikkiin.

Yritän pakoilla ryhmää ja sen vetäjän selostusta Corbijnin elämänvaiheista ja valokuvien teknisistä erikoisuuksista, mutta pienessä tilassa se ei oikein onnistu. Kiroilen itsekseni, että olen sattunut näyttelyä katsomaan juuri opastetun kierroksen aikaan, mutta sitten tajuan, että oikeastaan hallissa kaikuva Virallinen Tulkinta Taiteesta tuo kääntäen esille sen, mistä Corbijnin retrospektiivisessä näyttelyssä oikeastaan on kyse.

Ilman taustatietoa Cunningham-potretti on vain kuva, joka on aiheeltaan vähän epämiellyttävä ja kuvallisilta ansioiltaan aika keskinkertainen. Yhdessä tarinan kanssa se on palanen populaarimusiikin historiaa. Sama juttu kaikkien muiden näyttelyn kuvien kanssa - niistä jokainen kantaa mukanaan pientä historiallista yksityiskohtaa, tarinoita siitä, kuinka näistä ihmisistä on tullut tähtiä. Tarinat on kerrottu jo aiemmin, mutta ne saavat uudenlaiset kasvot, jos katsoja osaa yhdistää ne kuviin.

Osa näyttelyn kuvista on toki upeita ihan valokuvinakin. Mustavalkoisuutta, jyrkkiä kontrasteja ja rakeisuutta, juuri niitä asioita haluan tuoda itsekin ottamiini kuviin. Varsinkin rakeisuus on aliarvostettu elementti - se kadottaa yksityiskohdat, mutta tuo esiin muodon. (Digitaalinen noise tosin ei ole yhtä kaunista kuin filmille syntyvä, siksi varmaan minäkin kuvaan mieluummin filmille.) Sommitelmia, jotka kertovat jotain olennaista kohteistaan.

Ja siellä he ovat kaikki: Joy Division, U2, Depeche Mode, Tom Waits, Leonard Cohen, Nick Cave, PJ Harvey, Kurt Cobain, David Bowie, Ian Curtis yksinään - nämä kuvat ovat seuranneet minua lehtien, musiikkivideoiden ja levynkansien kautta jo pari vuosikymmentä. Nyt ne ovat kaikki yhdessä, ripustettuina vierekkäin samoille seinille. Rockin (ja vähän muunkin, mukana on myös malleja ja näyttelijöitä) historia sellaisena kuin miltä muistinkin sen näyttävän.

Lopulta hermostun paitsi selostukseen, jota en pääse pakoon, myös siihen, että jokainen valokuva on pakattu kiiltävän lasin taakse ja näen niiden jyrkissä mustissa pinnoissa oman naamani ja selkäni takana dokumenttia pyörittävän television. Pakenen kotiin selaamaan ostamaani näyttelyluetteloa (jossa ei ole kaikkia näyttelyn kuvia, mutta on kyllä sellaisia, joita näyttelyssä ei ole) ja tilaamaan Corbijnin kirjoja kirjastosta.

Kuten talvella mainitsin, jäin jokin aika sitten kodittomaksi, kun kampaajani lopetti hommansa ja muutti toiseen kaupunkiin. Tein maaliskuussa yhden satunnaisen syrjähypyn kampaamoliikkeeseen, jossa en ollut aiemmin käynyt, aika vaisulla menestyksellä. Sitten päätin, etten anna leikata hiuksiani enää ollenkaan, kunnes kahden ja puolen kuukauden hermostuin siihen, että peilistä katsoi aamuisin Kurt Cobain (vaikka haenkin innoitusta miehen pukeutumisesta, en sentään kaipaa samanlaista pärstäosastoa…) ja iltapäivisin elähtänyt hippi.

En yleensä tule toimeen kampaajien kanssa, enkä varsinkaan uusien tuttavuuksien. Joko en osaa selittää, mitä haluan tai sitten en muuten vain pääse kampaajan kanssa samalle aallonpituudelle. Minusta kun kampaajalla pitäisi olla paitsi näkemystä asiakkaalleen sopivista hiusmalleista, myös (vaikeiden) hiuslaatujen tuntemusta ja taito kuunnella asiakasta. Ja kampaajasuhteeni eivät todellakaan ole olleet pysyvää laatua, joten olen vähän väliä saanut aloittaa samat kuviot alusta.

Viime viikolla varasin hetken mielijohteesta ajan aivan tuntemattomalta kampaajalta samasta liikkeestä, jossa kävin säännöllisesti muutama vuosi sitten (ennenkuin silloinen kampaajani katosi kuvioista). Mennessäni lauantaina kampaajalle minulla ei ollut suuria odotuksia, joten pääsin kerrankin yllättymään positiivisesti! Kun aluksi ihmettelimme ylikasvanutta hiuskuontaloani peilin edessä, kampaaja totesi, että kun sulla on tuollaiset taipuisat, vähän luonnonkiharaan päin olevat hiukset, käytetään sitä hyväksi ja leikataan sen mukaan.

Mitä, ei suoristusrautaa ja kilokaupalla suoristavaa muotoilutuotetta? Ne tuntuvat nykyään olevan aika yleiset aseet ns. luonnostaan taipuisaa hiuslaatua (ja huolimatonta föönausta) vastaan. Ja toimivat minulla aika huonosti, koska en omista suoristusrautaa enkä tykkää kauhoa päähäni hillittömiä määriä pahanhajuisia mömmöjä.

Nyt minulla on nätti ja ryhdikäs polkkatukka (hyvästi pitkän tukan kasvatus! en halunnutkaan näyttää afgaanivinttikoiralta), ilman otsahiuksia. Niiden poiskasvatus sentään jatkuu edelleen, ja hiukset on leikattu edestä kerrostetusti, jotta lyhyiden ja pitkien hiusten raja ei näkyisi niin selvästi. Aamuisin riittää pieni määrä kiharille hiuksille tarkoitettua muotoilutuotetta, ja se tuuhentaa ja kohottaa hiuksia mukavasti.

Kevät etenee ja grungeinspiraatio jatkuu edelleen (toivottavasti ette jo kyllästy…). Asialla on jotain tekemistä uuden trenssini kanssa - perinteinen hame/mekko-sukkahousulinjani alkoi tuntua jotenkin liian juhlavalta, kun talvitakin tilalla oli ryhdikäs trenssi ja jaloissa lämminvuoristen nahkasaappaiden sijaan keväisemmät kengät. Kaipaan muutenkin vähän vaihtelua ja eri näköistä meininkiä eri päiville.

Tällä kertaa innoittajana toimii yksi kaikkien aikojen hienoimmista cover-biiseistä, Nirvanan MTV Unplugged -versio David Bowien biisistä The Man Who Sold the World:

Olen erityisen ihastunut tuohon Kurt Cobainin pamppaantuneeseen vihertävään villatakkiin. Omasta kaapistani löytyi uusien viisnollaygösten seuraksi vähän vastaava vaate, nimittäin viime syksynä ostamani Marimekon viskoosi-villasekoitteinen paksu villatakki, jota en sitten talven aikana tullutkaan käyttäneeksi (se on aika lämmin, eikä oikein sopinut plussakeleillä paksun takin alle). Näin keväällä sitä voi käyttää päällystakin korvikkeena.

Kuvassa farkkujen ja villatakin seurana on musta viskoositoppi ja uskollinen Vibskov-huivini. Noiden lisäksi kiskon jalkoihini vielä mustat kumitossut (Kurtilla oli Converset, mutta niitä näkyy nykyään vähän liikaa joka paikassa).

New Yorkin tuliaiseni, SoHon Camper-kaupasta ostettu nahkapalalaukku ei aluksi tuntunut sopivan yhteen oikein minkään kanssa, mutta edellämainitun setin ja ylipäätään farkkujen kanssa se näyttää oikein hyvältä.

Tukkanikin on melkein niinkuin Kurtilla, varsinkin aamuisin. Jatkan edelleen sitkeästi otsatukanpoiskasvatusprojektiani ja olen tullut siihen tulokseen, että tukka kasvaa parhaiten, kun lakkaa välittämästä siitä, miltä se näyttää ja antaa kasvaa vain. Nyt on jo pari kuukautta kulunut viimeisimmästä kampaajakäynnistä eikä tunnu missään, kattellaan sitä latvojen tasoittamista sitten kesemmällä.