Eräänä iltapäivänä

Heilahtelevat hormonit (kerrankin voin oikeasti syyttää niitä!) aiheuttavat omituisia oireita joka lähtöön, ja nyt ne ovat iskeneet päähäni: minusta on tullut putkiaivo! Ennen niin kätevästi tapahtunut moniajo (lehden lukeminen - neulominen - syöminen - netin surffaaminen) ei onnistu minulta enää ollenkaan, vaan aiheuttaa välittömän hermostumisen ja turhautumisen. Sen sijaan kun maltan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, onnistuu flow-tilaan liukuminen hämmästyttävän sujuvasti verrattuna aiempaan.

Tämän seurauksena pystyn kyllä uppoutumaan töihini tehokkaasti, mutten jaksa keskittyä sähköposteihin töiden lomassa. Kotona olen puuhaillut innokkaasti erilaisia käsitöitä, mutta blogien lukeminen ja netin selailu yleisemminkin ovat jääneet pahasti niiden jalkoihin. Ja varsinkin oman blogin kirjoittaminen - ennen mietin uusia jutunaiheita samalla kun vaikkapa neuloin, mutta nyt päähäni mahtuu vain kaksi nurin - kaksi oikein. Blogissa on siis hiljaista, mutta sukanvarresta tulee kyllä kaunista ja tasaista. Mieheni totesi, että nytpä tiedät, millaista heillä on aina.

Putkiaivo ei oikein kestä ihmis- ja tavarapaljoutta (kanssaihmisten väistely ja tavaroiden katselu eivät oikein suju yhtä aikaa, seuralaisen kanssa keskustelusta puhumattakaan), joten inspiroiduin Ornamon joulumyyjäisistä ihan yhtä vähän kuin viime viikonloppuisista, vaikka niissä olikin tarjolla myös vähän käyttökelpoisempaa ja laadukkaampaa tavaraa. Sen sijaan putkiaivo viihtyy oikein hyvin kotisohvalla väsäämässä, joten ne vähät joululahjat, jotka lähipiirini tänä vuonna saa, ovat enimmäkseen itse tehtyjä. Niistä ei vielä sen enempää, koska olen huomannut täällä liikkuvan vakoojia.

(Tähän väliin mental note: vältä mustaa lankaa kaamosaikana. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se, ettei kertakaikkiaan näe, mitä yrittää tehdä.)

Toinen asia, josta olen jaksanut viime aikoina haltioitua käsillä tekemisen lisäksi, on edelleen jatkuva Men with broken voices -musiikkiteema. Nyt olen siirtynyt ns. kovempiin aineisiin, eli kaikkien särkynytäänisten isään. Hyvä yleisö: Robert Smith, The Cure ja ikiklassikko Close to Me! Biisin sanoitus sopii oivallisesti kaamosaikaan ja videon tunnelma on kuin joulumyyjäisissä.

Käväisin kuluneena viikonloppuna kahdet joulumyyjäiset, lauantaina TAIK:in ylioppilaskunnan TOKYO:n myyjäiset ja sunnuntaina Helsinki 10:n joulumyyjäiset. Ja täytyy sanoa, että eipä juuri puhutellut.

Erilaiset myyjäiset muistetaan listata aina mukaan, kun mietitään eettisempiä ja ekologisempia joululahjaehdotuksia. Ja onhan toki niin, että suunnittelijoiden itsensä tekemät asiat ovat eettisiä siinä mielessä, että niitä ei ole teetetty riistohinnalla ties-missä ja ekologisia siinä mielessä, ettei niitä ole rahdattu merten yli tänne ja että niissä nykyään usein kierrätetään vanhaa materiaalia. Mutta jotenkin minulle silti jäi päällimmäiseksi mielikuvaksi se, että suurin osa tarjolla olevasta tavarasta on krääsää. Minusta maailma ei pelastu sillä, että ostan joulumyyjäisistä rintanappeja, jääkaappimagneetteja, koristeltuja peilejä, meikkipussukoita tai omatekemän näköisiä rihkamakoruja, tai niitä huovutettuja pötkylöitä, joilta ei näköjään voi välttyä edes TAIK:in myyjäisissä (Helsinki 10:ssä niitä ei sentään ollut). En tarvitse sellaisia, ja läheisenikin pärjäävät ihan hyvin ilman.

Koska en myöskään usko, että maailma pelastuu ostamatta jättämällä, olen edelleen valmis käyttämään rahaa ja ostamaan asioita. Mutta koska en tällä hetkellä ole ihan välttämättä minkään muun kuin ruoan tarpeessa, olen kehittynyt hyvin niuhoksi sen suhteen, mihin rahani pistän. Minä haluaisin ostaa myyjäisistä huolella suunniteltuja ja tehtyjä, tyylikkäitä käyttöesineitä tai -vaatteita, tai vaikka Ihan Oikeaa Taidetta, jos sellaista sattuisi olemaan kaupan. Itse tehdyn ei välttämättä tarvitsisi olla niin itse tehdyn näköistä ja krääsän sijaan maailman voisi täyttää oikeasti hyödyllisillä asioilla, mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Toivoisin, että (tulevat ja nykyiset) suunnittelijat ottaisivat tehtäväkseen myös luoda uutta vanhojen ideoiden toistamisen sijaan. Maailmassa on jo tarpeeksi vekkuleilla sloganeilla varustettuja rintanappeja, vanhoista pyyheliinoista ommeltuja pussukoita ja Lego-palikoista tehtyjä koruja.

Sugar Kane paasaa lemppariaiheestani eli pienen ihmisen (ja varsinkin naispuolisen sellaisen) suhteesta materiaan. Asiaan juuri sopivasti liittyen bongasin Oi ihana turhamaisuus -blogista päivän aforismin, jonka mukaan nainen ei koskaan tiedä, millaista mekkoa hän ei tarvitse, ennenkuin on ostanut sen.

Aforismeja ei tietenkään ole tarkoitus ottaa kovin vakavasti, mutta minäpä olen kurttuotsainen tosikko ja sanon, että kukkua. Tässähän on nimenomaan kyse siitä Sugar Kanenkin mainitsemasta maailmanselityksestä, jonka mukaan naiseuteen kuuluu kaapillinen kenkiä (mitä kauniimpia ja epämukavampia, sitä parempi) ja hajamielinen ja päämäärätön, vain shoppailun itsensä vuoksi tapahtuva shoppailu. Naisten kulutuskäyttäytymiseen liittyvät, viattomiksi tarkoitetut letkautukset liittyvät aika saumattomasti niihin kummallisiin roolimalleihin, joihin tyttölapset kasvavat huomaamattaan sisään.

Mutta ei sen ole mikään pakko niin mennä. Nainen tietää ihan hyvin, millaista mekkoa hän ei tarvitse, kunhan istuu sohvalle ja miettii hetken jos toisenkin ennen vaatekauppaan menoa. (Omalla kohdallani olen huomannut mietiskelyn johtavan siihen, että 99% maailman mekoista on sellaisia, joita tämä nainen ei tarvitse, ja olen oivallisen tyytyväinen tilanteeseen.)

Toinen kummallinen Naiseuden Syvimpään Olemukseen liittyvä uskomus on se, että vaatteita pitää olla paljon, koska töissä pitää olla joka päivä eri vaatteet. Kukkua, sanon taas. Itse olen ainakin huomannut, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, vaikka luuhaisin monta viikkoa samoissa kuteissa (mainitsiko joku lempi- ja/tai turvavaatteet ja luottounivormut?) ja vaikka kiinnostaisikin, sehän ei ole minun ongelmani. Useimmiten taitaa olla niin, että se olen minä itse, jota asia kiinnostaa eniten.

Asiahan on oikeasti niin, että vaikka minulla olisi kaapissa viisitoista mekkoa, rrrakastun niistä vain yhteen kerrallaan ja sitä suhdetta jatkuu aina viikkokausia, ennenkuin taas rrrrakastun johonkin toiseen vaatekappaleeseen (joka sekin usein on kaapissa valmiina odottamassa). Olen muutaman vuoden aikana onnistunut karsimaan vaatekaappieni sisällön noin puoleen entisestä (kantamalla kamaa kirppislaatikkoon, mitä en enää haluaisi kovin suurissa määrin tehdä, syistä joista olen avautunut moneen kertaan - turhan kaman dumppaaminen jonkun toisen riesaksi ei pelasta maailmaa ainakaan minun mielestäni), mutta vieläkin kaapeistani löytyy liikaa tavaraa - sinne katoaa kaivattuja vaatteita ja niiden sijaan löytyy kaikenlaista sellaista, jonka en ole muistanut olevan olemassakaan, enkä siis ole edes osannut kaivata. Karsimisvaraa on siis edelleen, mutta kuten Sugar Kane toteaa, vaatekaappi on prosessi, jonka ei ole tarkoituskaan olla heti täydellinen. Jonain päivänä lähitulevaisuudessa kiskon taas kaikki kamat ulos kaapista ja käyn ne läpi kymmenennen kerran.

Aikoinaan, kun olimme persaukisia opiskelijoita ja säästimme kuukausitolkulla voidaksemme ostaa jo siihen aikaan jumalattoman kalliit Martensin maiharit, eräs tuttuni totesi, että “kengät eivät ole koskaan ostos, ne ovat investointi”. Olen yrittänyt ulottaa saman ajattelutavan kaikkiin vaatehankintoihin. En osta vaatteita siksi, että olisi jotain päällepantavaa, vaan siksi, että koska minun joka tapauksessa pitää pukeutua, miksen samantien tekisi sitä tyylillä? Oman osaansa soppaan tuovat tietenkin vaatebisneksen eettiset ongelmat ja ympäristöön kohdistuva kuormitus. Ne ovat asioita, joilta voisi toki sulkea silmänsä ja ajatella, ettei yksi pieni ihminen voi tuhota eikä pelastaa maailmaa, mutta itse en kykene siihen. En ole näissä asioissa mikään mallioppilas, mutta pyrin kyllä äänestämään lompakollani aina, kun siihen on tarvetta ja mahdollisuus, koska koen sen velvollisuudekseni kuluttajana.

Ideaalitilanteessa kaapissa on helposti hallittavissa oleva määrä valinnanvaraa, sieltä voi kiskoa päälle mitä vaan ja kaikki sopii yhteen kaiken kanssa ja näyttää hyvältä. Siihen minulla on tietenkin vielä matkaa, mutta olen ylpeä siitä, että olen päässyt jo jonkun verran eteenpäin.

Green Life for a Fashion Freak-blogin Nea pisti liikkeelle haasteen, joka on kiertänyt jo vaikka missä ja vielä Sugar Kanenkin luona, joten jos nyt sitten minäkin.

Minun kohdallani tämä ei koske pelkästään Hulluja Päiviä, vaan kaikkea ostamista - tai oikeastaan voisi sanoa, että se ei koske ollenkaan Hulluja Päiviä, koska en ole vuosiin käynyt niillä.

Helsingin kantakaupungissa asuessa se on oikeastaan aika helppoa. Keskustan Stocka (ja muutama kortteli sen ympärillä) on koko Hullujen Päivien ajan sellainen maanpäällinen helvetti, että minunlaiseni tungeksivia ihmismassoja, sovituskoppijonoja, sopivan koon metsästämistä, tekopirteitä kuulutuksia, munkkirasvan käryä ja kirkkaankeltaista väriä kammoava ihminen pysyy huomattavasti onnellisempana pysyessään loitolla siitä.

Taidan olla samalla tavalla vääränlainen nainen kuin Sugar Kane, koska kohta-näitä-on-meillä-kaikilla-peruskama ei kiinnosta ollenkaan ja mahdolliset piilotetut aarteetkin ovat yleensä niin harvassa, etten jaksa vaivautua. Kun en kuitenkaan oikeasti tarvitse juuri mitään (paitsi sen pitkän, valuvan villaneuleen…), säästän mieluummin hermojani, vaikken välttämättä rahojani sitten joskus, kun löydän sen, mitä haluan.

Hulluttelun sijaan aion mieluummin istua kotisohvalla kuuntelemassa otsikon mukaisesti Radioheadia ja syömässä kauden hittituotteita, oman pihan (tai siis vanhempieni pihan) punaisia talviomenoita.

Indie puhuu viisaita:

I just feel like trashing half of my clothes so the ones that I love would just be surrounded with space. Just getting half of the things I own out of my life. And the next time I want to buy something, it would be Hermès.

Hukkasin eilen uusimman t-paitani vaatekaappiini. Mylläsin koko paitahyllyn läpi ennenkuin löysin sen sängyn vieressä olevalta tuolilta puoliksi pidettyjen vaatteiden kasan alta. Penkoessani housuja tankokaapista löysin mekon, jota en muistanut omistavani (enkä ole vielä kertaakaan käyttänyt). Minulla on 40 paria kenkiä, muttei edelleenkään nilkkureita syksyksi.

Vaikka olen jo pitkään järjestellyt, karsinut ja kieltäytynyt ja oppinut olemaan tekemättä kompromisseja ostaessani, vieläkin tuntuu siltä, että kaikkea on liikaa ja se liika on hermostuttavan sekaisin.

Kaappien sisällön voi oikeastaan luokitella neljään ryhmään:

1. Ne yhdet ja samat, joita pidän aina. Tähän ryhmään kuuluvat siis ne jokapäiväiset mekot, hameet, housut, t-paidat, neuletakit ja asusteet. Niitä on rajallinen määrä ja ne ovat jatkuvasti käytössä. Tämä ryhmä tosin jakautuu osittain kahtia vuodenaikojen mukaan - paksuja neuleita ei tietenkään pidetä kesällä eivätkä sandaalit ole käytössä talvella.

2. Juhlavammat, erikoiset ja muuten vain oudot, mutta hienot. Siis juhlakuteet, vuosikerta-aarteet ja muut vastaavat. Tähän ryhmään kuuluu muutama vaate, joita en ole pitänyt ikinä, mutta joista tiedän, että niiden aika tulee vielä.

3. Nostalgiset. Nämä ovat niitä, joita on pidetty joskus hartaasti eikä taatusti pidetä enää, muttei niistä tietenkään voi luopua. Tähän ryhmään kuuluu myös sellaisia kummallisuuksia kuin edellisen työpaikan firman logolla varustetut t-paidat, joita ei kehtaa viedä kirppikselle ja olihan se työpaikkakin ihan kiva.

4. “Tällehän voi tulla vielä käyttöä, eihän näin hyvää raaski heittää pois” -osasto. Jostain käsittämättömästä syystä nämä vanhat sedimentit, jotka usein ovat peruja täydellisistä virhearvioista tai satunnaisista heräteostoksista, edelleen valtaavat vaatekaapistani useamman hyllyn. Nämä ovat juuri niitä vaatteita, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta en voisi kuvitella niitä itseni päälle, ainakaan juuri nyt (enkä todennäköisesti tulevaisuudessakaan). Käyn kasan puolivuosittain läpi ja työnnän sitten takaisin kaappiin, ja ihmettelen itsekin, miksi. Tämä ryhmä sekoittuu osittain numero kolmosen kanssa - joskus on vaikea sanoa, onko vaatteella oikeasti nostalgia-arvoa vai olenko vain heittäytynyt pihiksi.

Karsimista voisi siis oivallisesti jatkaa ryhmästä 4 ja edetä vähän matkaa myös ryhmän 3 puolelle. En usko, että pystyisin enää vähentämään vaatteitteni määrää puoleen nykyisestä, mutta jo yksi kolmannes auttaisi paljon. Jäljelle jäävät vaatteet pysyisivät ehkä jonkinlaisessa ojennuksessa eivätkä aina olisi niin rutussa (nimim. “Maailman laiskin silittäjä” haaveilee) ja niiden joukosta olisi helpompi tehdä valintoja.

En ehkä kuitenkaan seuraavalla kerralla ostaisi Hermèstä, vaan vaikkapa Martin Margielaa.