Eräänä iltapäivänä

Täällä on viime aikoina ollut suunniteltua hiljaisempaa. Syynä on odottamaton ajolähtö - jouduimme pikaiseen evakkoon kodistamme homekasvustoksi äityneen kosteusvaurion takia (kosteus oli peräisin menneen talven lumista). Olen elänyt viikon verran matkalaukkuelämää - toisessa laukunpuoliskossa omat, toisessa lapsen vaatteet - ja aloittelen juuri isompaa lajittelu-urakkaa. Tarkoituksena on pakata omaisuus varastoon, kunnes ensi kuun vaihteessa pääsemme muuttamaan uuteen asuntoon. Itse majailemme tulevat viikot väliaikaisessa asunnossa, ja sinne tietenkin tarvitaan vähän enemmän kuin matkalaukullinen omia tavaroita mukaan.

Evakossa mummolassa selviää yllättävän vähällä (vanhempien tavaroista on tietenkin apua arkiaskareissa), eikä väliaikaiseen asuntoonkaan lopulta tarvita kovin paljon tavaraa. Muuton yhteydessä tuntuu aina hyvältä ajatukselta kantaa uuteen asuntoon mahdollisimman vähän kuormaa, joten pitää miettiä, mitä ne loput omistamamme asiat sitten ovat? Huonekaluja, astioita, vaatteita, kenkiä, kirjoja, leluja ja… sitten ne kaikki muut. Asunnon yläkaapeissa ja vinttikomerossa on paljon tavaroita, joihin ei ole edes koskettu sitten edellisen muuton. Itse asiassa en edes muista, mitä kaikkea niissä oikeastaan on. Osa on varmasti ihan hyödyllistä, mutta harvoin käytettävää tavaraa, kuten kumipatjoja yövieraiden majoittamiseeen tai erinäisiä sähkö- ja liitosjohtoja satunnaisia kytkentöjä varten, mutta vanhoilla tuhannen palan palapeleillä tai edelleen alkuperäisissä pakkauksissaan olevilla ylioppilaslahjoilla ei välttämättä ole virkaa. Tai muotoillaan asia toisin: kaapissa lojuviin tavaroihin ei ole minkäänlaista tunnesidettä, joten tuntuu turhalta jemmata niitä ei-ehkä-koskaan-tulevaa käyttöä varten. Kaupasta saa tarvittaessa uusia tai voi etsiä jonkun, jolta lainata.

En kuitenkaan ole ihan varma, haluanko tavarasta eroon siksi, että sitä on liikaa vai siksi, että olen salaa omaksunut tällä hetkellä varsin muodikkaankin tavan keventää elämäänsä menneisyyden painolastista ja käydä pienen ihmisen hiljaista kapinaa kulutuskulttuuria vastaan syytämällä ylimääräistä omaisuutta kierrätykseen. Roinaa ei kuitenkaan ole niin paljon, että se haittaisi jokapäiväistä elämää. Se vain täyttää kaapit, jotka muuten varmaankin jäisivät tyhjiksi. Kevyempi elämä tuntuu ensi alkuun ihan kivalta ajatukselta ja kierrätys ekologis-eettiseltä tavalta hoitaa homma, mutta asia ei ole ihan niin yksinkertainen.

Mitä tarpeettomalle tavaralle oikeastaan tapahtuu? UFF:in laatikko toki odottaa kadulla suu auki valmiina nielemään vaatenyssäkän toisensa perään ja kirpputorin myyjä kiittää kauniisti, kun ojennan hänelle tiskin yli laatikollisen sekalaista sälää, mutta onko kierrätystä ylläpitäville tahoille oikeasti hyötyä minun vanhoista tavaroistani? Heräsin miettimään näitä asioita, kun Pelastusarmeija ei huolinut vanhaa sohvaamme, antikvariaatti ei kelpuuttanut kaikkia tyrkyttämiäni kirjoja ja luin uutisia, joiden mukaan jopa kolmasosa kierrätykseen päätyvistä vaatteista on niin huonokuntoisia tai -laatuisia, että kirpputoreja ylläpitäville tahoille on niistä vain kuluja. Ja olenhan itsekin monta kertaa haikeasti muistellut, miten paljon laadukkaampaa tavaraa kirpputoreilla oli myynnissä joskus viime vuosisadalla.

Tavarasta luopuminen tekee autuaaksi, mutta samalla tavara-ahdistus siirtyy jonkun toisen riesaksi - ja usein se toinen taistelee romuvuorien kanssa ilmaiseksi tai hyvin vähästä rahasta. Tavaran vähentämistä pidetään haasteena, mutta oikeasti paljon haastavampaa olisi keksiä käyttöä kaikille haalimilleen kapineille. Tai ainakin löytää niille henkilökohtaisesti uusi omistaja. Tai ainakin lakata uskottelemasta itselleen, että tavaran pistäminen kiertoon olisi automaattisesti hyvä asia. Samoin haastavaa olisi keksiä valaistumiselle ja kulutuskritiikille sellainen väylä, joka ei olisi niin suoraan kytköksissä tavaran omistamiseen - 100 tavaraa vapauden mittana toimii vain niin kauan kuin muut omistavat paljon enemmän.

Uudessa Mustassa keskustellaan energiajätteen keräämisestä ja hyödyntämisestä. Artikkelissa nousee esiin hyvälaatuisen energiajätteen laadun varmistaminen - hyötysuhteeltaan tehokkaammat voimalat kun eivät voi käyttää polttoaineenaan mitä tahansa. Laadun varmistamisessa nojataan aika vahvasti kuluttajien opastamiseen ja tiedottamiseen.

Kun ihmettelin ääneen, miten monimutkaista ja aikaavievää kierrättäminen jo nyt on, eräs kaverini totesi, että “olet vain laiska kierrättämään”. Vaan enpä ole, meidän keittiöstämme nimittäin löytyy jäteastiaa lähes joka lähtöön:

1. Sekajäte, joka menee takapihalla sijaitsevaan jäteastiaan
2. Biojäte, samaan paikkaan
3. Paperi, samaan paikkaan
4. Kartonki, samaan paikkaan
5. Paristot, jotka menevät lähikaupassa sijaitsevaan keräysastiaan
6. Pantilliset pullot ja tölkit, sinne samaan lähikauppaan
7. Pantittomat lasipurnukat, joille on kaksi erillistä keräysastiaa parin korttelin päässä meiltä, kirkkaalle lasille omansa ja värilliselle omansa (esim. Turussa ollaan niin edistyksellisiä, että kaikenväriset lasit saa laittaa samaan astiaan)
8. Metalliromu, jolle ei ole kierrätysastiaa mailla halmeilla, eli jemmaan sitä keittiön laatikkoon odotellen parempia aikoja. (Olen kuullut, että Kampin ostarin parkkihallin sisäänajoluiskalla on joku keräysastia, mutta sitä ei selkeästi ole tarkoitettu autottomille ja Kampin ostari on aika kaukana meiltä ottaen huomioon, että metallijäte on painavaa.)
9. SER-jäte, jonka keräyspisteiden sijainti on vähintäänkin epäselvää - ilmeisesti ainakin loisteputkia saa viedä Punavuoren rautaan, mutta vastaanottavatko ne esimerkiksi rikkinäisiä kännyköitä?

Eli yhdeksän eri kasaa, joista kuskataan jätettä viiteen eri paikkaan (mikä on siis autottomalle välillä vähän haastavaa). Jos taloyhtiössämme (tai jossain lähiseudulla) kerättäisiin energiajätettä, kasoja tarvittaisiin kymmenen.

(Oma lukunsa ovat vielä isot roskat, kuten sohva, mutten nyt laske niitä mukaan.)

Kierrätystä koskevissa keskusteluissa heitetään hämmentävän usein pöytään “laiska kansalainen” -kortti. Laiskaa kansalaista voidaan aina syyttää siitä, ettei jätteiden kierrätys pelaa tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Väittäisin, että laiska kansalainen on myös luonnonvakio, josta ei päästä eroon, vaikka valistettaisiin kuinka. Kansalainen ei nimittäin välttämättä ole vain laiska, vaan myös tietämätön, välinpitämätön, hajamielinen ja kaikkea siltä väliltä. Itse myönnän auliisti, etten osaa suhtautua jätteiden kierrätykseen niin intohimoisesti, ettenkö hajamielisyyttäni välillä työntäisi väärää jätettä väärään astiaan (esimerkiksi silloin, kun jäteastioiden järjestystä takapihalla on yllättäen vaihdettu, niinkuin taannoin tapahtui…). Jos energiajätteen laadun varmistaminen olisi minun hartioillani, homma siis saattaisi välillä mennä ihan pieleen.

Jotta homma saataisiin pelaamaan, pitäisi siis toimia laiskan kansalaisen ehdoilla eikä laiskaan kansalaiseen kompastuen. On toki totta, että jokaisen kansalaisen pitäisi tuntea vastuunsa kuluttamisestaan, mutta silti monimutkaisen kierrätysjärjestelmän puolustaminen haiskahtaa enemmän ekoelitismiltä kuin oikeasti mielekkäämmän maailman rakentamiselta (kierrätyssulkeisiin osallistuvat voivat tuntea itsensä paremmiksi kansalaisiksi). Täällä Iltapäivässä on aiemmin keskusteltu siitä, kuinka ilmeisesti ainakin Lontoon kulmilla homma hoituu niin, että kaikki kierrätettävä jäte (biojätettä lukuunottamatta) kipataan samaan pönttöön ja joku muu tekee sille jotain. Luulisi, että sama voisi toimia Suomessakin - sillä tavoin ainakin polttoaineeksi kelpaavan jätteen laatu saataisiin varmistettua tehokkaammin kuin kansalaista hutkimalla.

*

EDIT: unohdin pari jätekasaa ylläolevasta listasta:

10. Vanhentuneet lääkkeet, jotka palautetaan apteekkiin (eivät onneksi vie paljon tilaa)
11. Muut ongelmajätteet kuin SER-jäte tai lääkkeet (eli maalit, lakat jne.), joiden keräyspisteet ovat yhtä hämärän peitossa kuin SER-pisteet.

(Kai muuten muistatte, että myös kynsilakka (ja sen poistoaine) on ongelmajätettä - vai käytättekö aina kaikki pullot loppuun?)

Yllämainittujen lisäksi kierrätykseen menevät käytöstä poistuvat vaatteet, kirjat ja muut käyttökelpoiset tavarat, mutten laske niitä varsinaisesti jätteiksi. Mutta niiden kanssa touhuamiseen vasta meneekin aikaa.

Jos ostaisin uuden sohvan huonekaluliikkeestä, kuljetuspalvelun sedät todennäköisesti kuljettaisivat vanhan sohvan pois (maksua vastaan, toki). Mutta kun tein ekoteon ja ostin kaverilta hänen vanhan sohvansa, omasta vanhasta sohvastani tuli ongelma. Pelastusarmeijakaan ei sitä huolinut, koska se on käytössä kauhtunut. Juttelin noutopalvelun setien kanssa ja totesimme yhdessä, että maailma on niin täynnä hylätttyjä sohvia, että kulunut ei kelpaa kenellekään, vaikka siinä olisi kuinka hyvä runko. Uudelleen verhoilu ei kannata, koska kokonaan uuden saa paljon halvemmalla - melkeinpä puoli-ilmaiseksi.

Täytynee tilata Nouto-Sortti hakemaan sohva. Samaan hintaan saisi kyytiin kaksi muutakin isompaa esinettä, joten pitäisi varmaan tehdä inventaario vintillä… argh.

Autottomana keskustassa asuminen on muuten kätevää, mutta on kaksi asiaa, joiden kanssa täytyy nähdä erikseen vaivaa: lastentarvikkeiden ostaminen (melkein kaikki liikkeet ovat keskustan ulkopuolella) ja jätehuolto. Isoja tavaroita ja ongelmajätteitä saa raahata ties mihin (tai siis ei saa, koska ei ole, millä raahata, vaan ne kertyvät nurkkiin) eikä lähitienoilla ole ihan tavallista metallinkeräysastiaa (siksi keittiöstämme löytyykin laatikollinen vanhoja paistinpannuja ja vauvansosepurkkien kansia, jotka odottavat parempaa tulevaisuutta).

Eikä sen kaverin vanhan sohvan raahaaminen tänne sujunut sekään ilman pientä sumplimista. Olisipa kivaa, jos olisi olemassa taksipalvelu, josta voisi soittaa kotiin pakettiauton ja sille kuskin, joka ystävällisesti voisi osallistua myös kantamiseen.

Ja jos tiedät jonkun, joka haluaisi ehjän, mutta virttyneen sohvan vaikka treenikämpälleen tai koiran vuoteeksi, täältä saa hakea.