Eräänä iltapäivänä

Sekä Honey Junkie että Sugar Kane ovat hehkuttaneet Rodarten mohair-asioita ja ensinmainittu vielä tyylin kotimaista versiota I know why no:ta.

Samat neulotut riekaleet ovat kummitelleet minunkin mielessäni siitä lähtien, kun kesällä näin I know why no:n neulottuja legginsejä B-butikissa (kesän ainoana +29 asteen hellepäivänä ei jostain kumman syystä tullut mieleenkään yrittää sovittaa niitä) ja vähän myöhemmin syksyllä Rodarten neuleita Kim Gordonin päällä I-D-lehdessä.

Parempi myöhään ja niin edelleen, joten kuukausien huolellisen suunnittelun jälkeen kävin talviloman kunniaksi ensin Hundparkissa vakoilemassa I know why no:n juttuja ja sitten lankakaupassa. Löysin sieltä etsimäni, eli harmaata italialaista mohair-silkkisekoitelankaa. Nyt on meneillään testivaihe, eli oikean puikkokoon ja tiheyden selvittäminen. Alunperin lankaa on ollut tarkoitus neuloa puikoilla 3-4, joten verkkopintaa varten koko pitää vähintään tuplata. Kuvassa taitaa olla koon 8 puikot, mutta kokeilujen perusteella tulin siihen tulokseen, että 10 on parempi - tulee isosilmäisempää verkkoa, muttei vielä mene liian reiälliseksi. Ja kun neuloo pyöröpuikoilla, ei tarvitse yrittää ommella sivusaumoja tuollaiseen verkkopintaan. Lopputuloksen on tarkoitus aikanaan esittää lantiomittaista liiviä/mekkoa, joka joko mahtuu päälleni tai sitten vasta ensi talvena. Pääasia, että inspiraatio tulee käytettyä hyödyksi silloin, kun se iskee.

On muuten varsin mukavaa vaihteeksi viettää talviloma kotinurkissa. Kunto ja rahat eivät riitä kauemmas matkustamiseen (ensinmainitun katoaminen liittyy vatsassani majailevaan tyyppiin ja jälkimmäiset tarvitaan samaan heppuun liittyviin investointeihin), joten käytin lomani alkupuoliskon perheen kanssa seurusteluun ja loppupuolisko sujuu kotisohvalla makoillen. Olen havainnut myös orastavaa pesäntekovimmaa, ja olen ajatellut suunnata sen komeroiden siivoamiseen (säilytystilaa niille investoinneille). Jospa kerrankin päätyisin peräti suunnitelmista tekoihin.

Maire oli löytänyt netistä vallankumoukselliseksi itseään mainostavan kamppiksen, jossa vastustetaan muotia ja vaatteiden kautta tapahtuvaa itseilmaisua pukeutumalla harmaaseen verryttelypukuun. Harmaan verryttelypuvun on siis tarkoitus ilmaista, että tämä kansalainenpa ei kuljekaan lauman mukana ja ilmaise itseään vaatteilla. Ööh.

Maire kyselee myös, miksi jotkut ihmiset eivät oikein osaa suhtautua muotiin. Täytyy sanoa, että olen ihmetellyt sitä itsekin - omalla kohdallani. En ole oikein tullut muodin kanssa toimeen ja olen yrittänyt vältellä sitä, oikeastaan jopa irtisanoa itseni siitä. Samaan aikaan olen kuitenkin huomannut lukevani muotilehtiä inspiraation toivossa, käyväni enemmän tai vähemmän säännöllisesti kaupoissa etsimässä uusia juttuja ja muutenkin vehtaavani vaatteiden ja vastaavien juttujen kanssa keskimääräistä enemmän.

Ehkä kyse on ollut siitä, että olen kokenut ei-niin-katu-uskottavien muotilehtien hehkutukset kevään väreistä ja korkojen paksuudesta jotenkin latteina - ihan kuin muoti olisi vain yksittäisiä värejä tai lahkeiden leveyksiä ja ideana olisi hankkia itselleen juuri sitä samaa kuin kaikilla muillakin. En edelleenkään ymmärrä, mitä tuollaisilla jutuilla ajetaan takaa, mutta kai niilläkin on paikkansa ja lukijansa.

Sen sijaan vaikkapa katutyyliblogeja ja oikeita muotilehtiä lukiessani alan jotenkin hahmottaa, mitä niiden kautta on mahdollista saavuttaa. Se on vähän kuin lukisi taiteen teoriaa ja opettelisi tekniikoita - löytää uusia välineitä työstää omia ideoitaan eteenpäin. Ja tietenkin kuvioon kuuluvat ne yksittäiset asiat, jotka ostaa nähtyään niitä jossakin - minäkin huomasin hankkineeni mustat nahkaiset ballerinakengät nähtyäni sellaiset eräässä muotikuvassa tyylikkäästi yhdistettynä rokkihenkisiin vaatteisiin, vaikka vielä vähän aikaa sitten olin varma, etten halua sellaisia, koska ne ovat liian muodikkaat. Nyt olen kuitenkin tyytyväinen, koska ne ovat paitsi hyvännäköiset, myös yksinkertaisuudessaan varsin monikäyttöiset.

En oikein tiedä, mistä taipumus kuvitella itsensä liian erikoiseksi johtuu. Sen olen jo huomannut, mihin se johtaa - sen kanssa aitaa itsensä helposti aivan turhan pieneen karsinaan. Kukaan muu ei kuitenkaan edes näe koko aitausta, joten siitä on haittaa vain itselle. Ja aivan kuten Maire sanoi, niin päätyy lähinnä vain elämäntapakapinallisen stereotyypiksi.

Mitä tulee omaan tyyliin, nyt uskallan jo myöntää itselleni, että viime aikojen innostukseni penkoa ideoita omasta grunge-prinsessahistoriastani sai alkunsa i-D -lehdestä - siinä oli joskus viime syksynä pieni artikkeli tyylistä, joka esiteltiin nimellä lady grunge. Ja vaikka grunge silloin 90-luvun alussa olikin alakulttuuri, sitä kyllä ilmaistiin vahvasti pukeutumisella. Muotia sekin.