Eräänä iltapäivänä

Sugar Kane pukeutuu mustiin nahkahousuihin ja Meidän Pariisin Anna etsii inspiraatiota aavikkogooteista. 90-luvun alun tapahtumista johtuen gootit ovat ikuisesti lähellä sydäntäni, joten inspiroidunpa minäkin vähän.

Gootteja on - tai oli ainakin 90-luvulla - oikeastaan aika monenlaisia. Yritin miettiä, onko mitään, mikä yhdistäisi erilaisia gootteja, mutten keksinyt mitään mustaa väriä lukuunottamatta. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä Annan mainitseman Fields of the Nephilimin tyypit eivät pukeutuneet mustaan. Ehkä goottius on lähinnä tietynlainen teatraalisen synkkä asenne tai oikeastaan poseeraus, jonka tarkoituksena on erottua massasta. Sen takana sitten kukin toteuttaa omaa tyyliään, toiset tykkäävät lateksisista fetissijutuista ja toiset liian suurista villapaidoista, ja nykypäivän teinigootit näyttävät innoittuneen japanilaisesta pop-kulttuurista.

Itse pidin - ja pidän edelleen - yhtenä tyylijumalanani The Curen sielua Robert Smithiä. Muistatte varmaan tämän legendaarisen levynkansikuvan:

Kuva: thecure.com

Robert Smithin tyyli on täältä ikuisuuteen harmaata, mustaa ja valkoista, villaa ja mohairia, mustaa farkkua ja nahkaa, varsilenkkareita ja maihareita, valkoiseksi kalkittu naama, suttaantunut silmämeikki ja punatut huulet, musta tukka pystyssä.

Ja sitten siitä se aikuisempi versio:

Mohairneule ja nahkahousut 90-luvun H&M:ää, maiharit DocMartens

Olen omistanut nämä nahkahousut jo toistakymmentä vuotta, mutten ole juurikaan pitänyt niitä. Nahkahousuissa on se ongelma, etten ole oikein koskaan keksinyt, millaisten kenkien kanssa voisin niitä pitää. Nahkakengät ovat nahkahousujen kanssa ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta en tykkää mokkakengistä enkä omista sellaisia. Mitkään sukat eivät käy nahkahousujen kanssa, joten pitäisi olla nilkkurit. Gootti-inspiraatiokuvaan puin niiden kanssa maiharit, ja ajattelin ensin, että ne ovat ihan liikaa. Kuvaa katsoessani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että maiharit toimivat oikeastaan ihan hyvin - ne vetävät asun kunnolla överiksi.

Mohairvillapaitani ei oikeastaan ole ihan tarpeeksi ylisuuri, tai ainakaan siinä ei ole oikealla tavalla liian pitkät hihat. Pitäisi varmaan neuloa itse uusi. Tykkään kuitenkin mohairin ja nahan yhdistelmästä.

Sugar Kanen innoittamana olen taas muutaman päivän kuunnellut repeatilla Disintegration-levyä. Levynkantta tuijotellessani muistin, että goottiaikoinani tapasin piristää mustia asuja vihreällä - värillä, jota en ole sen jälkeen vuosikausiin käyttänyt. Siihen aikaan jopa silmämeikkini oli vihreää rajauksia myöten. Koska yritän edelleen tosissani ajaa itseäni käyttämään enemmän värejä, olen alkanut miettiä vihreän kaulahuivin neulomista talveksi. Täytyisi vain löytää lankakaupasta täydellinen kirkas sammalenvihreä sävy, eikä se ole ollenkaan helppoa.

Olen tainnut ennenkin julistaa, että Disintegrationin avausraita Plainsong on ehkä maailman paras biisi. Olen edelleen samaa mieltä.

Alkusyksyn väri-inspiraationa toimii tämä keittiön pöydälle sattumalta rakentunut sommitelma:

(Karviaiset olivat hyviä, ne syötiin jo. Punainen Pantone-muki on miehen, mulla on harmaa, Cool Gray 10 C.)

Huomasin vasta valokuvasta, että Henrik Vibskovin Bauhaus-huivi sopii erittäin hyvin yhteen viininpunaisten chinos-housujeni kanssa. Kaapista löytyi myös huivin sävyyn sopiva punainen t-paita. En tykkää tummansinisestä, joten korvasin sen violetilla.

Värit sopivat keskenään yhteen ihan hyvin, mutta… mulle tulee pikkuisen liian värikäs olo. Yritän kuitenkin sitkeästi olla valitsematta mustaa, niin turvallinen väri kuin se onkin. Cool gray hillitsee hiukan väriloistoa, olen jo testannut täydellisen villatakkini tähän vuodenaikaan toimivaksi päällystakiksi:

Katsotaan, onnistunko sinnittelemään ilman sukkia kuun loppuun asti!

Jaa niin, löytyy mun kaapista yksi naisklassikkokin - trenssi. Unohdin sen, koska en ole oikein osannut käyttää sitä. Erityisen vaikeaa on ollut löytää sen pariksi sopivat kengät - ballerinat tai muut avokkaat ovat sen kanssa liian naismaiset (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan - sellaista liian perinteistä meininkiä) ja kumitossujen kanssa se näyttää jotenkin väkisin nuorennetulta. Mielikuvissani trenssi on ollut kevättakki, ainakin niitä on kaupoissa aina keväisin, mutta minusta pitkä takki ja kevät eivät oikein sovi yhteen. Kaipaan silloin jotain kevyempää.

Päätin siirtää trenssin syksyyn - syyssateilla pitkää takkia tarvitaan, eikö? - ja kokeilla sitä Depeche Mode -klassikkokenkien eli Martensien kanssa. Se toimii heti paremmin:

Trenssi Twist&Tango, housut Filippa K, t-paita Marimekko, huivi Henrik Vibskov, maiharit Doc Martens

Kuviokokeiluni jatkuvat myös edelleen. Stellagee muistutti pallokuviosta, ja löytyyhän mun kaappieni perukoilta sellaistakin - vieläpä klassisen Marimekko-kuosin muodossa. Tällä kertaa yhdistin pallot isoihin ruutuihin, Henrik Vibskovin Bauhaus-huivin kuviot (joissa on kaikkia mun tämän syksyn lempivärejä: mustaa, valkoista, punaista ja jotain purppurantapaista) ovat niin laajoja, että huivi melkeinpä vaihtaa väriä riippuen siitä, miten sen taittelee kaulaansa.

Mainitsin löytäneeni hyvän viininpunaisen, ja myös se näkyy kuvassa. Filippa K:n chinos-housuissa on paitsi upea väri, myös pudotettu haara, joka muuttaa vartalon mittasuhteita mukavasti pidentäen selkää ja lyhentäen jalkoja.

(Nimimerkki En edelleenkään omista kokovartalopeiliä ottaa itsestään kuvia selvittääkseen, millätavoin maiharit kannattaa pukea kapealahkeisten housujen kanssa ja ihmettelee, mikseivät peilit kävele itsekseen kaupasta kotiin.)

Nyt se on taas todettu: minusta ei tule farkkutyttöä. Kävin katselemassa kauppojen valikoimia ja totesin, että tavalliset farkut ovat liian tavallisia, erikoisemmat ovat liian muodikkaita tai kalliita, en oikeastaan pidä sinisestä denimistä itseni päällä (muilla se toimii kyllä loistavasti) ja muutenkin on niin hankalaa löytää istuvat farkut. Halusin kuitenkin jotkut farkkuhenkiset pitkät housut ja päädyin Filippa K:n siniharmaisiin “pilleihin”, jotka onneksi ovat ainakin minun pohkeilleni vähän pillejä väljemmät.

Julistin jokin aika sitten täyskyllästymistäni pillifarkkuihin, ja nyt otin siis hiukan takapakkia. Pähkäilin vartaloni uudistuneita mittasuhteita ja tulin siihen tulokseen, että koska väliaikaisesti kasvaneen rinnanympärykseni takia näytän joka tapauksessa ylösalaisin seisovalta keilalta, voisin ennemminkin korostaa sitä epätoivoisten peittely-yritysten sijaan (sovitin myös Filippa K:n vyötäröltä laskostettuja ja leveälahkeisia kesäfarkkuja, mutta ne saivat profiilini näyttämään melkoiselta tankilta ja ovat liian vuotta 2009, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan). Kapeat housut sopivat myös pitkien paitojen ja lyhyiden mekkojen seuraksi korvaamaan leggingsit, joihin olen täyskyllästynyt vielä pahemmin kuin pillifarkkuihin.

Ja kapeissa housuissa on myös se hyvä puoli, että ne luovat tyylikkään viittauksen Sugar Kanen mainitsemiin rokkitäteihin ja klassikoksi muodostuneeseen pillihousut ja istuva takki -lookiin. Enää puuttuu se istuva takki.

Tarvitsen myös vyön, ensimmäistä kertaa vuosiin. Mulla todellakin on nykyään lantio, ja Filippa K:n kaavoittajilla (tai heidän malleillaan) taas selkeästi ei. Farkkukokoni on kasvanut tuuman verran lantionympäryksen osalta, mutta vyötärö on pysynyt entisellään, ja uusissa housuissani lantion ja vyötärön mittasuhde on mallia “pötkö”. Vyön kanssa ne pysyisivät ryhdikkäämmin ylhäällä.

Hyvästi kuminauhavötärö! Kuten Sugar Kanen blogissa uhosin, olen ostanut ihan oikeat housut. Ja otin päivän asu -kuvankin, teemalla latte-mamma lähdössä päiväkävelylle jälkikasvunsa kanssa.

Housut Rodebjer, neuletakki Filippa K, laukku Swedish Hasbeens (kiitoksia Stellageelle vinkistä, laukku on just sopivan kokoinen kaupungilla flaneeraamiseen ja muuhun kalenterittomaan elämään!), ballerinat Nilson (ja vaunut Emmaljunga - joko tuli tarpeeksi monta ruotsalaista merkkiä?). Huivi on Töölö Fashion Instituten pötkylä.

Valkoisesta t-paidasta pitää erikseen mainita, että olen vihdoin löytänyt ratkaisun t-paita-ahdistukseen: Edunin Basic-malliston t-paidat ovat sekä edullisia että laadukkaita. Kuvan valkoinen paita on Gal’s Essential Tee. En muuten edes muista, koska olen viimeksi käyttänyt tavallista valkoista t-paitaa - vaihtelu virkistää!

Housuja sovitellessani huomasin, että raskauden jäljiltä oman vartalon ulottuvuudet ovat vähän hakusessa. Valitsin ensin hyllystä koon M, mutta sitten sovituskopissa huomasin, että S-koko on sittenkin edelleen se mulle sopiva. Kuten aiemmin totesin, en edelleenkään mahdu vanhoihin farkkuihini, mutta olen alkanut aavistella, ettei kyse olekaan pelkästään ylimääräisistä kiloista (joita on vielä jäljellä muutama, mutta ovat onneksi katoamaan päin), vaan lantion muodon muuttumisesta. Raskauden aikanahan lantio levenee jonkun verran (minulla ilmeisesti aika paljonkin, liitoskivuista päätellen) ja farkkuni ovat niin tyköistuvia, että jo pieni leventyminen on saattanut tehdä niistä liian pieniä. Saas nähdä, vetäytyvätkö luuni koskaan takaisin vanhoille paikoilleen, vai onko muutos pysyvää.

Mutta minunhan piti esitellä nuo housut: ohutta puuvillaa, porkkanamalli, vajaamittainen lahje - loistavat kesähousut! Ja on tosiaan jännää pitää vaihteeksi päällä alaosaa, jossa on ihan oikea vyötärökaitale ja napitus, on heti paljon ryhdikkäämpi olo.

On muuten aivan mahtavaa, että kelit ovat vihdoin sellaiset, ettei tarvitse käyttää sukkia.