Eräänä iltapäivänä

Sugar Kane kuvaili hienosti 12-vuotiaiden poikien kesälookia, joka on niin universaalisti toimiva, että siitä voivat tällaiset vanhemmatkin(!) naisihmiset ottaa mallia. Osui aika sopivaan saumaan tuo SK:n juttu, kun ottaa huomioon, mitä mulla oli eilen päällä.

Yhdistetään Stand by Me ja wannabe-surffipummi, eli poikatukka, mieheltä pöllitty iso t-paita ja aurinkoisilla vaunuttelureissuilla ruskettunut niska (joka ei tosin kuvassa näytä ihan niin ruskettuneelta):

Mies lupasi punaisen perusteepparin lainaksi kotona pidettäväksi, mutta mulla on t-paitojen kanssa sellainen ongelma, että resorillinen kaula-aukko helposti ahistaa ja kuristaa, niinpä leikkasin siitä kauluksen kokonaan irti ja samantien lyhensin liian pitkät hihat samalla menetelmällä. Mies purnasi, että se antoi paidan mun käytettäväksi, ei tärveltäväksi… no, nyt mä saan pitää sen kokonaan itse! XL-kokoinen paita näyttää suuressa väljyydessään oikeastaan niin hyvältä, että sitä voisi pitää muuallakin kuin kotona. Punainen värikin on virkistävä pitkästä aikaa! Tulee ihan ysärivibat, muistikuvia ajalta, jolloin t-paidat olivat SUURIA ja ihan lähipiirissäkin oli vielä niitä pikkupoikia, joiden tukka paloi auringossa platinanvaaleaksi.

Tässä vielä lähikuvaa uudesta kesätukastani ja vertailukohdaksi Anu vuonna 2002 (kuva on muuten otettu Tampereen YO-talolla erään uusmediafirman olutpitoisissa hautajaisissa). Ei ihan yhtä siloiset posket eikä silmäkulmat enää…

Stellageen blogissa keskustelimme lyhyiden hiusten (tai kaljun!) feminiinisyydestä. Muistan aikoinaan halunneeni eroon lyhyistä hiuksista, koska tunsin oloni niiden kanssa liian poikamaiseksi. Samasta syystä lyheksi leikkaaminen oli pitkään poissa laskuista, kun mietin, miten voisin uudistaa hiuskuontaloani. Ja nyt se yhtäkkiä tuntui aivan luontevalta vaihtoehdolta, enkä toteutettuani sen tunne itseäni yhtään epänaiselliseksi.

Naisellisuus ja sen takana vaikuttava suurempi voima, naiseus, ovat asioita, joita olen viime aikoina pohtinut paljonkin. Sattuneesta syystä olen seurannut mielenkiinnolla eri medioista löytämiäni keskusteluja äitiyden ja naiseuden suhteesta. Jotkut äidit kokevat, että heidän naiseutensa on täydentynyt äitiyden myötä, ja jotkut naiset, joilla ei ole lapsia, puolestaan kokevat tuollaiset kommentit jotenkin loukkaavina ja omaa naiseuttaan väheksyvinä.

En ole oikein ymmärtänyt (silloinkaan, kun minulla ei vielä ollut lasta), miten yhden naisen kokemus naiseutensa rakentumisesta on joltain toiselta pois, kyse on kuitenkin niin henkilökohtaisesta asiasta. Itse en koe mitenkään täydentyneeni lapsen myötä, mutta kyllä se kuitenkin on merkittävä ja nimenomaan naiseuteen liittyvä asia. Ehkä voisin sanoa, että koen löytäneeni omasta naiseudestani uuden ulottuvuuden, biologisella tasolla: hedelmöittyminen, raskaus, synnytys ja imetys ovat kaikki tapahtuneet omassa vartalossani ihan itsestään, ilman, että olisin pystynyt mitenkään ohjailemaan niitä. Korkeintaan olen voinut huolehtia ruokavaliostani ja siitä, että saan tarpeellisen määrän tiettyjä vitamiineja ja hivenaineita.

Niiden seurauksena olen jotenkin entistä varmempi omasta naiseudestani, ja ehkä siksi ennen epänaisellisina pitämäni ulkonäköön liittyvät muutokset ovat nyt helpompia. Tukkani on nykyään lyhyt ja huomaan myös miettiväni entistä vähemmän pukeutumiseni naisellisuutta. Tyylini on aina ollut aika androgyyni, ja se tuntuu ihan huomaamattani yksinkertaistuvan edelleen. Ja kuten aiemmin mainitsin, olen oppinut jättämään sikseen sellaiset elementit, joilla yleensä korostetaan naisellisuutta, mutta joita en ole koskaan tuntenut omakseni, kuten korkokengät. Olen ihan tarpeeksi nainen littanakengissäkin.

Lyhyen tukan myötä olen muuten alkanut saada enemmän kommentteja yhdennäköisyydestä lapseni kanssa - meillä on samanväriset hiukset ja samanlainen hiusmalli, ja iso pyörylä takaraivolla samassa kohdassa.

Hyvästi föönausharja, nyt se lähti. Ja mallina uudelle tukalle toimin minä itse vuonna 2002:

(Päivän asu on t-paitaa lukuunottamatta sama kuin pari viikkoa sitten - t-paitakin on muuten samanlainen, mutta musta.)

Onpas hassua, kun tukka ei enää heilu kasvojen ympärillä. Tykkään kyllä itse tästä kovasti, on jotenkin niin raikas ja kevyt aiempaan moppitukkaan verrattuna. Nyt tässä tosin on enemmän kaikenlaisia kampausaineita kuin itse käyttäisin vuodessa, huomenna se on vielä kevyempi.

Kesätukan hankkimisesta on vasta kuukausi aikaa eikä se ole vielä edes kasvanut pois mallistaan, mutta taas tekee mieli jotain muuta. Kun otin uudelleen haltuun korvakorujen käytön, aloin samalla haaveilla hiusmallista, joka toisi korvat - ja korvakorut - paremmin esiin. Syy siihen, miksi korvakorut ovat jääneet pois koruvalikoimastani, on ollut se, etteivät ne juurikaan näkyneet polkkamittaisen tai pitemmän tukan alta.

Kun viimeksi kasvatin lyhyttä tukkaa pitemmäksi, parin sentin mittaisesta lapaluihin saakka, vannoin, etten ikinä enää leikkaa hiuksiani aivan lyhyiksi, koska kasvattaminen on niin pitkä ja loputonta kärsivällisyyttä vaativa urakka. Olin myös sitä mieltä, että lyhyt tukka on jotenkin liian sukupuoleton tai peräti poikamainen, ja tarvitsen pitemmät hiukset ollakseni naisellisempi.

Olen kuitenkin viime aikoina huomannut havahtuneeni ajattelemaan, ettei naisellisuus ole hiusten pituudesta kiinni, ja olen alkanut taas haaveilla lyhyemmistä hiuksista. Kuvittelen mielenmuutokseni johtuvan siitä, että olen parhaillaan käymässä läpi tähän asti suurinta elämänmuutostani, joka muokkaa varsin voimakkaasti myös käsitystäni omasta naisellisuudestani ja naiseudestani. (Voisinkin kirjoittaa aiheesta lisää myöhemmin, kun vain saan ajatuksiani vähän kasaan.)

Kaivelin esiin pari vanhaa kuvaa lyhythiuksisesta itsestäni. Vasemmanpuoleinen järviveden- ja saunanraikas kuva on jostain vuoden 2000 kieppeiltä, oikeanpuolimmainen oluthuuruisempi vuodelta 2002. Vasemmanpuoleisessa kuvassa hiukseni ovat vielä värjätyt, oikeanpuoleinen nyrsitty malli on seurausta siitä, että halusin värjäyskierteestä nopeasti ja lopullisesti eroon.

Ehkä haluaisin sittenkin kesätukakseni vaikkapa jotain noiden kahden mallin väliltä? Se olisi pitkästä aikaa hauskaa vaihtelua ja korviksetkin pääsisivät oikeuksiinsa.

Tänään homma menee vahvasti taidekuvaosastolle, mutta menköön:

Viime perjantaina sanoin, että kattellaan sitä uutta tukkaa sitten kesemmällä. Se kesempi näköjään tuli heti, kun aurinko alkoi paistaa. Linjoistaan pois venähtänyt polkkatukka alkoi vähän kyrsiä, joten ns. hetken mielijohteesta päätin antaa leikata sen vähän toiseen suuntaan kallelleen. Nyt näkyy naamaakin taas hiukan enemmän.

Osana inspiraatiota toimi yllättäen edelleen Stellagee, joka listasi päivittäisiin välttämättömyyksiinsä, paitsi rannekellon, myös korvakorut. Aloin miettiä, että kun mulla kerran on reiät korvissa, voisin käyttää korvakoruja, mutta enpä tule käyttäneeksi, koska ne eivät näy tukan alta mihinkään. Onhan tuo moppi vieläkin hiukan pitkä korvisten esittelyyn, mutta ehkä ne saattaisivat edes vilahdella sieltä alta.

Hmm, jos siis löytäisin jotkut hienot korvikset, joita tykkäisin käyttää.

Olin jo varannut ajan kampaajalle, suunnitelmissani leikkauttaa vihdoinkin ne loput epätasamittaiset entisen otsatukan jäänteet saman mittaisiksi muun hiusosaston kanssa, kun Sugar Kane alkoi hehkuttaa (erityisesti tummia) otsatukkajuttuja omassa blogissaan, ja sitten vielä satuin selaamaan Minhin upeita otsatukkakuvia tuolla yhdessä verkkopalvelussa.

Silloin tajusin, että

1. Vaikka otsatukattomuus ensimmäisen kerran elämässä onkin ollut kiehtova (ja kärsivällisyyttä koetteleva) kokeilu, en edelleenkään oikein tunne sitä omakseni
2. Jos yritän kasvattaa otsatukatonta kuontaloani hiukankin polkkamittaa pidemmäksi, alan näyttää afgaanivinttikoiralta
3. Jos yrittäisin pitää pitempiä hiuksia kiinni, näyttäisin kansakoulunopettajalta
4. Jos pidän otsatukattomana pipoa päässä (niinkuin näillä keleillä täytyy, kun muuten jäätyy aivo), näytän sen jälkeen liimahipiltä (otsatukattomana pipo on pakko kiskoa syvälle silmille, jottei kalju otsa paista sen alta, minkä jälkeen jakaus on aivan liiskana edestä, kun taas otsatukan kanssa pipon voi jättää tyylikkäästi takaraivolle)

Joten otsatukka teki paluun. Yritin dokumentoida homman, mutta kuten kaikki kameran kanssa puljaavat tietävät, vuoden toiseksi pimeimpänä päivänä digipokkarin kanssa räpsyttely on aika toivotonta hommaa (valo ei riitä edes ulkona keskellä päivää!), joten tulos on mitä on. Tässä kuitenkin ennen-jälkeen kuva, jossa vasemmalla kurttuotsainen hippi on menossa kampaajalle ja oikealla sama tyyppi hengaa huomattavasti kohtalokkaamman oloisena kotona kampaajakeikan jälkeen:

Jouduin muuten vaihtamaan kampaajaa jo toisen kerran tänä vuonna. Missähän kaikki ne paljon puhutut pitkäaikaiset ja uskolliset kampaajat luuraavat, kun minä löydän vain sellaisia, jotka katoavat selittämättömästi jo muutaman käynnin jälkeen?

Kuten talvella mainitsin, jäin jokin aika sitten kodittomaksi, kun kampaajani lopetti hommansa ja muutti toiseen kaupunkiin. Tein maaliskuussa yhden satunnaisen syrjähypyn kampaamoliikkeeseen, jossa en ollut aiemmin käynyt, aika vaisulla menestyksellä. Sitten päätin, etten anna leikata hiuksiani enää ollenkaan, kunnes kahden ja puolen kuukauden hermostuin siihen, että peilistä katsoi aamuisin Kurt Cobain (vaikka haenkin innoitusta miehen pukeutumisesta, en sentään kaipaa samanlaista pärstäosastoa…) ja iltapäivisin elähtänyt hippi.

En yleensä tule toimeen kampaajien kanssa, enkä varsinkaan uusien tuttavuuksien. Joko en osaa selittää, mitä haluan tai sitten en muuten vain pääse kampaajan kanssa samalle aallonpituudelle. Minusta kun kampaajalla pitäisi olla paitsi näkemystä asiakkaalleen sopivista hiusmalleista, myös (vaikeiden) hiuslaatujen tuntemusta ja taito kuunnella asiakasta. Ja kampaajasuhteeni eivät todellakaan ole olleet pysyvää laatua, joten olen vähän väliä saanut aloittaa samat kuviot alusta.

Viime viikolla varasin hetken mielijohteesta ajan aivan tuntemattomalta kampaajalta samasta liikkeestä, jossa kävin säännöllisesti muutama vuosi sitten (ennenkuin silloinen kampaajani katosi kuvioista). Mennessäni lauantaina kampaajalle minulla ei ollut suuria odotuksia, joten pääsin kerrankin yllättymään positiivisesti! Kun aluksi ihmettelimme ylikasvanutta hiuskuontaloani peilin edessä, kampaaja totesi, että kun sulla on tuollaiset taipuisat, vähän luonnonkiharaan päin olevat hiukset, käytetään sitä hyväksi ja leikataan sen mukaan.

Mitä, ei suoristusrautaa ja kilokaupalla suoristavaa muotoilutuotetta? Ne tuntuvat nykyään olevan aika yleiset aseet ns. luonnostaan taipuisaa hiuslaatua (ja huolimatonta föönausta) vastaan. Ja toimivat minulla aika huonosti, koska en omista suoristusrautaa enkä tykkää kauhoa päähäni hillittömiä määriä pahanhajuisia mömmöjä.

Nyt minulla on nätti ja ryhdikäs polkkatukka (hyvästi pitkän tukan kasvatus! en halunnutkaan näyttää afgaanivinttikoiralta), ilman otsahiuksia. Niiden poiskasvatus sentään jatkuu edelleen, ja hiukset on leikattu edestä kerrostetusti, jotta lyhyiden ja pitkien hiusten raja ei näkyisi niin selvästi. Aamuisin riittää pieni määrä kiharille hiuksille tarkoitettua muotoilutuotetta, ja se tuuhentaa ja kohottaa hiuksia mukavasti.