Eräänä iltapäivänä

Batgirl-pusero ruotsalaista tekoa joidenkin kymmenien vuosien takaa, ostettu tukholmalaisesta UFF:ista vuonna 1995:

Silkkipuuvillainen pliseerattu huivi Henrik Vibskovin nettikaupan alesta vuonna 2010:

(Housut Twist&Tango, toppi Cultivate)

Alkusyksyn väri-inspiraationa toimii tämä keittiön pöydälle sattumalta rakentunut sommitelma:

(Karviaiset olivat hyviä, ne syötiin jo. Punainen Pantone-muki on miehen, mulla on harmaa, Cool Gray 10 C.)

Huomasin vasta valokuvasta, että Henrik Vibskovin Bauhaus-huivi sopii erittäin hyvin yhteen viininpunaisten chinos-housujeni kanssa. Kaapista löytyi myös huivin sävyyn sopiva punainen t-paita. En tykkää tummansinisestä, joten korvasin sen violetilla.

Värit sopivat keskenään yhteen ihan hyvin, mutta… mulle tulee pikkuisen liian värikäs olo. Yritän kuitenkin sitkeästi olla valitsematta mustaa, niin turvallinen väri kuin se onkin. Cool gray hillitsee hiukan väriloistoa, olen jo testannut täydellisen villatakkini tähän vuodenaikaan toimivaksi päällystakiksi:

Katsotaan, onnistunko sinnittelemään ilman sukkia kuun loppuun asti!

Jaa niin, löytyy mun kaapista yksi naisklassikkokin - trenssi. Unohdin sen, koska en ole oikein osannut käyttää sitä. Erityisen vaikeaa on ollut löytää sen pariksi sopivat kengät - ballerinat tai muut avokkaat ovat sen kanssa liian naismaiset (jos ymmärrätte, mitä tarkoitan - sellaista liian perinteistä meininkiä) ja kumitossujen kanssa se näyttää jotenkin väkisin nuorennetulta. Mielikuvissani trenssi on ollut kevättakki, ainakin niitä on kaupoissa aina keväisin, mutta minusta pitkä takki ja kevät eivät oikein sovi yhteen. Kaipaan silloin jotain kevyempää.

Päätin siirtää trenssin syksyyn - syyssateilla pitkää takkia tarvitaan, eikö? - ja kokeilla sitä Depeche Mode -klassikkokenkien eli Martensien kanssa. Se toimii heti paremmin:

Trenssi Twist&Tango, housut Filippa K, t-paita Marimekko, huivi Henrik Vibskov, maiharit Doc Martens

Kuviokokeiluni jatkuvat myös edelleen. Stellagee muistutti pallokuviosta, ja löytyyhän mun kaappieni perukoilta sellaistakin - vieläpä klassisen Marimekko-kuosin muodossa. Tällä kertaa yhdistin pallot isoihin ruutuihin, Henrik Vibskovin Bauhaus-huivin kuviot (joissa on kaikkia mun tämän syksyn lempivärejä: mustaa, valkoista, punaista ja jotain purppurantapaista) ovat niin laajoja, että huivi melkeinpä vaihtaa väriä riippuen siitä, miten sen taittelee kaulaansa.

Mainitsin löytäneeni hyvän viininpunaisen, ja myös se näkyy kuvassa. Filippa K:n chinos-housuissa on paitsi upea väri, myös pudotettu haara, joka muuttaa vartalon mittasuhteita mukavasti pidentäen selkää ja lyhentäen jalkoja.

(Nimimerkki En edelleenkään omista kokovartalopeiliä ottaa itsestään kuvia selvittääkseen, millätavoin maiharit kannattaa pukea kapealahkeisten housujen kanssa ja ihmettelee, mikseivät peilit kävele itsekseen kaupasta kotiin.)

Sugar Kanen blogissa pohditaan jälleen kerran pukeutumismieltymyksiä. Lainaan vähän Meidän Pariisin Annaa, joka kommentoi viisaasti näin:

Mullahan on varsin samat mieltymykset. Maskuliiniset lainat, kontrastit, luonnollinen look, rento eleganssi: siinähän se hyvin pitkälti on. Itse lisäisin ehkä vielä “yllätyksellisyys” ja “rohkeus rikkoa omiakin sääntöjä”, niin listani olisi siinä.

Rohkeus rikkoa omiakin sääntöjä on tällaiselle innokkaalle tyylinrakentajalle joskus vähän kova pala. Kehitellessään omalle tyylilleen jonkinlaisia suuntaviivoja tulee helposti juuttuneeksi niihin vähän turhan tiukasti, ilman mitään järkevää syytä. Itselleni tällaisia turhan tiukkoja sääntöjä ovat olleet esimerkiksi yksivärisyys ja värien käyttö yleensä - yksiväriset vaatteet ovat olleet hiukan turhan usein pelkkää mustaa.

Jokasyksyisessä grungeinspiraatiossani päätin niinsanotusti tarttua härkää sarvista ja eksperimentoida sekä väreillä että kuoseilla. Meidän Pariisissa juteltiin, että raitakuosit kuuluvat kevääseen, mutta minusta raidat kuuluvat nimenomaan syksyyn - käytetyistä väreistä riippuen toki, merimiesraidat ovat pirtsakkuudessaan tietysti keväisiä. Raidathan ovat grunge-estetiikkaa parhaimmillaan, ja grunge jos mikä on syksyistä maihareineen ja villapaitoineen.

Jokasyksyistä on myös neulomisinto, joka herää ensimmäisen viileän tuulenvireen myötä. Tänä vuonna aivokapasiteettini ei sattuneista syistä riitä monimutkaisiin neulekuvioihin, joten päätin sitten pelkistää koko rahan edestä ja neuloa suoraa putkea. Idealähteenäni toimi vähän aikaa sitten fiilistelemäni Sonic Youthin Sugar Kane -video, jossa vilahtelee tyylikkäitä grunge-henkisiä raitapipoja. Lankakaupassa asetin itselleni ehdon, että mustat kerät jäävät hyllyyn, ja valitsin vaihtoehtoiset lempivärini harmaan ja fuksianpunaisen.

Olen yllättänyt itseni viime aikoina myös himoamalla Marimekon tasaraitaa. Onneksi raitakuosisten paitojen malleissa on nykyään valinnanvaraa - Ilma ei ole niin kapea ja kuristava kuin perinteinen tasaraitapaita ja siinä on venepääntie, josta tykkään kovasti.

Villainen leveä raita ja puuvillainen kapea raita pelaavat ihan hyvin yhteen…

…mutta viileneviä kelejä ajatellen jotain puuttuu. Vanha uskollinen Vibskov-huivini sopii väreiltään sekä pipoon että paitaan, ja huivin kolmiokuosi on raitojen seassa just sopivan yllätyksellinen (lankakaupassa ollessani en edes muistanut tuota huivia, vasta kotona huomasin, että valitsemani langat ovat sen kavereita):

Lähitulevaisuudessa saatan riehaantua ja yhdistää fuksianpunaisen kylmäsävyiseen viininpunaiseen (olen aina kammonnut viininpunaista, mutta nyt löysin sävyn, joka ei näytä ihoani vasten jonkun sisäelimen väriseltä eikä siitä tule enää edes lappuliisaviboja, koska ne pukeutuvat nykyään tummansiniseen) ja ehkä vielä valkoiseenkin! Olen vihdoin päässyt värien makuun, eikä tältä tieltä ole paluuta.

Sekä Stellagee, Sugar Kane että Anna ovat viime aikoina miettineet oman tyylinsä kehitystä. Mää sitten ajattelin kans vähän pohtia.

Kävin läpi tämän blogin arkistoista löytyviä vanhempia kirjoituksiani tyylini kehittymisestä (mm. vuodelta 2007) ja tajusin, että tyylini on pysynyt samanlaisena jo useamman vuoden.

Olen löytänyt sen peruslinjat, jotka siis edelleen rakentuvat oman alakulttuurihistoriani - eli grungen, mustahuuliosaston (johon lasketaan mm. 90-luvun alun The Cure ja Depeche Mode) ja klubikulttuurin - perustalle, jo ajat sitten ja viime vuosina olen pyrkinyt kehittämään sitä tietyllä tapaa ehdottomampaan suuntaan. Olen pikkuhiljaa hankkiutunut eroon vaatekaappiani täyttäneistä keskinkertaisista asioista ja ostanut tilalle harkittua, itseni näköistä ja laadukasta. Olen tainnut aiemminkin sanoa, että tilanne, jossa ei oikeasti tarvitse mitään erityistä, on ihanteellinen, silloin ei tarvitse tehdä kompromisseja hankkiessaan jotain uutta. Oliko se Sugar Kane, joka mainitsi olevansa liian vanha olemaan tylsä? Mulla on vähän sama meininki.

Olen myös liian laiska näkemään kauheasti vaivaa pukeutumiseni eteen, ja siksi tällainen yhtenäinen ja säilyvä tyyli on mulle ihanteellinen. Voin kiskoa kaapista päälleni vähän kelistä riippuen mitä vain, ja voin olettaa (melkein) kaiken sopivan yhteen keskenään. Viimeiset puoli vuotta jatkunut pukeutumisrajoittuneisuus on myös auttanut katsomaan vaatekaappia uusin silmin, siellähän on vaikka mitä! Vaikka tykkäänkin kovasti isosta vatsastani, odotan jo hiukan malttamattomana, että pääsen taas laajentamaan käyttövaatevalikoimaani.

Tällä hetkellä olen siis pisteessä, jossa tyyliasiat ovat sen verran hyvin ojennuksessa, ettei niitä tarvitse juuri miettiä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tyylini olisi jollain tavalla “valmis”, kyse on vain jonkinlaisesta suvantovaiheesta. Matka jatkuu varmasti taas jossain vaiheessa, eikä suunnasta tietenkään ole vielä mitään tietoa - ja mikäs sen hauskempaa! Yhtenäinen tyyli kun ei kuitenkaan tarkoita urautumista yhteen ja samaan, vaan tukevaa pohjaa erilaisille irtiotoille.

Itse asiassa odotan mielenkiinnolla, mistä löydän uusia reittejä etsiä inspiraatiota - minusta nimittäin tuntuu, että tarvitsen sellaisia saadakseni homman taas liikkeelle. Sugar Kane on huomannut maailman olevan liian täynnä samoja juttuja ja itsestäänselvää tyylikkyyttä, ja olen samaa mieltä. Yhtenä hetkenä kaikkialta pursuaa klooripestyjä farkkuja, seeprakuosia tai tappokorkeita korkoja ja vaikka ne näyttäisivätkin hetken kivoilta, niihin kyllästyy ennenkuin ehtii edes miettiä, sopisivatko ne itselle. Koska olen ErKi (eli Erilainen Keski-ikäinen - kiitos termistä, neiti Kane!), haluan jotain muuta!

Koska olen edelleen vaaterajoittunut ja laiska, pengoin tämänhetkisen tyylini kulmakiviä esittelevät kuvat vanhoista arkistoistani. Näitä on siis nähty täällä aiemminkin, mutta älkäämme antako sen häiritä - kuten jo mainitsin, tänä keväänä inspiroidun joka tapauksessa lähinnä omasta vaatekaapistani.

Tyylini on siis

1. Mustaa, ryhdikästä, mielenkiintoisesti ja toimivasti leikattua, ehkä joskus jopa hiukan univormumaista (kuvassa on Miriam Ponsaa parin vuoden takaa):

2. Mustaa, pehmeää, mukavaa, valuvaa ja kerrostettavaa, hiukan kiiltävää ja ohutta neulepintaa (kuvassa Cecilia Sörenseniä viime vuoden keväältä):

3. Yksinkertaisen tyylikkäitä ja niukkoja, tarvittaessa värikkäitä yksityiskohtia (kuvassa Lumi Accessories ja Henrik Vibskov, molemmat muistaakseni toissavuoden mallistoista):

Näillä siis mennään taas.

Lähettipalvelun setä toi viime viikolla tilaamani takin eilen. Ja se on hieno!

Tilaus Yoox.com:ista onnistui sujuvasti - yhtä pientä kommellusta lukuunottamatta: takin sivusaumaan oli unohtunut muovinen varashälytinmokkula. Ensin mietin, jaksaisinko lähteä johonkin kauppaan selittämään asiaa ja pyytämään apua hälyttimen irrottamisessa, mutta sitten päätin olla omatoiminen ja leikkelin hällärin oksasaksilla(!) palasiksi. Shoplifters of the world, unite and take over!

Nyt takki on valmiina syksyä varten - ja tekee vetoketjuineen juuri oikeanlaisen krunke-henkisen vaikutelman, varsinkin yhdistettynä uskolliseen, viimesyksyiseen Vibskov-huiviini (jota olen esitellyt jo pari kertaa aiemminkin).

Lisäksi olen tehnyt kaksin kappalein loistavia t-paitaostoksia - niitä samoja, ihanan pehmeitä ja ilmeisen pesunkestäviä luomupuuvillaisia, joita Bambi esitteli pari päivää sitten. Toinen niistä on tietenkin musta, mutta toinen on VALKOINEN. Olen itsekin ihmeissäni.

Kevät etenee ja grungeinspiraatio jatkuu edelleen (toivottavasti ette jo kyllästy…). Asialla on jotain tekemistä uuden trenssini kanssa - perinteinen hame/mekko-sukkahousulinjani alkoi tuntua jotenkin liian juhlavalta, kun talvitakin tilalla oli ryhdikäs trenssi ja jaloissa lämminvuoristen nahkasaappaiden sijaan keväisemmät kengät. Kaipaan muutenkin vähän vaihtelua ja eri näköistä meininkiä eri päiville.

Tällä kertaa innoittajana toimii yksi kaikkien aikojen hienoimmista cover-biiseistä, Nirvanan MTV Unplugged -versio David Bowien biisistä The Man Who Sold the World:

Olen erityisen ihastunut tuohon Kurt Cobainin pamppaantuneeseen vihertävään villatakkiin. Omasta kaapistani löytyi uusien viisnollaygösten seuraksi vähän vastaava vaate, nimittäin viime syksynä ostamani Marimekon viskoosi-villasekoitteinen paksu villatakki, jota en sitten talven aikana tullutkaan käyttäneeksi (se on aika lämmin, eikä oikein sopinut plussakeleillä paksun takin alle). Näin keväällä sitä voi käyttää päällystakin korvikkeena.

Kuvassa farkkujen ja villatakin seurana on musta viskoositoppi ja uskollinen Vibskov-huivini. Noiden lisäksi kiskon jalkoihini vielä mustat kumitossut (Kurtilla oli Converset, mutta niitä näkyy nykyään vähän liikaa joka paikassa).

New Yorkin tuliaiseni, SoHon Camper-kaupasta ostettu nahkapalalaukku ei aluksi tuntunut sopivan yhteen oikein minkään kanssa, mutta edellämainitun setin ja ylipäätään farkkujen kanssa se näyttää oikein hyvältä.

Tukkanikin on melkein niinkuin Kurtilla, varsinkin aamuisin. Jatkan edelleen sitkeästi otsatukanpoiskasvatusprojektiani ja olen tullut siihen tulokseen, että tukka kasvaa parhaiten, kun lakkaa välittämästä siitä, miltä se näyttää ja antaa kasvaa vain. Nyt on jo pari kuukautta kulunut viimeisimmästä kampaajakäynnistä eikä tunnu missään, kattellaan sitä latvojen tasoittamista sitten kesemmällä.

Mulla on tää juttu mun kaulan kanssa. En pysty pitämään tiukkoja poolopaitoja, koska ne kuristavat. Sama juttu huivien ja kaulaliinojen kanssa - jos ne kietoutuvat liian tiiviisti kaulani ympärille, minua alkaa ahdistaa.

Uuden talvitakkini myötä tää juttu tuli taas ajankohtaiseksi. Takki on hartioista istuva ja kapea, se napitetaan vähän sotilasmanttelin tapaan ylös asti ja kaula-aukko on pieni. Takin sisäpuolelle ei mahdu huivia (yritin sulloa sinne muuten niin mahtavan henrikvibskovini, mutta se tietenkin kuristi ja sai takin pussittamaan selkäpuolelta ja ylin nappikin piti jättää auki) eikä ulkopuolelle jätettävä ole hyvä idea, koska haluaisin säilyttää villakankaisen takinkauluksen mahdollisimman likaantumattomana. Ja sitäpaitsi paksu villainen kaulaliinani on niin painava, että sitä pitää joko kiertää monta kierrosta kaulan ympäri tai se venyy metrin ja kiertyy tiukasti. Ja taas kuristaa.

Ratkaisu löytyi Marimekosta: Samu-Jussi Kosken mallistoon kuuluva kauluri. Ei sellainen 70-lukuinen (kuristava) systeemi, jossa on ne läpät edessä ja takana ja napit sivussa, vaan sellainen 80-luvun flashbackeissa nähty putkilo. Sileää neuletta, kummassakin päässä muutama kerros oikein-nurin-joustoneuletta. Materiaali on jotain kummaa soijapapuviskoosin ja villan sekoitetta (jostain syystä soijapapuviskoosi kuulostaa epäilyttävämmältä kuin tavallinen viskoosi, vaikka mistä minä tiedän, mistä viskoosi yleensä tehdään), mutta menköön nyt, kun olen kuitenkin liian laiska neulomaan tuollaista kapistusta itse. (On jotenkin mielekkäämpää neuloa vähän haastavia töitä kuin liian helppoja - tosin siitä mustasta neuletakistanikin puuttuu edelleen toinen etukappale. Yritän siis olla aloittamatta lisää kesken jääviä töitä.)

Putkilo on ihan hyvän näköinen, mahtuu nätisti takin alle (eikä kurista kuin ihan vähän, luulen pystyväni elämään sen kanssa) ja pahalla kelillä sen voi vetää korville. Yksinkertainen ja kätevä asia.