Eräänä iltapäivänä

Päästyäni taas Barcelonaan tajusin, että olin jostain käsittämättömästä syystä päässyt hiukan unohtamaan, miten loputtomasti kyseinen kaupunki minua inspiroi - edellisestä reissusta kun on kuitenkin vain kaksi vuotta aikaa. Olemisen kaikenkattava rentous sopii mulle, niin elämänasenteena kuin pukeutumistyylinäkin. Missään muussa kaupungissa kahdeksi päiväksi (kolmen päivän reissulla…) omille teilleen seikkailemaan lähtenyt matkalaukku ei olisi harmittanut yhtä vähän - Barcelonassa voi pukeutua niihin kuteisiin, joita nyt on ensimmäiseksi sattunut ostamaan (siinä vaiheessa kun vielä toivoi, että se laukku tulisi vielä samana päivänä tai edes seuraavana aamuna) ja näyttää suunnilleen samanlaiselta kuin muutkin.

Matkaseuralaiseni Annan kanssa kuitenkin totesimme, että vaikka vastapäisellä metrolaiturilla istuvan naisen riikinkukkokuosiset (siis se koko lintu, ei pelkkää “silmäsulkaa”) haaremihousut näyttivät tosi hyviltä ja paikallisessa kaupassa vastaavia pöksyjä hiplaillessa niiden ostaminen tuntui kovasti houkuttelevalta, koti-Suomessa kaikki on toisin. Riikinkukkohaaremihousut voisivat toimia näinä muutamina omituisina päivinä, kun Helsingissä on miltei kuumempi kuin Barcelonassa, mutta arki koittaisi kuitenkin ennen pitkää ja housut jäisivät kaapin perukoille odottamaan seuraavaa reissua. Siksi paikallisesta meiningistä pitää jotenkin suodattaa Suomeen käyvä versio.

Kaapeistani löytyy jos jonkinlaista haaremi- ja pussihousua (joista hienoimmat ovat edellisiltä Barcelonan-reissuiltani). Vaan yksi versio puuttui vielä - nyt näin useamman paikallisen ihmisen päällä haaremimalliset farkut ja yritin laiskasti etsiskellä sellaisia kaupoista, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ehdin jo luopua haaveestani, kunnes yllättäen törmäsin kyseisiin pöksyihin matkan jälkeen helsinkiläisessä Henkkamaukassa. Simppeli toppi (oma versioni on muutaman vuoden takaista Samu-Jussi-Marimekkoa), laskettu haara ja Havaianakset - tai menorcalaiskengät - siinä barcelonalainen rentoilu-univormu.

toppi Marimekko, farkut H&M, lipsut Havaianas

…löytyivät Claudia Cifun blogin kautta, ovat alunperin peräisin Style.com:ista ja ovat osa Thakoonin vuoden 2011 mallistoa:

Kuvia kytätessäni sain ahaa-elämyksen: mun kaapeistanihan löytyy jo kaikenlaista, mistä voisi koostaa tuollaisia asuja (ylemmän kuvan toppi on aika lailla Henkkamaukka-raitatoppini mallinen, alemman kuvan housut AA:n persikkahousuja vastaavat ja jakuksi kävisi viime vuonna hommaamani Cecilia Sörensen -samettitakki). Vain tuollainen hame puuttuu - olisi jo ehkä muutenkin korkea aika löytää hameet uudelleen.

Lupasin riehaantua pastellisävyjen kanssa, täältä siis pesee! Viimeisin pastelli- ja trikoohankintani, joka noudattaa omaksumaani rentoa linjaa, ovat American Apparelin persikanväriset, pikee-trikoiset byysat - just sopivan kasarit ja kesäiset. Ja ne sopivat loistavasti yhteen virallisten katalaanihippijalkineiden, menorcalaiskenkien kanssa. (Kuvan kengät olen ostanut Barcelonasta alunperin äidilleni, mutta ne ovat sittemmin päätyneet minun käyttööni.)

Valkoinen t-paita tuntuu tällä hetkellä liian kapealta, mutta housut toimivat myös moneen kertaan aiemminkin esitellyn Cecilia Sörensenin laskospuseron kanssa:

Vielä vähän aikaa sitten olin sitä mieltä, etten osaa ostaa mitään Hennes&Mauritzilta, samoin ainoa kaapistani löytyvä raitakuosi oli Marimekon tasaraitaa. Sitten menin Helsingin uusimmalle Henkkamaukalle ostamaan lapselle kesäpyjamia ja löysin raitapaitamekon:

Kamichan blogi on toiminut mulle suurena innoittajana kerrostamisen opettelemisessa. Raitamekko on mitä oivallisin vaate niihin harjoituksiin:

Kuten huomaatte, recessionista-kotiäiti on siirtynyt uusimmissa vaatehankinnoissaan lähes kokonaan halpaan trikooseen. Selkeästi ainoa asia, joka oikeasti pistää miettimään vaatteisiin käytettävän rahan määrää, on käytettävissä olevan rahan määrä. Kun piristää halvalla trikoolla kaikkea sitä, mitä vaatekaapit tursuavat ennestään (tai sitten kasaa kaiken uuden samaan asuun…), on käytössä jo melkoinen määrä yhdisteltävää.

persikanväriset housut, sitruunankeltainen ja mintunvihreä tank top, musta rinkulahuivi ja musta pitkähihainen pusero American Apparel, raidallinen kaulahuivi Marimekko, valkoinen t-paita Edun, musta raidallinen paita/mekko H&M, harmaa laskospusero Cecilia Sörensen, lipsut Havaianas

Avauduin Sugar Kanelle Facebookissa jokakeväisestä aiheesta “mulla ei oo kunnon päällystakkia”. Sen sijaan mulla oli muutama takki, jotka olin jo päättänyt viskata kirppislaatikkoon saadakseni kaappiin tilaa talvitakeille (jotka lisääntyvät ilmeisesti jotenkin suvuttomasti joka talvi). Otin kirppissäkin sisällön tarkasteluun vielä kerran ennen sen viemistä ulos ja löysin sieltä pari vuotta sitten ostamani Marc O’Polon takin. Se oli saanut tylyn tuomion siksi, että sen vetoketjun päällä olevat tereet ovat niin pitkät, että jäävät aina vetoketjun väliin, kun takkia kiskoo huolimattomasti kiinni.

FB-tilityksessäni olin maininnut, että en halua parkaa, vaan jotain kasarimpaa. Ja siinähän se on - väljää ja kiiltävää tuulitakkifiilistä. Eikä vetoketjun kanssa tarvitse kamppailla, kun pitää takkia auki!

takki Marc O’Polo, rengashuivi American Apparel, neulosjakku Marimekko, t-paita Edun, pussihousut Miriam Ponsa, sukkikset H&M, kengät Camper, laukku KTZ

Kevään tullen olen ottanut taas uskolliset pussihousut ja jumppatossut käyttöön. Ne sopivat niin täydellisesti urbaaniin flaneeraukseen.

Vaihe 1:

Jakku Marimekko, hame Nanso, t-paita Edun, sukkahousut Wolford, saappaat ysäriä, laukku Swedish Hasbeens.

Vaihe 2 (sanoinhan, että aion riehaantua pastellisävyjen kanssa):

Jakku Marimekko, hame Nanso, t-paita Edun, sukkahousut H&M, saappaat ysäriä, laukku KTZ.

Tällä kertaa päästiin halavalla: sukkahousut H&M:stä 3,95e, kaikki muu löytyi kaapista. Jonain päivänä uskallan ehkä vielä käyttää jotain muita kenkiä, toistaiseksi rapa roiskuu ulkona vielä sen verran, että mennään näillä saappailla.

Löytyyhän niitä kivankin värisiä lastenvaatteita, kun vähän (tai oikeastaan paljon…) penkoo. Harmaa on raikas vaihtoehto tyttöpoikapastelleille ja perusväreille, ja meleeratun harmaat sporttiverskat ovat jo klassikko - mainiota, että niitä löytyy myös juniorikoossa.

Lyhythihaiset bodyt American Apparel, harmaat plyysipussihousut Småfolk, meleeratut verskat H&M, Miami Vice -henkinen sukkavalikoima H&M.

Jos taivaalta sataisia rahaa, saattaisin riehaantua shopping frenzyyn ja hankkia ison kasan vaatteita noissa väreissä itsellenikin. Olen alkanut haaveilla varsinkin tuosta mansikkajäätelön sävyisestä hailakasta vaaleanpunaisesta (joka on miljoona kertaa kivampi väri kuin sellainen perus-vauvapinkki), se vaalentaisi mustaharmaan olemukseni kesäksi kauniisti. Onneksi voin sentään käyttää energiaani pikkuihmisen vaatteiden kanssa puljaamiseen, hän kun oikeasti tarvitsee uusia vaatteita vähän väliä, toisin kuin minä.

Lasten kausivaatteiden kanssa näyttää olevan vähän samanlaista ongelmaa kuin aikuisten - jos et osta heti kauden alussa, vähän ajan päästä valinnanvaraa kokojen suhteen ei enää ole. Vaikka avauduinkin Annan tontilla siitä, ettei kaupungin peittänyt puolimetrinen hanki ja mielikuva sitä väistämättä seuraavasta puolimetrisestä sohjosta oikein vielä inspiroi kevätpukeutumisen pohtimiseen, olen siis joutunut katselemaan kevään lastenvaatevalikoimia vähän sillä silmällä. Olen tässä vaiheessa etsinyt erityisesti housuja, koska niitä tarvitaan jo ennen kevättä - pelkillä plyysiverskoilla kun ei konttaava lapsi enää pärjää varsinkaan kodin ulkopuolella.

Valikoimien perusteella näyttää siltä, että tänä vuonna taaperoikäiset pukeutuvat lähinnä farkkuihin. Omasta mielestäni on aika hassua tarjota pienille lapsille aikuisten mallisia farkkuja, ne kun ovat aika kankeita eivätkä oikein pysy ylhäällä (ilman henkseleitä, jotka taas ovat omalla tavallaan hankalat - niitä on kiva paukutella ja repiä pois päältä). Ja joissakin liikkeissä vaatteiden sukupuolittuneisuus hyppää taas silmille: tyttölapsille on tyrkyllä farkkumekkoja (jotka ovat konttaavalle lapselle epäkäytännöllisiä) ja söpöjä Hello Kitty -farkkuja kankaisella, solmittavalla vyöllä, joka vaikuttaa erityisen huonolta idealta varsinkin, jos lapsi on hankalasti puettavaa sorttia.

Ilmeisesti Henkkamaukalla oletetaan, että vain pojat mönkivät ja reuhaavat, koska poikien puolelta löytyi ihan mainioita lappuhaalareita:

Molemmat lappuhaalarit H&M

Lappuhaalareissa on se hyvä puoli, että säädettävien olkahihnojen myötä farkut joustavat jonkun verran, kun lapsi kasvaa pituutta. Oikeanpuolimmaisten haalarien resorilahkeet antavat niinikään pelivaraa, ne voi taittaa lyhyemmiksi ja taitos pysyy paikallaan.

Resoreilla käytännöllistettyinä myös ns. housumalliset farkut toimivat paremmin. Polarn O Pyretin hurmaavasti 80-luvun henkisissä farkuissa on kuminauhan avulla säädettävä resorivyötärö, joka tulee tarpeeseen meidän hoikalle tenavallemme:

Lappuhaalarit H&M, resorifarkut Polarn O Pyret

Seuraavaksi edessä on monimutkaisempi urakka, lapselle pitäisi löytää kevääksi päällystakki ja päähine (joita tarvitaan itse asiassa kaksi: joku talvikotsan kevyempi seuraaja kevääksi ja hellemalli kesäksi). Kaupoista löytyy muodikkaita kummallisuuksia joka lähtöön (mitä ihmettä taaperoikäinen tekisi keinonahkaisella prätkärotsilla?) tai sitten viimeisen päälle viritettyjä sporttipusakoita, joiden hinta on turhan korkea ottaen huomioon, että vaate mahtuu lapselle muutaman kuukauden. Päähineissä taas tuntuu olevan valinnanvaraa lähinnä ääripäissä akselilla ruma, mutta käytännöllinen (erityisesti kotimaiset merkit tuntuvat usein kunnostautuvan tässä lajissa) vs. tyylikäs, mutta ei taatusti pysy päässä.

Oman haastavuutensa lastenvaatteiden ostamiseen tuo se täällä aiemminkin keskusteltu seikka, että kokomerkintä ei kerro juuri mitään vaatteen oikeasta koosta - tai siitä, miten se käyttäytyy päällä. (Tänään juuri ihmettelin Tutta-merkkistä pyjamaa, joka tuntuu joka aamu olevan pitempi kuin edellisenä iltana, kun se venyy lapsen rimpuillessa sen sisällä. Pyjama on 74-senttisen kokoa, mutta kun mittasin sen, vaatteen pituus on 74 senttiä. Sinne siis mahtuu sisälle myös lapsen pää…) Vaatteita voi käytännössä sovittaa vain kotona ja lapsi tuntuu kasvavan jotenkin pyrähdyksittäin, joten sopivan koon valitseminen kaupasta on melkoista arpapeliä.

Elämäni ei siis muuttunut helpommaksi, vaikka olen lähes lakannut ostamasta itselleni vaatteita… toisaalta on ollut mielenkiintoista huomata käytännössä, miten paljon lapsen persoona vaikuttaa siihen, mitkä vaatteet hänen päälleen lopulta valikoituvat - asia, jota en olisi ollenkaan osannut arvata etukäteen. Meidän lapsemme on aina protestoinut sekä pukeutumistilannetta että epämukavia vaatteita kovaäänisesti, joten äitiyspakkauksen nyöreillä solmittavat bodyt ja olkaimelliset potkuhousut ovat lähteneet käyttämättöminä kiertoon. Tietyt käytännön seikat ovat vaikuttaneet vaatevalintoihin kirjaimellisesti kantapään kautta - söpöt pitsiset vauvansukat putoavat vaudikkaan lapsen jaloista samantien, joten meillä on suosiolla pitäydytty resorivartisissa liukuestesukissa (ja kierrätetty niitä edeltäneet lukuisat hutiostokset).

Sugar Kane pukeutuu mustiin nahkahousuihin ja Meidän Pariisin Anna etsii inspiraatiota aavikkogooteista. 90-luvun alun tapahtumista johtuen gootit ovat ikuisesti lähellä sydäntäni, joten inspiroidunpa minäkin vähän.

Gootteja on - tai oli ainakin 90-luvulla - oikeastaan aika monenlaisia. Yritin miettiä, onko mitään, mikä yhdistäisi erilaisia gootteja, mutten keksinyt mitään mustaa väriä lukuunottamatta. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä Annan mainitseman Fields of the Nephilimin tyypit eivät pukeutuneet mustaan. Ehkä goottius on lähinnä tietynlainen teatraalisen synkkä asenne tai oikeastaan poseeraus, jonka tarkoituksena on erottua massasta. Sen takana sitten kukin toteuttaa omaa tyyliään, toiset tykkäävät lateksisista fetissijutuista ja toiset liian suurista villapaidoista, ja nykypäivän teinigootit näyttävät innoittuneen japanilaisesta pop-kulttuurista.

Itse pidin - ja pidän edelleen - yhtenä tyylijumalanani The Curen sielua Robert Smithiä. Muistatte varmaan tämän legendaarisen levynkansikuvan:

Kuva: thecure.com

Robert Smithin tyyli on täältä ikuisuuteen harmaata, mustaa ja valkoista, villaa ja mohairia, mustaa farkkua ja nahkaa, varsilenkkareita ja maihareita, valkoiseksi kalkittu naama, suttaantunut silmämeikki ja punatut huulet, musta tukka pystyssä.

Ja sitten siitä se aikuisempi versio:

Mohairneule ja nahkahousut 90-luvun H&M:ää, maiharit DocMartens

Olen omistanut nämä nahkahousut jo toistakymmentä vuotta, mutten ole juurikaan pitänyt niitä. Nahkahousuissa on se ongelma, etten ole oikein koskaan keksinyt, millaisten kenkien kanssa voisin niitä pitää. Nahkakengät ovat nahkahousujen kanssa ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta en tykkää mokkakengistä enkä omista sellaisia. Mitkään sukat eivät käy nahkahousujen kanssa, joten pitäisi olla nilkkurit. Gootti-inspiraatiokuvaan puin niiden kanssa maiharit, ja ajattelin ensin, että ne ovat ihan liikaa. Kuvaa katsoessani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että maiharit toimivat oikeastaan ihan hyvin - ne vetävät asun kunnolla överiksi.

Mohairvillapaitani ei oikeastaan ole ihan tarpeeksi ylisuuri, tai ainakaan siinä ei ole oikealla tavalla liian pitkät hihat. Pitäisi varmaan neuloa itse uusi. Tykkään kuitenkin mohairin ja nahan yhdistelmästä.

Sugar Kanen innoittamana olen taas muutaman päivän kuunnellut repeatilla Disintegration-levyä. Levynkantta tuijotellessani muistin, että goottiaikoinani tapasin piristää mustia asuja vihreällä - värillä, jota en ole sen jälkeen vuosikausiin käyttänyt. Siihen aikaan jopa silmämeikkini oli vihreää rajauksia myöten. Koska yritän edelleen tosissani ajaa itseäni käyttämään enemmän värejä, olen alkanut miettiä vihreän kaulahuivin neulomista talveksi. Täytyisi vain löytää lankakaupasta täydellinen kirkas sammalenvihreä sävy, eikä se ole ollenkaan helppoa.

Olen tainnut ennenkin julistaa, että Disintegrationin avausraita Plainsong on ehkä maailman paras biisi. Olen edelleen samaa mieltä.