Eräänä iltapäivänä

Juuri kun pääsin saarnaamasta, etten halua pukeutua univormumaisesti, huomasin tänään pukeutuneeni aivan viralliseen grungeunivormuun:

Raitapaita, check. Viisnollaygöset, check. Pamppaantunut villatakki, check. All Starit, check.

Puolustuksekseni totean, että kyseessä on kuitenkin ns. aikuinen versio grungesta - kaikki vaatteet ovat ehjiä ja villatakki on, ilmaistakseni itseäni alkuperäisellä äidinkielelläni ja Jaakkoa lainatakseni, äärest avantgardee eikä ihan perussettiä. Leukapartakin puuttuu eikä tukka ole tarpeeksi sekaisin.

Komppaan Jaakkoa siinä, että tässä iässä vaatteiden olisi hyvä olla arvokkaasti elämää nähneitä eikä teinikapinatyyliin rikkinäisiä tai likaisia. Farkut saavat kulua käytössä (se on aina parempi kuin valmiiksi kulutettu farkku), mutta villatakista poistetaan siihen mahdollisesti ilmaantuvat nypyt ja t-paita korjataan, jos sen helma alkaa repsottaa (korjaus voi tarkoittaa myös koko reunapäärmeen irrottamista).

Ja aikuisella on tietenkin aina huolletut ja ehjät kengät. Tästä periaatteesta on kaksi poikkeusta: Converse-tossut ja maiharit. Ne ovat ainoat kengät, jotka saavat vain lisää katu-uskottavuutta siitä, että ovat käytetyn näköiset.

Sugar Kanen blogissa pohditaan jälleen kerran pukeutumismieltymyksiä. Lainaan vähän Meidän Pariisin Annaa, joka kommentoi viisaasti näin:

Mullahan on varsin samat mieltymykset. Maskuliiniset lainat, kontrastit, luonnollinen look, rento eleganssi: siinähän se hyvin pitkälti on. Itse lisäisin ehkä vielä “yllätyksellisyys” ja “rohkeus rikkoa omiakin sääntöjä”, niin listani olisi siinä.

Rohkeus rikkoa omiakin sääntöjä on tällaiselle innokkaalle tyylinrakentajalle joskus vähän kova pala. Kehitellessään omalle tyylilleen jonkinlaisia suuntaviivoja tulee helposti juuttuneeksi niihin vähän turhan tiukasti, ilman mitään järkevää syytä. Itselleni tällaisia turhan tiukkoja sääntöjä ovat olleet esimerkiksi yksivärisyys ja värien käyttö yleensä - yksiväriset vaatteet ovat olleet hiukan turhan usein pelkkää mustaa.

Jokasyksyisessä grungeinspiraatiossani päätin niinsanotusti tarttua härkää sarvista ja eksperimentoida sekä väreillä että kuoseilla. Meidän Pariisissa juteltiin, että raitakuosit kuuluvat kevääseen, mutta minusta raidat kuuluvat nimenomaan syksyyn - käytetyistä väreistä riippuen toki, merimiesraidat ovat pirtsakkuudessaan tietysti keväisiä. Raidathan ovat grunge-estetiikkaa parhaimmillaan, ja grunge jos mikä on syksyistä maihareineen ja villapaitoineen.

Jokasyksyistä on myös neulomisinto, joka herää ensimmäisen viileän tuulenvireen myötä. Tänä vuonna aivokapasiteettini ei sattuneista syistä riitä monimutkaisiin neulekuvioihin, joten päätin sitten pelkistää koko rahan edestä ja neuloa suoraa putkea. Idealähteenäni toimi vähän aikaa sitten fiilistelemäni Sonic Youthin Sugar Kane -video, jossa vilahtelee tyylikkäitä grunge-henkisiä raitapipoja. Lankakaupassa asetin itselleni ehdon, että mustat kerät jäävät hyllyyn, ja valitsin vaihtoehtoiset lempivärini harmaan ja fuksianpunaisen.

Olen yllättänyt itseni viime aikoina myös himoamalla Marimekon tasaraitaa. Onneksi raitakuosisten paitojen malleissa on nykyään valinnanvaraa - Ilma ei ole niin kapea ja kuristava kuin perinteinen tasaraitapaita ja siinä on venepääntie, josta tykkään kovasti.

Villainen leveä raita ja puuvillainen kapea raita pelaavat ihan hyvin yhteen…

…mutta viileneviä kelejä ajatellen jotain puuttuu. Vanha uskollinen Vibskov-huivini sopii väreiltään sekä pipoon että paitaan, ja huivin kolmiokuosi on raitojen seassa just sopivan yllätyksellinen (lankakaupassa ollessani en edes muistanut tuota huivia, vasta kotona huomasin, että valitsemani langat ovat sen kavereita):

Lähitulevaisuudessa saatan riehaantua ja yhdistää fuksianpunaisen kylmäsävyiseen viininpunaiseen (olen aina kammonnut viininpunaista, mutta nyt löysin sävyn, joka ei näytä ihoani vasten jonkun sisäelimen väriseltä eikä siitä tule enää edes lappuliisaviboja, koska ne pukeutuvat nykyään tummansiniseen) ja ehkä vielä valkoiseenkin! Olen vihdoin päässyt värien makuun, eikä tältä tieltä ole paluuta.

Voimme julistaa täydellisen villatakin metsästyksen päättyneeksi, nopeammin kuin olisin arvannutkaan. Beamhillista löytyi tällainen:

Neuletakki Won Hundred, t-paidat Filippa K

Väri tosin ei ole musta, mutta muoto on just sellainen kuin halusinkin. Oikeastaan tuo villasukanharmaa toimii paremmin kuin musta, se tuo vaatteen muodon selkeämmin esiin. Takki on myös sen verran väljä, että sitä voi syssymmällä pitää päällystakkina kantorepun kanssa (meillä on anarkistilapsi, joka ei viihdy vaunuissa - taas pukeutumiseen lisää haastetta!), repun hihnat mahtuvat hyvin sen alle.

Hiukan vastoin periaatteitani olen mennyt tykästymään kovasti noihin Filippa K:n luomupuuvillaisiin t-paidanretaleisiin. Ne ovat kesällä rennon viileitä ja syksyllä niitä voi pukea useamman päällekkäin ja antaa helmojen vilkkua vähän Demeulemeester-henkisesti. (Tuo viime vuoden malliston valkoinen paita on kaikissa olosuhteissa niin ohut ja läpinäkyvä, etten oikein osaa pitää sitä yksinään.)

Sugar Kane muistutti eräästä hienosta ja ikuisesta ysäri-inspiraation lähteestä, Sonic Youthin Sugar Kane -musavideosta:

1. Miss Sevignyllä on videossa samanlainen tukka kuin mulla. Asiallista.

2. Mä tarviin tuollaisen raidallisen, pitkulaisen pipon. Ehtisinköhän mä jossain välissä neuloa sellaisen?

3. Videon ainoa vika on, että TAAS alkaa tehdä mieli New Yorkiin. Nyyh.

Anna kyseli jo ajat sitten blogikansan syysinspiksiä. Itse olen hikoillut ympäriinsä surffipummiasusteissani enkä edes tajunnut kesän loppuvan joskus, ennen kuin mieheni palasi kesälomaltaan takaisin töihin ja aika asettui taas perinteiseen uomaansa. Tällaiselle lapsikeskeistä kestolomaa viettävälle kaikki päivät ovat samanlaisia, joten en aina tiedä, kuinka mones päivä on ja mikä viikonpäivä on (ja ne päivät menevät näköjään aika vauhdilla, minkä huomaa bloggaustahdista - edellisestä kerrasta onkin jo vähän aikaa), työläisten lomat ja varsinkin niiden loppuminen sen sijaan aina rytmittää kesän varsinaiseen kesään ja syksyn odotukseen.

Tänä syksynä, kuten aina syksyisin ja välillä kesäisinkin, haen innoitusta kulahtaneiden villapaitojen ja kolhittujen maihareiden maailmasta. Veikkaan syyksi sitä, että syksyisin muistan aina itseni koulussa ja erityisesti lukiossa, jota kävin silloin, kun grunge teki ensimmäisen tulemisensa. Det känns som när jag kom hit way back i nittiotre.

Olisin tahtonut fiilistellä perinteiseen tapaan Nirvanan Lithium-videon parissa (siitä löytyy inspistä paitsi pukeutumiseen, myös tanssiaskeliin eli holtittomaan pogoiluun), mutta se on kadonnut kokonaan YouTubesta. Valitsen siis tilalle toisen klassikon:

Tällä kertaa olen niin onnellisessa tilanteessa, että vaatekaapissani on jo melkein kaikkea tarvittavaa. Tai ilmaistaanpa asia toisin: en välttämättä tarvitse mitään uutta, mutta jos satun löytämään pari haaveilemaani juttua just sellaisina kuin olen ne itselleni kuvitellut, saatan joutua tekemään investointeja.

Antakaa siis vinkkejä, jos näette jossakin mustan villatakin, joka on silleen kivasti muodoton, että sen voi kiskoa päälleen miten sattuu ja kuroa kiinni hakaneulalla. Mä jään sillä aikaa odottamaan Camperin syysmalliston varsinaista julkaisua, josko olisivat tehneet näistä bootseista tai näistä nilkkureista kivamman värisiä vaihtoehtoja. Mallit ovat kummassakin kohdallaan, värit eivät.

(Asos-verkkokauppakin muuten kertoo meille, että the grunge girl is back ja Nirvana on hot, mutta oonko mä vaan vanha ja niuho, kun mun mielestä noissa Asoksen virityksissä ei ole mitään grungea eikä varsinkaan Nirvanaa? Noo, voihan se olla, että kyseessä on tulkinta ja mä en vaan tajuu.)

Just ehdin avautua Stellageen blogissa siitä, kuinka en ole pitkään aikaan tuntenut omakseni mitään vaatekauppaketjua. Niissä on aina liikaa jotain - liikaa ihmisiä, liikaa vaatteita, liikaa kaikkea laadutonta, liian kovalla soivaa musaa, liikaa teinejä, liikaa neonvaloja tai liikaa spandex-trikoota (American Apparel on aiheuttanut mulle spandex-trauman).

Mutta kuinkas sitten kävikään - eilen kaupungilla haahuillessani päädyin puoliksi sattumalta Stellageen suosimaan Zaraan, ihan vaan katsomaan, löytyisikö sieltä jotain. En tietenkään pystynyt käsittelemään niin suurta määrää vaatteita yhdellä kertaa, mutta eräästä rekistä ihan läheltä ulko-ovea pisti silmään vaatekappale, jollaista olen etsinyt jo pitkään.

Olen kaivannut kevättakiksi jonkinlaista armeijatyylistä maiharia tai parkaa, ja yrittänyt etsiä sellaista lähinnä ylijäämäkaupoista. Niissä kuitenkin on yleensä tarjolla vain aika äijämäisiä malleja ja kokoja. Yllättäen Zarasta löytyi kalanpyrstöparkan naisellisempi versio, joka on kooltaan ja malliltaan mulle huomattavasti virallista armeijaosastoa sopivampi.

Erittäin lady grunge, jos multa kysytään, varsinkin johonkin (kevyeen mustaan viskoosi)mekkoon yhdistettynä.

Sekä Stellagee, Sugar Kane että Anna ovat viime aikoina miettineet oman tyylinsä kehitystä. Mää sitten ajattelin kans vähän pohtia.

Kävin läpi tämän blogin arkistoista löytyviä vanhempia kirjoituksiani tyylini kehittymisestä (mm. vuodelta 2007) ja tajusin, että tyylini on pysynyt samanlaisena jo useamman vuoden.

Olen löytänyt sen peruslinjat, jotka siis edelleen rakentuvat oman alakulttuurihistoriani - eli grungen, mustahuuliosaston (johon lasketaan mm. 90-luvun alun The Cure ja Depeche Mode) ja klubikulttuurin - perustalle, jo ajat sitten ja viime vuosina olen pyrkinyt kehittämään sitä tietyllä tapaa ehdottomampaan suuntaan. Olen pikkuhiljaa hankkiutunut eroon vaatekaappiani täyttäneistä keskinkertaisista asioista ja ostanut tilalle harkittua, itseni näköistä ja laadukasta. Olen tainnut aiemminkin sanoa, että tilanne, jossa ei oikeasti tarvitse mitään erityistä, on ihanteellinen, silloin ei tarvitse tehdä kompromisseja hankkiessaan jotain uutta. Oliko se Sugar Kane, joka mainitsi olevansa liian vanha olemaan tylsä? Mulla on vähän sama meininki.

Olen myös liian laiska näkemään kauheasti vaivaa pukeutumiseni eteen, ja siksi tällainen yhtenäinen ja säilyvä tyyli on mulle ihanteellinen. Voin kiskoa kaapista päälleni vähän kelistä riippuen mitä vain, ja voin olettaa (melkein) kaiken sopivan yhteen keskenään. Viimeiset puoli vuotta jatkunut pukeutumisrajoittuneisuus on myös auttanut katsomaan vaatekaappia uusin silmin, siellähän on vaikka mitä! Vaikka tykkäänkin kovasti isosta vatsastani, odotan jo hiukan malttamattomana, että pääsen taas laajentamaan käyttövaatevalikoimaani.

Tällä hetkellä olen siis pisteessä, jossa tyyliasiat ovat sen verran hyvin ojennuksessa, ettei niitä tarvitse juuri miettiä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tyylini olisi jollain tavalla “valmis”, kyse on vain jonkinlaisesta suvantovaiheesta. Matka jatkuu varmasti taas jossain vaiheessa, eikä suunnasta tietenkään ole vielä mitään tietoa - ja mikäs sen hauskempaa! Yhtenäinen tyyli kun ei kuitenkaan tarkoita urautumista yhteen ja samaan, vaan tukevaa pohjaa erilaisille irtiotoille.

Itse asiassa odotan mielenkiinnolla, mistä löydän uusia reittejä etsiä inspiraatiota - minusta nimittäin tuntuu, että tarvitsen sellaisia saadakseni homman taas liikkeelle. Sugar Kane on huomannut maailman olevan liian täynnä samoja juttuja ja itsestäänselvää tyylikkyyttä, ja olen samaa mieltä. Yhtenä hetkenä kaikkialta pursuaa klooripestyjä farkkuja, seeprakuosia tai tappokorkeita korkoja ja vaikka ne näyttäisivätkin hetken kivoilta, niihin kyllästyy ennenkuin ehtii edes miettiä, sopisivatko ne itselle. Koska olen ErKi (eli Erilainen Keski-ikäinen - kiitos termistä, neiti Kane!), haluan jotain muuta!

Koska olen edelleen vaaterajoittunut ja laiska, pengoin tämänhetkisen tyylini kulmakiviä esittelevät kuvat vanhoista arkistoistani. Näitä on siis nähty täällä aiemminkin, mutta älkäämme antako sen häiritä - kuten jo mainitsin, tänä keväänä inspiroidun joka tapauksessa lähinnä omasta vaatekaapistani.

Tyylini on siis

1. Mustaa, ryhdikästä, mielenkiintoisesti ja toimivasti leikattua, ehkä joskus jopa hiukan univormumaista (kuvassa on Miriam Ponsaa parin vuoden takaa):

2. Mustaa, pehmeää, mukavaa, valuvaa ja kerrostettavaa, hiukan kiiltävää ja ohutta neulepintaa (kuvassa Cecilia Sörenseniä viime vuoden keväältä):

3. Yksinkertaisen tyylikkäitä ja niukkoja, tarvittaessa värikkäitä yksityiskohtia (kuvassa Lumi Accessories ja Henrik Vibskov, molemmat muistaakseni toissavuoden mallistoista):

Näillä siis mennään taas.

Jälleen Sugar Kanelta vohkittu haaste eli “elämän aakkoset”. Kun aloin kasata listaa, huomasin, että se alkoi ihan itsekseen muotoutua kertomaan niistä asioista, joita olen arvostanut tai pitänyt esikuvina tai joista olen saanut inspiraatiota jo pitkään, vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja jotka seuraavat mukanani edelleen. Näitä voisi siis kuvata jonkinlaisiksi inspiraatioaakkosiksi.

A

Paul Auster. Lempparikirjailijani, jolta olen yrittänyt oppia useammissa kerroksissa ajattelua.

Akayism. Kahden ruotsalaisen katutaiteilijan projekti, jossa otetaan kaupunkitilaa haltuun uudenlaisin keinoin. (Projektin nettisivusto ei ole päivittynyt aikoihin, mutta sieltä saa jonkinlaista ideaa siitä, mitä tyypit puuhaavat. Lisää kuvia myös tuolla.)

B

Barcelona. Kaikkien aikojen suosikkikaupunkini, jonka kapeille kaduille voisi unohtua vaeltelemaan ikuisiksi ajoiksi. Sinne on aina loputon ikävä takaisin.

Berliini. Kaupunki täynnä inspiroivinta katutyyliä, hienointa avantgarde-muotia ja muutenkin upeaa meininkiä.

Banksy. Asiallinen artisti, joka paitsi tekee hienoja töitä, myös yrittää nakertaa Oikean Taiteen käsitettä ja jalustaa omalla tavallaan (aiheesta oli mainio artikkeli taannoin Imagessa).

Beat Generation. Elin myöhäisen teini-ikäni lueskellen beat-kirjailijoiden tuotantoa, erityisesti William Burroughsia, mutta myös Allen Ginsbergiä ja Jack Kerouacia. Paitsi että beatin kapinallinen meininki puhutteli nuorta kansalaista, myös liikkeen vaikutus myöhempien aikojen pop-kulttuuriin ja rokkimeininkiin The Doorsista Tom Waitsiin ja U2:sta Sonic Youthiin on tarjonnut paljon polkuja tutkittavaksi.

C

Cut-up. Tekstiä katkova ja uudelleen yhdistelevä kirjoitustekniikka, joka tuli mulle tutuksi aikoinaan William Burroughsin tuotannosta, ja yhdistää hänet muutamaan muuhun lempparityyppiini, mm. David Bowieen, Kurt Cobainiin ja Thom Yorkeen. Tällaista ajattelutapaa voisi soveltaa moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi ns. Free form crochet -virkkaustekniikka on hiukan sukua sille. Free form crochet olisi kovasti kiinnostavaa, mutta vaatii sellaista “Free your mind and your ass will follow” -tyyppistä lähestymistapaa, jossa itselläni on vielä vähän opeteltavaa.

Cecilia Sörensen. Lempparisuunnittelijani, joka tekee parhaat hameet ja takit ja muistuttaa aina Barcelonasta.

Anton Corbijn. Tyyppi joka kuvitti nuoruuteni ja on inspiroinut minua enemmän kuin olen huomannutkaan. En muistanut koko äijän olemassaoloa vuosiin ennen kuin hänen retrospektiivinäyttelynsä tuli Helsinkiin viime vuonna, ja vasta näyttelyssä tajusin, mistä on peräisin mieltymykseni satunnaisiin rajauksiin, jyrkkiin kontrasteihin ja rakeisuuteen varsinkin mustavalkoiselle filmille kuvatessani.

D

Depeche Mode. Bändi, jonka musiikkiin rakastuin ja ja joka (juuri edellä mainitun Anton Corbijnin suosiollisella myötävaikutuksella) loi tyylin, jota minäkin aikoinani apinoin. Prätkärotsit, vaaleat tai valkoiset Leviksen 501:t ja Martensin maiharit ovat 80-90-lukujen vaihteen ikoneita ja mustanpuhuva synkistely aina varma vaihtoehto.

E

Enki Bilal. Tämä mies tekee sarjakuvasta Taidetta isolla T:llä. Tykkään varsinkin uudemmasta tuotannossa, joka on kehittynyt alkuaikojen pikkutarkasta, scifi-henkisemmästä nyhräyksestä varmaotteisemmaksi ja tyylikkäämmäksi ja samalla jotenkin luonnosmaisemmaksi (esimerkkejä täällä ja täällä). Pyrkiminen teknisestä täydellisyydestä kohti omaa, varmaa näkemystä on oppimisen arvoinen asia.

F

Filmi. Valokuvausharrastukseni, varsinkin filmille kuvaaminen, on ollut vähän aikaa jäissä inspiraation (ja valon) puutteen vuoksi, mutta suosin edelleen filmiä digikuvauksen sijaan, jos arvioidaan lopputuloksen puhuttelevuutta. Filmillä kaikki väreistä kontrastiin toimii paremmin (niitä ei tarvitse hakea kuvaan erikseen Photoshopin avulla), ja sokkona kuvaaminen on kiehtovaa vaihtelua “helpolle” digikuvaukselle.

Kaksoisvalotus on kuvamaailman cut-up-tekniikkaa, jota voi oikeaoppisesti tuottaa vain filmikameralla.

G

Grunge. Paitsi musiikkigenre, grunge oli myös tyyli, asenne ja elämäntapa, joka osui herkässä iässä ja on ehtymätön inspiraation lähde edelleen.

Gaultier. Jean Paul linkittyy mielessäni sekalaiseen vyyhteen, jonka muita osia ovat mm. Jeunet&Caro, Pierre&Gilles, merimiespaidat, 90-luku, tyylikkäät parfyymipullot ja toverini Maire.

H

PJ Harvey. Tyyli- ja roolimalli, tumma, kalpea, kaunis ja voimakas. Ja tekee hienoa musaa.

Boris Hoppek. Saksalainen katu- ja muunkinlainen artisti ja varsinkin hänen luomansa bimbo-nuket ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen, että oma design-nukkeharrastukseni pääsi vauhtiin, jatkui ja kehittyy koko ajan. Hoppek vaikuttaa kahdessa eri kaupungissa, jotka molemmat sattuvat kuulumaan suosikkeihini - Barcelonassa ja Berliinissä.

I

Issey Miyake. Yksinkertainen ja koruton japanilainen design viehättää minua aina vain. Issey Miyake on merkittävä myös siksi, että L’Eau D’Issey on ollut suosikkituoksuni jo varmaan toistakymmentä vuotta.

Indie. Paitsi musiikkigenre, tämä on myös varsin kannatettava elämäntapa ja asenne. Support your local starving artist!

Interpol. 2000-luvun suurin suosikkibändini, joka paitsi hioo Joy Divisionin ja muiden ns. post punk -bändien meininkiä nykypäivään sopivaksi, myös näyttää esimerkillisen tyylikkäältä lavalla. Bonuksena laulaja Paul Banksin matala ääni puhuttelee jollain hyvin alkukantaisella tasolla.

J

Tove Jansson. Muumeja ja muuta Muumilaakson porukkaa voisi pitää jo tylsinä itsestäänselvyyksinä, kun haetaan innoitusta erilaisten design-ötököiden luomiselle, mutta kyllä ne edelleen ovat minulle hyvin tärkeitä, samoin kuin koko Janssonin luoma satumaailma. Muumit ovat ajattomia ja valloittavia, tykästyin niihin jo joskus silloin kun opin lukemaan, ja palaan niiden pariin edelleen säännöllisesti.

K

Kamera. Virkkuukoukun (ja läppärin) lisäksi yksi viime vuosien tärkeimpiä itseilmaisun välineitäni. Digikamera menettelee, mutta filmikamera on ainoa oikea.

Kenzo. Edelleen japanilaista tyylikkyyttä, varsinkin Kenzon neuleet ovat upeita ja inspiroivia.

(Tästä tulikin mieleeni Honey Junkien blogissa käyty keskustelu ideoiden alkuperäisyydestä - hehkuttamani entrelac-neulekuvio ei todellakaan ole Kenzon keksintöä, vaan vanha juttu, mutta Kenzo on keksinyt soveltaa sitä hienolla tavalla.)

L

David Lynch, lapsuuden sankarini. Kukaan muu ei edelleenkään kykene luomaan yhtä tiivitä ja käsinkosketeltavia mysteereitä tai yhtä vinksahtaneita tarinoita. Ihailen myös Lynchin tapaa luoda aivan omanlaistaan kuvakerrontaa - se on tietyllä tapaa sukua aiemmin mainitsemalleni cut-up-tekniikalle.

M

Musta. Perusväri ja kaiken muun pohja. Sitä ei kannata vaihtaa, olen huomannut sen ns. kantapään kautta.

Modernisme. Erityisesti Antonio Gaudí on aikamoinen Barcelona-klisee, mutta hänen kädenjälkensä näkyy kaupungissa sen verran voimakkaana ja useissa paikoissa, että häntä ja hänen töitään ei siellä oleskellessaan voi ohittaa (edes katsellessaan maahan, ks. kuva). Modernisme-arkkitehtuuri toimii kuitenkin myös muiden suunnittelijoiden tekemänä, ja sen - ja koko liikkeen - muotokielestä ja asenteesta voi hakea innoitusta omaankin itseilmaisuunsa.

Dr. Martens. Alakulttuuriklassikot, joita pitää aina olla yksi pari jemmassa, ihan varmuuden vuoksi.

N

Neulominen. Pitkäaikaisin käsityöharrastukseni, jonka pariin palaan aina uudelleen inspiraation iskiessä. Parhaimmillaan hyvin rentouttavaa ja terapeuttista hommaa.

New York. Kaupunki, joka jää vaivaamaan mieltä. Se on aivan liian iso ja siellä on kaikkea liikaa, mutta silti sinne haluaisi takaisin. Jos se olisi lähempänä ja pienempi, ehkä niin tapahtuisi useammin.

*

Olikohan siinä nyt kaikki? Pidätän oikeuden lisätä listalle kamaa, jos jotain tärkeää unohtui (niinkuin varmasti tapahtui).

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa oli keskustelua aikuistumisesta ja itsensä löytämisestä. Lupasin jatkaa aiheesta vielä vähän lisää.

Vohkin otsikon juuri äsken kuuntelemastani Kentin biisistä Columbus, ihan vaan siksi, että kiskoin tänä aamuna töihin lähtiessäni ruskeat nahkasaappaat, joita käytin myös vuonna -93. Kuten useammalle kommenttilaatikossani keskustelleelle, myös minulle on käynyt niin, että olen ihastunut uudelleen nuoruuteni tyylijuttuihin, grunge- ja rokkimeininkiin ja goottilaiseen mustaan. En kuitenkaan pue niitä samalla tavalla univormumaisesti kuin silloin, vaan poimien ideoita ja sekoittaen niitä nykyiseen, aikuiseen tyyliini.

Vuonna -93 olin 18-vuotias ja tietenkin aivan keskenkasvuinen. Sen ikäisenä olin kuitenkin itsetuntoni puolesta vielä turvassa, sillä kotona asuvaa lukiolaista ei maailma ollut vielä päässyt kolhimaan. Sugar Kanen kakskymppiskadotukseksi nimeämä ilmiö tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa, seurustelu muuttui yhdessä asumiseksi, aloin opiskella ja etsiä töitä ja muutenkin rakentaa elämääni itse. Kuten itse sanoin edellisen kirjoitukseni kommenteissa, pieni ihminen joutuu tuollaisessa tilanteessa vähäksi aikaa tyhjän päälle, joten ei ihme, että siinä hötäkässä hukkuu itsetunto ja -tuntemus.

Itseltäni ei niinkään ollut hukassa kroppa, vaan naiseus, silleen niinku henkisenä tilana, ja tietenkin myös ulkoiseen tyyliin heijastuen. Kuvittelin pitkään, että naiseus ja naisellisuus ovat vanhanaikaista hömppää, joihin Tiedostava Ihminen ei sorru ja että voisin olla onnellinen ja sinut itseni kanssa peittämällä tuon itseeni hyvin olennaisesti kuuluvan puolen kokonaan. Ainoa, mikä minulta oikeasti oli hukassa, oli ymmärrys siitä, ettei naisellisuuden tarvitse koostua kliseistä ja perinteisistä rooleista, vaan jokainen nainen voi toteuttaa sitä omalla tavallaan. Sen ymmärryksen löytämiseen meni muutama vuosi, ja vasta sen jälkeen tajusin, miten olennainen asia kokonaisuudesta puuttui.

Toinen asia, jonka hukkuminen - tai oikeastaan hidas löytyminen - on tuntunut olevan omalle ikäpolvelleni jotenkin ominaista, on aikuisuus. Olen yrittänyt miettiä, mistä se johtuu, että kovin monet, minä mukaan lukien, ovat halunneet venyttää teini-ikäänsä pitkälle kahden(ellei kolmenkin)kympin tuolle puolen. Yksi mieleeni tullut selitys on se, että me suistuimme kakskymppiskadotukseen 90-luvun laman jälkimainingeissa aikana, jolloin työ- ja opiskelupaikkojen haaliminen oli vaikeaa ja tulevaisuudennäkymät muutenkin aika hämärät. Sellaisessa maailmassa aikuiseksi kasvaminen ei ehkä tuntunut kovin houkuttelevalta.

En oikein muista, milloin se lopulta tapahtui - ehkä joskus viime vuonna, kun kävelin ensimmäisiä kertoja töihin 18-vuotiaana ostamissani saappaissa. Tajusin, että olen oikeasti aika pirun paljon vanhempi ja viisaampi kuin vuonna -93 ja että olen pirun tyytyväinen tilanteeseen. Tunnen itseni, olen löytänyt kaikki hukassa olleet puoleni ja tiedän suurinpiirtein, millainen haluan olla ja millainen oikeasti olen. Vaikka en välttämättä edelleenkään tiedä, minne varsinaisesti olen menossa, en enää koe tarvetta edetä juosten niinkuin vuonna -93. On oikeastaan aika hassua, että silloin oli aina niin kiire eteenpäin, kun juuri se oli suunta, johon ei halunnut edetä. Tietenkään koko kuviota ei nähnyt silloin noin kirkkaasti - eihän sitä nähnyt ollenkaan - joten ei ihme, että jossain vaiheessa saattoi vähän ahistaa.