Eräänä iltapäivänä

Sugar Kane pukeutuu mustiin nahkahousuihin ja Meidän Pariisin Anna etsii inspiraatiota aavikkogooteista. 90-luvun alun tapahtumista johtuen gootit ovat ikuisesti lähellä sydäntäni, joten inspiroidunpa minäkin vähän.

Gootteja on - tai oli ainakin 90-luvulla - oikeastaan aika monenlaisia. Yritin miettiä, onko mitään, mikä yhdistäisi erilaisia gootteja, mutten keksinyt mitään mustaa väriä lukuunottamatta. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä Annan mainitseman Fields of the Nephilimin tyypit eivät pukeutuneet mustaan. Ehkä goottius on lähinnä tietynlainen teatraalisen synkkä asenne tai oikeastaan poseeraus, jonka tarkoituksena on erottua massasta. Sen takana sitten kukin toteuttaa omaa tyyliään, toiset tykkäävät lateksisista fetissijutuista ja toiset liian suurista villapaidoista, ja nykypäivän teinigootit näyttävät innoittuneen japanilaisesta pop-kulttuurista.

Itse pidin - ja pidän edelleen - yhtenä tyylijumalanani The Curen sielua Robert Smithiä. Muistatte varmaan tämän legendaarisen levynkansikuvan:

Kuva: thecure.com

Robert Smithin tyyli on täältä ikuisuuteen harmaata, mustaa ja valkoista, villaa ja mohairia, mustaa farkkua ja nahkaa, varsilenkkareita ja maihareita, valkoiseksi kalkittu naama, suttaantunut silmämeikki ja punatut huulet, musta tukka pystyssä.

Ja sitten siitä se aikuisempi versio:

Mohairneule ja nahkahousut 90-luvun H&M:ää, maiharit DocMartens

Olen omistanut nämä nahkahousut jo toistakymmentä vuotta, mutten ole juurikaan pitänyt niitä. Nahkahousuissa on se ongelma, etten ole oikein koskaan keksinyt, millaisten kenkien kanssa voisin niitä pitää. Nahkakengät ovat nahkahousujen kanssa ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta en tykkää mokkakengistä enkä omista sellaisia. Mitkään sukat eivät käy nahkahousujen kanssa, joten pitäisi olla nilkkurit. Gootti-inspiraatiokuvaan puin niiden kanssa maiharit, ja ajattelin ensin, että ne ovat ihan liikaa. Kuvaa katsoessani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että maiharit toimivat oikeastaan ihan hyvin - ne vetävät asun kunnolla överiksi.

Mohairvillapaitani ei oikeastaan ole ihan tarpeeksi ylisuuri, tai ainakaan siinä ei ole oikealla tavalla liian pitkät hihat. Pitäisi varmaan neuloa itse uusi. Tykkään kuitenkin mohairin ja nahan yhdistelmästä.

Sugar Kanen innoittamana olen taas muutaman päivän kuunnellut repeatilla Disintegration-levyä. Levynkantta tuijotellessani muistin, että goottiaikoinani tapasin piristää mustia asuja vihreällä - värillä, jota en ole sen jälkeen vuosikausiin käyttänyt. Siihen aikaan jopa silmämeikkini oli vihreää rajauksia myöten. Koska yritän edelleen tosissani ajaa itseäni käyttämään enemmän värejä, olen alkanut miettiä vihreän kaulahuivin neulomista talveksi. Täytyisi vain löytää lankakaupasta täydellinen kirkas sammalenvihreä sävy, eikä se ole ollenkaan helppoa.

Olen tainnut ennenkin julistaa, että Disintegrationin avausraita Plainsong on ehkä maailman paras biisi. Olen edelleen samaa mieltä.