Eräänä iltapäivänä

Rahattomana on mahdollista tavoittaa jotain siitä satunnaisuudesta, joka ohjasi pukeutumistani - ja elämääni yleisemminkin - joskus nuorempana. Satunnaisuus on hyvä, koska se auttaa uusiutumaan, löytämään uudelleen sellaisia juttuja, joiden ohi aiemmin käveli ihan tietoisesti. Samalla tulee miettineeksi esimerkiksi vaatteiden hinta-laatusuhdetta: miten paljon on mielekästä maksaa mistäkin vaatekappaleesta ja mistä oikeastaan maksaa vaatteen ostaessaan.

Sen sijaan, että kävisin säännöllisesti tilipäiväni aikoihin katsastamassa suosikkiputiikkieni valikoimat, nykyään koluan halpisketjujen alennuspöytiä. Niistä ei aina löydä etsimäänsä, mutta voi löytää jotain vielä toimivampaa: viime viikolla etsiskelin (farkku)shortseja loppukesän hellepäiville, mutta löysinkin tulevaksi syksyksi farkut. Enkä ihan mitä tahansa farkkuja, vaan Renton-farkut, jotka sattuvat myös olemaan elämäni ensimmäiset Cheap Monday -farkut. Olen aiemmin kammonnut sekä farkkuja että (ruotsalaisia) halpisketjuja. Nyt uskon jo, että voin löytää niistä itseni näköisiä juttuja - myös farkkuja.

Jos joku ihmettelee, että kuka ihmeen Renton, tässä viiden pisteen vihje. Se on se yksi aika satunnainen kaveri, jonka stoorista tykkäsin nuorempana. Tai tykkään kyllä vieläkin.

Lasten kausivaatteiden kanssa näyttää olevan vähän samanlaista ongelmaa kuin aikuisten - jos et osta heti kauden alussa, vähän ajan päästä valinnanvaraa kokojen suhteen ei enää ole. Vaikka avauduinkin Annan tontilla siitä, ettei kaupungin peittänyt puolimetrinen hanki ja mielikuva sitä väistämättä seuraavasta puolimetrisestä sohjosta oikein vielä inspiroi kevätpukeutumisen pohtimiseen, olen siis joutunut katselemaan kevään lastenvaatevalikoimia vähän sillä silmällä. Olen tässä vaiheessa etsinyt erityisesti housuja, koska niitä tarvitaan jo ennen kevättä - pelkillä plyysiverskoilla kun ei konttaava lapsi enää pärjää varsinkaan kodin ulkopuolella.

Valikoimien perusteella näyttää siltä, että tänä vuonna taaperoikäiset pukeutuvat lähinnä farkkuihin. Omasta mielestäni on aika hassua tarjota pienille lapsille aikuisten mallisia farkkuja, ne kun ovat aika kankeita eivätkä oikein pysy ylhäällä (ilman henkseleitä, jotka taas ovat omalla tavallaan hankalat - niitä on kiva paukutella ja repiä pois päältä). Ja joissakin liikkeissä vaatteiden sukupuolittuneisuus hyppää taas silmille: tyttölapsille on tyrkyllä farkkumekkoja (jotka ovat konttaavalle lapselle epäkäytännöllisiä) ja söpöjä Hello Kitty -farkkuja kankaisella, solmittavalla vyöllä, joka vaikuttaa erityisen huonolta idealta varsinkin, jos lapsi on hankalasti puettavaa sorttia.

Ilmeisesti Henkkamaukalla oletetaan, että vain pojat mönkivät ja reuhaavat, koska poikien puolelta löytyi ihan mainioita lappuhaalareita:

Molemmat lappuhaalarit H&M

Lappuhaalareissa on se hyvä puoli, että säädettävien olkahihnojen myötä farkut joustavat jonkun verran, kun lapsi kasvaa pituutta. Oikeanpuolimmaisten haalarien resorilahkeet antavat niinikään pelivaraa, ne voi taittaa lyhyemmiksi ja taitos pysyy paikallaan.

Resoreilla käytännöllistettyinä myös ns. housumalliset farkut toimivat paremmin. Polarn O Pyretin hurmaavasti 80-luvun henkisissä farkuissa on kuminauhan avulla säädettävä resorivyötärö, joka tulee tarpeeseen meidän hoikalle tenavallemme:

Lappuhaalarit H&M, resorifarkut Polarn O Pyret

Seuraavaksi edessä on monimutkaisempi urakka, lapselle pitäisi löytää kevääksi päällystakki ja päähine (joita tarvitaan itse asiassa kaksi: joku talvikotsan kevyempi seuraaja kevääksi ja hellemalli kesäksi). Kaupoista löytyy muodikkaita kummallisuuksia joka lähtöön (mitä ihmettä taaperoikäinen tekisi keinonahkaisella prätkärotsilla?) tai sitten viimeisen päälle viritettyjä sporttipusakoita, joiden hinta on turhan korkea ottaen huomioon, että vaate mahtuu lapselle muutaman kuukauden. Päähineissä taas tuntuu olevan valinnanvaraa lähinnä ääripäissä akselilla ruma, mutta käytännöllinen (erityisesti kotimaiset merkit tuntuvat usein kunnostautuvan tässä lajissa) vs. tyylikäs, mutta ei taatusti pysy päässä.

Oman haastavuutensa lastenvaatteiden ostamiseen tuo se täällä aiemminkin keskusteltu seikka, että kokomerkintä ei kerro juuri mitään vaatteen oikeasta koosta - tai siitä, miten se käyttäytyy päällä. (Tänään juuri ihmettelin Tutta-merkkistä pyjamaa, joka tuntuu joka aamu olevan pitempi kuin edellisenä iltana, kun se venyy lapsen rimpuillessa sen sisällä. Pyjama on 74-senttisen kokoa, mutta kun mittasin sen, vaatteen pituus on 74 senttiä. Sinne siis mahtuu sisälle myös lapsen pää…) Vaatteita voi käytännössä sovittaa vain kotona ja lapsi tuntuu kasvavan jotenkin pyrähdyksittäin, joten sopivan koon valitseminen kaupasta on melkoista arpapeliä.

Elämäni ei siis muuttunut helpommaksi, vaikka olen lähes lakannut ostamasta itselleni vaatteita… toisaalta on ollut mielenkiintoista huomata käytännössä, miten paljon lapsen persoona vaikuttaa siihen, mitkä vaatteet hänen päälleen lopulta valikoituvat - asia, jota en olisi ollenkaan osannut arvata etukäteen. Meidän lapsemme on aina protestoinut sekä pukeutumistilannetta että epämukavia vaatteita kovaäänisesti, joten äitiyspakkauksen nyöreillä solmittavat bodyt ja olkaimelliset potkuhousut ovat lähteneet käyttämättöminä kiertoon. Tietyt käytännön seikat ovat vaikuttaneet vaatevalintoihin kirjaimellisesti kantapään kautta - söpöt pitsiset vauvansukat putoavat vaudikkaan lapsen jaloista samantien, joten meillä on suosiolla pitäydytty resorivartisissa liukuestesukissa (ja kierrätetty niitä edeltäneet lukuisat hutiostokset).

Pengoin vaatekaappiani kartoittaakseni sieltä löytyviä asioita, joita voisi luonnehtia jonkinlaisiksi klassikoiksi. Sattuneista syistä kaapistani ei löydy twinsettejä tai kilttihameita, mutta sieltä löytyy kyllä erinäisiä katutyyliin ja eri alakulttuureihin liittyvän pukeutumisen klassikoita. Jotkut ovat jääneet jemmaan menneiltä vuosilta lähinnä menneiden muistelua varten, mutta osaa käytän edelleen jatkuvasti, tosin usein esikuviinsa verrattuna hiukan päivitettyinä versioina.

Vaikka otankin vaikutteita alakulttuureista (erityisesti niistä, joiden osana olen itse joskus ollut), en kuitenkaan haluaisi pukeutua kovin univormumaisesti tai kuorruttaa itseäni erilaisilla viittauksilla. Allaolevan kuvan asukokonaisuus ei ehkä päätyisi päälleni muuten kuin äkkiä-jotain-kuteita-niskaan-ja-maitokauppaan-ennen-kuin-se-suljetaan-tilanteissa, mutta osat erikseen, vähän harkitummin yhdisteltyinä, ovat käytössä melko usein.

Maihinnousutakki. Armeijassa osataan tarkoituksenmukaiset, eli säänkestävät, mukavat ja ryhdikkäät kuteet (älkää mainitko tässä kohtaa Suomen armeijan nykyistä maastopukua, siitä on armeijamainen ryhdikkyys kaukana) ja niistä ovat tykänneet aikojen kuluessa kaikenlaiset tyypit modeista punkkareihin ja katalaanihippeihin. Armeijan ylijäämäkauppojen takit ovat useimmiten miesten malleja ja siksi minulle väärän mallisia ja usein aivan liian pitkiä, joten olen etsinyt pitkään naisvartalolle päivitettyä versiona. Kuvan takki on Filippa K:n viime kevään mallistoa. Kaapistani löytyy myös toinen armeijalta muotonsa lainannut naisvaate, Zara-parka (joka on siitä loistava, että se on väljä olematta säkkimäinen ja nielee tarvittaessa sisäänsä kantorepun).

Maihinnousukengät. Ne ovat tietenkin Doc Martensit, jotka toimivat viittauksena grunge- ja konoottinuoruuteeni (myös Deppareilla oli Martensit!). Martensit ovat edustaneet jos jonkinlaista alakulttuuria - kultaisella 90-luvulla sellaiset oli kaikilla juppihippipunkkareilla, jotka hengasivat Turun legendaarista Dynamoa edeltänyttä legendaarista Appelsiinia edeltäneessä legendaarisessa Bar Old Timesissä eli Oldessa, jota eräs tuttuni nimitti maiharibaariksi.

Martensien mallit määritellään kärjen ja nauhanreikien määrän mukaan, nuo kuvassa olevat ovat 10-reikäiset ja pehmeäkärkiset, yksi perusmalleista. Arkistojen kätköissä mulla on myös 3-reikäiset teräskärkiset kävelykengät.

Valkoinen t-paita. Terveisiä vaan Marlon Brandolle ja kaikille muille rock-uskottaville tyypeille, jotka ovat yhdistäneet valkoisen t-paidan kapinalliseen asenteeseen. Itse en osaa oikein olla t-paitojen kanssa (perusteepparin kaulus kuristaa aina), joten olen keventänyt Edunin valkoista t-paitaa leikkelemällä siitä kauluksen resorin ja helma- ja hihansuiden käänteet pois.

Viisnollaygöset. Just julistin, etten ole mikään farkkutyttö, mutta nyt, kun toissakeväänä hankkimani viisnollaykköset taas mahtuvat päälle, olen todennut, että tämä kaikkien klassikkofarkkumallien äiti - siis se perinteinen miesten malli - on ainoa, joka istuu päälleni kuin hanska.

Kuvassa olevien lisäksi kaapista löytyy vielä ainakin seuraavat (päivitän listaa myöhemmin, jos huomaan muistini pettäneen):

Mustat pillifarkut. Ne eivät saa olla liian piukat, sillä en hae niillä mitään teinilookia, vaan niiden kuuluu roikkua takamuksesta rokkistaratyyliin.

Prätkärotsi. Omani on leveää ysärimallia, joten se on saanut jäädä kaappiin, vaikka prätkärotsi onkin tehnyt uuden tulemisen. Hmm, ehkä jos sen yhdistäisi pyöräilyshortseihin, niin saisi aikaan ehdan buffalo-fiiliksen…

Converse All Star -tossut. Näitä popoja on myyty 750 miljoonaa paria, ja minunkin kaappiini on eksynyt muutama. Tällä hetkellä käytössä ovat varrettomat mustavalkoiset tossut, yritän pitää mielessäni erinäiset (post-)punk-esikuvat kävellessäni niillä.

Nyt se on taas todettu: minusta ei tule farkkutyttöä. Kävin katselemassa kauppojen valikoimia ja totesin, että tavalliset farkut ovat liian tavallisia, erikoisemmat ovat liian muodikkaita tai kalliita, en oikeastaan pidä sinisestä denimistä itseni päällä (muilla se toimii kyllä loistavasti) ja muutenkin on niin hankalaa löytää istuvat farkut. Halusin kuitenkin jotkut farkkuhenkiset pitkät housut ja päädyin Filippa K:n siniharmaisiin “pilleihin”, jotka onneksi ovat ainakin minun pohkeilleni vähän pillejä väljemmät.

Julistin jokin aika sitten täyskyllästymistäni pillifarkkuihin, ja nyt otin siis hiukan takapakkia. Pähkäilin vartaloni uudistuneita mittasuhteita ja tulin siihen tulokseen, että koska väliaikaisesti kasvaneen rinnanympärykseni takia näytän joka tapauksessa ylösalaisin seisovalta keilalta, voisin ennemminkin korostaa sitä epätoivoisten peittely-yritysten sijaan (sovitin myös Filippa K:n vyötäröltä laskostettuja ja leveälahkeisia kesäfarkkuja, mutta ne saivat profiilini näyttämään melkoiselta tankilta ja ovat liian vuotta 2009, jos ymmärrätte, mitä tarkoitan). Kapeat housut sopivat myös pitkien paitojen ja lyhyiden mekkojen seuraksi korvaamaan leggingsit, joihin olen täyskyllästynyt vielä pahemmin kuin pillifarkkuihin.

Ja kapeissa housuissa on myös se hyvä puoli, että ne luovat tyylikkään viittauksen Sugar Kanen mainitsemiin rokkitäteihin ja klassikoksi muodostuneeseen pillihousut ja istuva takki -lookiin. Enää puuttuu se istuva takki.

Tarvitsen myös vyön, ensimmäistä kertaa vuosiin. Mulla todellakin on nykyään lantio, ja Filippa K:n kaavoittajilla (tai heidän malleillaan) taas selkeästi ei. Farkkukokoni on kasvanut tuuman verran lantionympäryksen osalta, mutta vyötärö on pysynyt entisellään, ja uusissa housuissani lantion ja vyötärön mittasuhde on mallia “pötkö”. Vyön kanssa ne pysyisivät ryhdikkäämmin ylhäällä.

Enää ei ahista, vaan kerrankin kävi tuuri. Kuten jo aiemmin mainitsin, olin jo kokonaan luopunut uusien farkkujen hankkimisesta, kunnes eilen aivan satunnaisesta syystä päädyin vaatetusliikkeeseen, jossa en yleensä ikinä käy, nimittäin Haloselle. Halosen farkkuosastolla oli tarjolla Leviksiä.

Ensin kokeilin yhden naisten mallin, joka ei ollut ollenkaan sopiva. Sitten löysin miesten hyllystä kaikkien klassikkofarkkujen äidin, Leviksen 501-mallin. Eli siis juuri sen, jota grunge-aikoinakin suosittiin! Malli on edelleen samanlainen kuin vuonna 1991, joten nyt minulla on juuri sellaiset farkut kuin haaveilinkin. Väri tosin on vähän erilainen, hiukan tummempi kuin alunperin toivoin. Oikeastaan se on ihan hyvä, koska tummemmat farkut ovat vähän “sisäsiistimmät” töissä pidettäviksi. Ja jos Levikset ovat niinkuin ennen, ne kulahtavat käytössä juuri sopivasti.

Tässä vielä videon muodossa se fiilis, jota etsin ja lopulta löysinkin. Yksi Nirvanan parhaista biiseistä, Lithium:

Kymmeniä kauppoja (jouduin jopa Kampin keskukseen, hyi), kymmenkunta sovitettua mallia. Leviksiä olisi runsaasti miehille, mutta vain pari hassua mallia naisille. Minun oli siis pakko tutustua myös muihin merkkeihin.

90% naisten/tyttöjen (kyllä, kävin läpi myös kaikki teinikaupat!) farkuista on pillejä. Minä-en-enää-halua-pillifarkkuja. Niissä jäljellejäävissä ei sitten olekaan paljon valinnanvaraa. En kuitenkaan halua ihan tavallisia farkkuja, vaan niissä pitää olla edes vähän jotain ideaa, mielellään juuri sitä oikeanlaista kuluneisuutta.

Dieselillä oli yhdet melkein kivat, tarpeeksi löysät ja oikean väriset, mutta niissä oli niin matala lantio, että ne putosivat jalasta ja istumista kokeillessa pajatso paleli. (Ja minä kun luulin, ettei matala lantio ole enää muodissa! Niitä olivat kuitenkin kaupat puolillaan.) Kokeilin myös yhdet miesten Levikset, mutta ne pussittivat selästä ja litistivät takapuolen. Jossain vaiheessa alkoi hikoiluttaa ja ahistaa siihen malliin, että oli pakko paeta kotiin.

Kotiin tultuani pengoin vaatekaappini läpi. Löysin arkistojen aarteiden joukosta kolmet Levikset ja kolmet Filippa K:n farkut. Kahdet Levikset ovat bootcut-mallia (mallit 529 ja 927, jälkimmäisissä on hillittömän lyhyt vetoketju), kolmannet ovat leveälahkeiset (mallia 544). Filippa K:n farkuista yhdet ovat tummansiniset pillit (ei enää niitä!), toiset mustat suoralahkeiset ja kolmannet vaaleat ja suorat.

Koska rrrrakkauden kesään sopii grunge-fiiliksen lisäksi hippimeininki (kuuntelin jo eilen pitkästä aikaa The Doorsia Honey Junkien innoittamana!), luulen, että voisin kelpuuttaa univormuuni sekä vaaleat Filippa K:t (ne ehkä voisivat kulua käytössä silleen sopivasti) että leveälahkeiset Levikset. Kokeilin jo jälkimmäisiä, ja ne sopivat varsin hyvin yhteen mustien kangastossujeni kanssa! Kukka hiuksiin ja kesää odottelemaan.

Jossain takaraivoni tienoilla on jo jonkin aikaa kasvanut ajatus, että tarvitsisin farkut. Haluaisin väljät, suorat ja kuluneet, vähän silleen grunge-tyylisesti lököttävät. Näen itseni patsastelemassa kaupungin kesäisiä katuja tyylikkäästi kulahtaneissa farkuissa, ohuessa rypytetyssä mustassa viskoositopissa, mustat kumitossut jalassa.

Kuvittelu on helppoa, käytännön toteutus ei sitten olekaan. En ole vuosikausiin ostanut tai omistanut ns. oikeita farkkuja, ja se on johtunut siitä, että farkkujen hankkiminen on niin jumalattoman vaikeaa. Se vaatii kymmeniä kauppoja, kymmenien farkkumallien plaraamista, hikistä sovittamista ja paksun lompakon. Olen jotenkin pudonnut ulos farkkuskenestä enkä edes tiedä, mistä aloittaa.

Kävin tänään kurkkimassa parissa kaupassa. Koska olen jämähtänyt tuohon grungeasiaan, haluaisin Levikset. Minulla on myös hämärä muistikuva, että olen joskus omistanut hyvänmalliset sellaiset. Mutta tänään huomasin, ettei sellaisia nykyään myydä missään. Niin se maailma muuttuu, täti on elänyt nuoruutensa pelkästään Leviksien varassa ja nyt ne ovat kadonneet maailmasta. Eräässä kaupassa oli kyllä yksi malli jotain Levi’s Vintage -mallistoa, ja hinta olikin sitten liki kaksisataa euroa. Pidän kalliina.

(Täti on elänyt nuoruutensa maailmassa, jossa farkut olivat kohtuuhintaisia - ne eivät maksaneet yli tuhatta vanhaa markkaa, vaan ennemminkin satasen tai pari.)

Minulle ehdotettiin kirpputoreja, mutta ne alkavat ahdistaa jo heti ovella. En kestä ajatusta siitä, että nenäni edessä on kasa housuja, eikä tiettyä mallia ja kokoa voi vetää pakasta, vaan kaikki pitää penkoa läpi eikä silti välttämättä löydä etsimäänsä.

Netistä en uskalla tilata, koska farkkuja pitää sovittaa. 90% maailman farkuista on minulle väärän muotoisia, ne pussittavat selästä tai tekevät takapuolen kummallisen muotoiseksi. Epäilen, että joskus oli aika, jolloin en vain huomannut huonoa istuvuutta, mutta nykyään olen kovin nirso.

Ja sitten on vielä sekin, että niiden pitäisi olla hyvälaatuiset. Jos joudun maksamaan niistä omaisuuksia, niiden sopisi olla sellaiset, etteivät napit irtoa tai saumat ratkea samantien. Mutta kun lähtee ikäänkuin sokkona ostoksille, tuollaiset asiat selviävät vasta jälkikäteen.

Saattaa käydä niin, että rakkauden kesä 2008 vietetään pukeutumalla mekkoon.