Eräänä iltapäivänä

Minua kehotettiin osallistumaan Älä osta mitään-päivään kirjoittamalla aiheesta jotakin. Melkein jo innostuin paasaamaan siitä, kuinka minua on aina ärsyttänyt tuollainen jykevällä kiellolla paimentaminen (englanninkielinen “buy nothing” kääntyy vähän turhan tylysti suomeksi), mutta sitten mietin, että kyllähän maailmaan teemapäiviä mahtuu. Jos joku kokee yhden päivän ostamattomuuden vaikuttavan omiin kulutustottumuksiinsa tai toimivan poliittisena kannanottona, mikäs siinä.

Itse en edelleenkään usko ostoslakkoihin, edes päivän mittaisiin. Ostolakko on vähän kuin määräaikainen tupakkalakko - ajatukset harhailevat helposti aikaan sitten kun ja tiukasta linjasta on myös helppo livetä. Ja on myös helppo harhauttaa itseään olemalla tänään ostamatta ja ostamalla sitten huomenna. Parhaassa tapauksessa se toki auttaa silmien avaamisessa, mutta se voi tapahtua ilman lakkoakin - uskoakseni jopa paremmin. On vaikea päästää irti kuluttajuudesta, kun joutuu määrittelemään toimintansa kuluttamisen - tai siis kuluttamattomuuden - kautta. Siirtymällä kuluttajasta takaisin kansalaiseksi kuluttajuus saisi luontevasti sen vähemmän merkityksellisen sivuroolin, joka sille kuuluu.

Juteltuani erään ystäväni kanssa, joka mainitsi ostavansa vaatteita ehkä kerran puolessa vuodessa, sain varsinaisen ahaa-elämyksen: hänen mukaansa hänellä on suurimman osan aikaa muuta tekemistä kuin luuhata kaupoissa etsimässä vaatteita. Miespuolisena henkilönä hän on myös turhautunut täkäläisiin valikoimiin, mikä helpottaa kaupoista pois pysymistä.

Osmo Soininvaara muotoilee asian hiukan kärkevämmin (kauppojen aukioloaikoja koskevan keskustelun yhteydessä): “Minun on vaikea uskoa, että suomalaisten elämä on yleisesti niin viheliäistä, ettei mitään parempaa ajankäyttöä viikonlopuksi löydy kuin kaupassa käyminen. Hankkisivat itselleen elämän.”

Itsekin olen huomannut, että minulla on nykyään aika paljon muuta tekemistä kuin vaatteiden tai muun täkäläisten kauppojen tarjonnan perään haikaileminen. Kaupat myös tekevät niistä poissa pysymisen helpoksi lapsen kanssa liikkuvalle: näin talviaikaan monissa kaupoissa on niin kuuma, että lämpimiin vaatteisiin puettu lapsi saa hepulin; joihinkin kauppoihin ei pääse sisään portaiden takia tai siksi, että hissi ei ikinä tule; joissain kaupoissa - myös lastenosastoilla - soi musiikki niin kovaa, että vaunuissa nukkuva lapsi herää. Ja haluaisin tosiaan hoitaa ostokset lapsen nukkuessa, koska hänen hereillä ollessaan minulla on parempaa tekemistä kuin kaupoissa luuhaaminen.

Jos kaipaatte kauppakammoon hiukan ns. kickstarttia, suosittelen Stockan jouluosastoa - krääsäahdistus on taattu (paitsi jos sattuu pitämään nimenomaan sellaisesta meiningistä). Käväisin siellä etsimässä ihan tavallista (lasten kokoista) tonttulakkia, mutta eihän siellä sellaisia ollut. Tai en ainakaan löytänyt sellaista kaiken sen muovisen ja lasisen kimaltavan ja höyhenillä koristellun lasikuula-kynttilänjalka-joulutähti-enkelinsiipi-säläpaljouden seasta. Sen sijaan löysin hylkeen muotoisia joulukuusen palloja. Jep, nyt on kaikki nähty. Mitä tonttulakkiin tulee, kyllästyin sen etsimiseen heti alkuunsa. Ilmankin pärjää.

Vastuuntuntoiseen kuluttamiseen liittyen Stellageen blogissa on käyty hyvää keskustelua tekstiiliteollisuuden laadusta ja eettisyydestä. Stellagee itse toteaa kommenttiosastolla, että “se, että oli varaa marimekon trikooseen tarkoitti kuitenkin sitä, että sitä samaa t-paitaa käytettiin monta päivää viikossa ja vuosia – asia, johon en usko monenkaan nykysuomalaisen pystyvän.” Tässäpä olisikin sopiva haaste muoti- ja tyylibloggaajille kulutuskriittisen viikon kunniaksi: pystytkö SINÄ pitämään samaa vaatetta monta päivää viikossa?

Itse väitän pystyväni - liikun nykyään kotioven ulkopuolella tunnin pari päivässä, ja kun kelit ovat mitä ovat, tulen aika usein kiskoneeksi päälle sängyn vieressä olevalla tuolilla lojuvia kamppeita satunnaisessa järjestyksessä. Kotona vietän aikaani verskahousuissa, jotka vaihdan toisiin, kun niissä alkaa olla liikaa vauvanruokakuorrutusta. Ei kovin inspiroitunutta tätä tyylipainotteista blogiani ajatellen, mutta olen selkeästi päässyt tavoitteeseeni - kaapissa on helposti hallittavissa oleva määrä valinnanvaraa, sieltä voi kiskoa päälle mitä vaan ja kaikki sopii yhteen kaiken kanssa ja näyttää hyvältä.

Stellagee nimitti minut jumalaiseksi ja haastoi listaamaan syyllisyyttä aiheuttavia nautintojani. Jouduin pohtimaan tätä haastetta pitkään, koska yleensä pyrin välttämään syyllisyydentunnetta jokapäiväisessä elämässäni - osaan tarvittaessa olla itselleni niin ankara, että saan kitkettyä itseäni häiritsevät tapani keinolla tai toisella. Kun minua alkoi häiritä ulkona juotuun kahviin liittyvä rahan(ja pahvimukien)meno, ostin pressopannun. Kun huomasin ostavani uusia vaatteita ja kenkiä vain siksi, että suosikkimerkeiltäni oli ilmestynyt uusi mallisto tai uusia kirjoja vain siksi, että halusin ostaa kirjoja, aloitin ryhtiliikkeen.

Päätin lähestyä haastetta vähän laajemmasta kulmasta ja löysin joitain asioita, joista pidän, vaikka ei pitäisi. Pystyn siis löytämään näitä vastaan sellaisia perusteluja, joita minun ehkä pitäisi noudattaa ollakseni kunnon kansalainen. Mutta en noudata, koska liha ja mieli on heikko.

Lentäminen.
Lentomatkailu on pahasta ympäristölle ja sen tilasta huolta kantava kansalainen matkustaisi mieluummin junalla tai jättäisi kokonaan matkustamatta. Olen sattuneesta syystä viettänyt kuluneen vuoden kotimaan maaperällä, mutta se ei tietenkään ole estänyt haaveilemasta (lento)matkustamisesta. Pidän lentomatkailun tunnelmasta - kentällä odottamisesta, koneeseen ahtautumisesta ja jopa niiden kamalien näpit polttavaan alumiinivuokaan pakattujen munakkaiden syömättä jättämisestä. Ja tietenkin nopeasti perille pääsemisestä.

Matkailu on muutenkin an itch you can never scratch - jossain käyminen ei tuota kovin pitkään kestävää tyydytyksen tunnetta, vaan pikemminkin ikuisen ikävän takaisin sinne tai jonnekin muualle.

Ruokaan ja nautintoaineisiin kohdistuva elitismi.
Kelpuutan vain tietyt kahvimerkit tietyin tavoin keitettyinä enkä suodatin- tai automaattikahvia ollenkaan. Haluan tiettyjä luomunakkeja enkä huoli kuorettomia popseja. En syö sipsejä, joissa on natriumglutamaattia, vaikka sipsit nyt eivät muutenkaan ehkä ole terveellisemmästä päästä ruokavaliotani. Metsästän pienten karkkipajojen karkkeja, vaikka niillä on kilohintaa moninkertaisesti videovuokraamon irtokarkkeihin verrattuna.

Tämän voin selittää itselleni parhain päin: laatu korvaa määrän. Saan siis samalla rahalla vähemmän, mutta parempaa ja epäterveellisten asioiden syöminen pysyy aisoissa. Tiedän kuitenkin joutuvani seuraavaksi karsimaan tätä kulutusta, kun yritän mitoittaa menoni hoitorahan mukaan.

Välinpitämättömyys.
Stellagee kirjoitti aiheeseen sopivasti juuri tänään eettisestä kuluttamisesta ja designista. Kuten itse kommenteissa mainitsin, olen pohtinut eettisiä ja ekologisia kysymyksiä hyvin paljon, ja lopulta päädyin kysymään itseltäni, välitänkö kuitenkaan tarpeeksi. Jos olen rehellinen itselleni, minun pitää todeta, että aika moni muu seikka hinnasta ulkonäköön vaikuttaa ostopäätöksiini ennen eettisyyttä. Eettisyys on kiva lisä, jos kaikki muutkin kriteerit ovat kohdallaan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että en halua pohtia eettisyysasioita lainkaan, päinvastoin. Pyrin mahdollisuuksien mukaan etsimään vaihtoehtoja. Haluan kuitenkin päästä irti siitä itsepetoksesta, jonka avulla yritän luoda itsestäni Tiedostavan Kansalaisen kuvaa, kun en sellainen aina ole. Sekin on nimittäin totta, että välinpitämättömyys tosiasioita kohtaan sallii monta nautintoa.

*

En näköjään saanut kasaan viittä kohtaa, mutta eiköhän näissäkin riitä pähkäilemistä…

Mä just kyllästyin:

- Siihen, että suunnilleen kaikki akkain- ja muutkin ns. lifestyle-lehdet suoltavat haljua mukaekologista muotia ja ajattelua, vieläpä yhdistettynä ns. slow life -elämäntapaan, joka tietenkin on kovasti ympäristöystävällistä jo itsessään. Merkkilaukun ostaminen on ekoteko, hajuvedet ovat nyt hitaita ja laiskottelukin on ekologista, kuten eräs naistenlehti toteaa (ja vahvistaa tiedon kuvalla tädistä loikoilemassa riippumatossa jossain palmurannalla).

- Edelliseen liittyen samat lehdet julkaisevat vuorotellen ohjeistuksia siitä, miten eletään hitaammin, otetaan rennommin ja tullaan toimeen vähemmällä - ja neuvoja vielä höystetään lainauksilla suurilta ajattelijoilta, jotka kirjoittavat aiheesta self help -henkisiä kirjoja. Tuostahan voisi tulla suorituspaineita.

- Siihen, että jokaisella esineellä ja asialla pitää nyt olla tarina, vaikka kyseessä olisi vain ihan tavallisen ruotsalaisen vaatekauppaketjun ihan tavallinen mallisto, jonka nimeen on ympätty sana vintage, vaikka vaatteet ovat just tehtaasta tulleita.

- Siihen, että joka ainoa järkevä kulutusvalinta valjastetaan nykyään ekoteoksi. Luin internetistä, että sopivan kokoisten sukkahousujen ostaminenkin on sellainen.

Puh. Toivoa sopii, että ekokaahoilu saavuttaisi pian huippukohtansa ja sen tilalle keksittäisiin jotain muodikkaampaa. Sillä aikaa täytyy varmaan vain yrittää olla lukematta lehtiä (ja internetiä).

Kaupungissa on meneillään eettisen kuluttamisen viikot, otsikolla I am green. Mm. Nein ja Mari Koon blogeista lukemani perusteella tarjolla on ollut otsikon mukaisesti lähinnä viherpes-eikun ekoasiaa, vaikka termin “eettisyys” sisälle mahtuisi paljon muutakin. Itse olen aiemmin purnannut siitä, kuinka ekologisuus ja eettiset tuotantotavat harvemmin mahtuvat samaan tuotteeseen. Usein tuntuu myös siltä, että oli tuotteessa kumpi tahansa leima, se vaikuttaa hiukan päälleliimatulta eikä tuotantoketju leiman takana ole aina ihan niin avoin kuin voisi toivoa.

Hyvä esimerkki termien epämääräisyydestä on laukku, jonka Kemikaalicocktailin Noora oli löytänyt tapahtuman Showroomista. DalaLeo on “ekomuotibrändi”, jonka tuotteet on tehty kierrätysmatskusta (eli juomatölkkien avausrenkaista) ja niiden tekeminen työllistää köyhien alueiden naisia (Brasiliassa).

Muutama asia tuossa kuviossa hämää. DalaLeon omien sivujen mukaan renkaat irrotetaan alumiinikeräykseen menevistä juomatölkeistä ja myydään erikseen laukkujen tekijöille. Kyseessä ei siis ole aivan tarpeeton jäte, koska sille on olemassa jo valmis kierrätyskanava. Sivulla ei puhuta halaistua sanaa olosuhteista, joissa laukkuja työstetään eikä elintasosta, jonka laukkujen valmistaminen tekijöilleen tuottaa. Laukut ovat suht kalliita, iso laukku maksaa täällä 200 euroa, ja olisi kiva tietää, miten iso osa tuosta summasta menee tekijöille itselleen. Kävin itsekin kurkkimassa laukkuja Showroomissa ja ne ovat vuorittomia, eli oikeastaan aika epäkäytännöllisiä. Ja ne on tosiaan rahdattu näille leveysasteille Brasiliasta asti.

Eli sekä laukkujen ekologisuus että eettisyys ovat hiukan kyseenalaisia tai ainakaan niistä ei ole faktoja esillä - kuluttajan on vain uskottava, että kyseessä on jotenkin hyvää tekevä brändi. Olemmekohan me kuluttajat näin helppoja? Oikeastihan ekologinen kuluttaminen on terminä melkoinen oksymoron, ja erityisesti, jos kulutus kohdistuu lähinnä laukkuihin, koruihin sun muuhun ei-niin-välttämättömään luksukseen. Ekologisuus arjen välttämättömissä tarpeissa vaatisikin jo enemmän työtä ja valintoja, ja kuten Mari Koo toteaa, myös yhteiskunnallisia päätöksiä.

Mondon Berliini-matkaoppaassa kerrotaan, että Berliinissä eri kaupunginosien asukkaat pysyvät tiukasti omilla kotikulmillaan, eivätkä helposti lähde muihin kaupunginosiin edes treffeille. “Man bleibt im Kiez”, niinkuin paikalliset sanovat. Olen ollut huomaavinani, että Helsingin eteläisessä kantakaupungissa asuminen aiheuttaa samankaltaista asennetta.

Täältä Ullanlinnasta harvemmin tarvitsee lähteä kovin kauas - en edes muista, koska viimeksi olisin asioinut esimerkiksi Kalliossa. Lähinurkilla asuvien tuttujen kanssa joskus vitsailemme siitä, kuinka etelä-helsinkiläinen ei koskaan käy Stockmannin pohjoispuolella. Sehän ei tietenkään pidä täysin paikkaansa, mutta kertoo kyllä jotain piirien pienuudesta ja siitä, että täällä palvelut ovat lähellä. Tai ainakin suurin osa niistä.

Kemikaalicocktail -blogissa manataan tietynlaisten jätteiden kierrätyksen vaikeutta. Kommenttiosastolla jotkut tarjoavat ratkaisuksi viitseliäisyyttä ja vaivannäköä.

Minusta viitseliäisyys ei ole kovin hyvä vastaus, jos ja kun tarkoitus on etsiä keinoja, joilla kansalaiset saadaan kiinnostumaan jätteiden kierrätyksestä. Meillä taloyhtiö tarjoaa kierrätysmahdollisuuden paperille, pahville ja biojätteelle, ja lasinkeräyspiste on korttelin päässä, kahden eri kirppiksen vaatekeräyslaatikoiden lähistöllä. Lähikauppa vastaanottaa käytettyjä paristoja. Missään ei kuitenkaan näy metallinkeräyslaatikkoa, eikä SER-romun keräyspistettä ole lähimaillakaan.

Olen selvitellyt asiaa, ja paikallistanut lähimmän metallinkeräyslaatikon Etu-Töölöön. Sinne on pari kilometriä matkaa, ja se on suunta, jossa en juurikaan ikinä asioi - henkinen matka tuntuu siis pitemmältä ihmiselle, joka tykkää luuhata lähinnä omilla kulmillaan. Lähin SER-romun keräyspiste on Kyläsaaren kierrätyskeskus, joka sijaitsee viisi-kuusi kilometriä täältä koilliseen. (Sitten on tietysti erilaisia virallisia jätteenkäsittelypisteitä, jotka kaikki sijaitsevat jossain kehä kolmosen varrella, mutta autottomana keskusta-asujana en en aio edes mainita niitä tässä yhteydessä.) Olen käsittänyt, että jotkut kaupat vastaanottavat tietynlaista romua, kuten vanhoja elektroniikkavehkeitä tai energiansäästölamppuja, mutta siitä ei tietenkään tiedoteta missään erityisen innokkaasti. Tavallaan ymmärrettävää, kaupat tuskin tahtovat ruveta yleisiksi jätteenkeräyspisteiksi.

Myönnän suoraan, etten ole niin ekologinen, että jaksaisin raahautua kovin kauas omilta kulmiltani vain jätteitä kuskatakseni, varsinkaan sellaisiin suuntiin, joissa en juuri muuten liiku. Jätteiden kierrättäminen tuntuu mielekkäältä vain, jos se on mahdollista hoitaa ilman ylimääräistä säätöä, normaalien arkisten touhujen ohella. Tällä hetkellä heitän peltitölkit sekajätteen joukkoon, mutta SER-romun olen sentään kasannut kaapin pohjalle odottamaan parempia aikoja. Siellä lojuu mm. parin viikon takaisen eteisen lipaston siivouksen jäljiltä löytyneet neljä vanhaa, rikkinäistä kännykkää ja ainakin kuusi vanhanmallista kännykänlaturia, jotka odottavat pääsyä kännyköiden hautausmaalle.

Peltiromua voi tietenkin yrittää välttää valitsemalla kaupassa toisenlaisen pakkauksen, mutta siinäkin käy joskus niin, että joku kusettaa vihertävää kuluttajaa. Olen joskus vilkuillut kaupassa pahvipakkaukseen säilöttyjä papuja, joiden hinta oli noin nelinkertainen peltitölkkiin säilöttyihin verrattuna. Tietenkään kyse ei ole isoista summista, mutta periaatteessa ilmasta maksaminen ärsyttää.

On kyllä aika hassua, ettei kotinurkilta tarvitse juuri poistua haaliakseen itselleen tavaraa, mutta käytetyistä ja rikkinäisistä tavaroista tai niiden pakkauksista eroon pääseminen ympäristöä kunnioittavalla tavalla vaatii välillä huomattavasti enemmän harrastuneisuutta ja matkoja muualle.

*

Aiheeseen liittyen päivän elintarvikevinkki: Pirkka-sarjasta löytyy pahvipakkauksiin säilöttyjä tomaattiasioita, kuten tomaattimurskaa ja paseerattua tomaattia, joissa on markkinoilla oleviin kilpailijoihinsa verrattuna muutama erityinen etu. Käytettyä pakkausta ei tarvitse raahata Etu-Töölöön, se on just sopivan kokoinen ja sisältöön ei ole valmiiksi lisätty suolaa eikä E-alkuisia asioita. Valmiiksi suolatut tuotteet ovat ärsyttäviä, ja jos kerran Pirkka-tomaatit pärjäävät ilman suolaa ja lisäaineita, miksi ihmeessä niitä on suunnilleen kaikkien muiden merkkien tuotteissa?

Stellagee kirjoitti mielenkiintoista asiaa rahansäästämisestä ja ostoslakkoilusta. Molemmat ilmiöt tuntuvat olevan nykyään yleistymään päin, elleivät jopa muodikkaita (tuosta sivustosta täytyy kyllä sanoa, että siellä ei todellakaan yritetä vähentää ostamista, vaan selvitä hillittömän shoppailuvietin toteuttamisesta mahdollisimman halvalla).

Itsekin olen tietoisesti vähentämässä rahankulutustani. Syynä eivät niinkään ole tällä hetkellä ns. pinnalla olevat perustelut, kuten ekologisuus (joka sinänsä on kannatettava asia, mutta noustuaan muoti-ilmiöksi se on turhan usein osoittautunut tavaksi viilata kuluttajaa linssiin, kuten Sugar Kanekin Voima-lehden Fifi-palvelussa majailevassa uudessa blogissaan toteaa - oikeasti ekologista kun tosiaan olisi ostaa mahdollisimman vähän ja vain tarpeeseen), taloustaantuma tai itsetutkiskelu ja -kuri, vaan ihan yksinkertaisesti se tosiasia, että muutaman kuukauden kuluttua tuloni tulevat pienenemään ja samaan aikaan elämääni ilmestyy uudenlaisia rahankäyttötarpeita. Jään kohta äitiysvapaalle, ja työnantaja maksaa palkkaa vielä muutaman kuukauden, mutta sen jälkeen Kansaneläkelaitos on ystävä.

Koska olen jo pari vuotta harjoittanut vähemmän on enemmän ja laatu korvaa määrän -tyyppistä ostamista ja keskittynyt oman tyylin luomiseen uusien ja muodikkaiden juttujen haalimisen sijaan, mun on oikeastaan aika helppo ajatella vähentäväni vaatteiden ostamista entisestään. Vaatekaapistani löytyy jo melkein kaikki tarvittava, ja koska en juuri nyt pysty muistamaan yhtään asiaa, joka olisi pakko saada, se on varmaankin merkki siitä, ettei sellaisia juuri ole, tai ne eivät ainakaan ole kovin vakavia pakkoja. Vartaloni väliaikaisen muutoksen ansiosta olen pärjännyt koko talven aika vähillä uusilla jutuilla, ja oikeastaan vanhoillakin - kaappini pursuavat vaatteita, jotka eivät ole mahtuneet päälle sitten alkusyksyn, ja voin löytää ne kaikki uudelleen muutaman kuukauden kuluttua.

Taannoinen pettymiseni entisen luottokosteusvoiteeni uusittuun versioon on auttanut asennoitumaan myös kosmetiikkaostoksiin uudella tavalla. Olen tähänkin asti pärjännyt aika pienellä valikoimalla meikkejä, kosmetiikkaa ja hiustuotteita, mutta olen ostanut enimmäkseen ns. luksusmerkkejä, ihan arjen ylellisyyden vuoksi. Liisteriksi muuttuneen Cliniquen tilalle ostamani Lumenen herkän ihon päivävoide on kuitenkin osoittautunut aivan mainioksi tuotteeksi, ja se oli myös puolet halvempi. Seuraavaksi ajattelin etsiä toisen pettymyksen, Diorin Diorshow Unlimited -ripsivärin tilalle jonkun vastaavasti yhtä hyvän, mutta edullisemman tuotteen (Diorshow näyttää kyllä ripsissä hyvältä, mutta paakkuuntuu ärsyttävän helposti, minkä lisäksi varmaan puolet putkilon sisällöstä on tullut ulos klimppeinä harjan mukana ja mennyt hukkaan, ei kovin hyvää vastinetta rahalle) ja jatkaa samaan tapaan sitä mukaa, kun eri tuotteet loppuvat.

En siis kuitenkaan ole lopettamassa ostamista kokonaan, tarkoitukseni on vain lisätä laatutietoisuuden lisäksi myös hintatietoisuutta. Todennäköinen lopputulos on se, että muutun entistä nirsommaksi (olen kyllä jo ennestään aika hyvä siinä lajissa). Lisäksi vakaa aikomukseni on seurata Sugar Kanen jalanjälkiä DIY-maailmaan ehkäisemään vanhojen vaatteiden aiheuttamaa tylsistystä, nythän mulla on jo se ompelukonekin. Vielä pitää ostaa kunnolliset kangassakset.

*

Menkää kaikki tutustumaan Meidän Pariisiin! Sieltä löytyy kaunis blogi, hyvä kirjoittaja ja muutenkin mahtava meininki.

Ihanan turhamaisuuden Kirsikka käynnisti mielenkiintoisen keskustelun vaatteiden eettisyydestä. Se innoitti minut poikkeamaan tavoistani ja julkaisemaan kerrankin päivän asun (pahoittelen kuvan hämäryyttä, mutta kun koko maailma oli vähän hämärä tänään):

Edunin lepakkohihainen, alpakkavillainen neulemekko Mint & Vintagen alennusmyynnistä. Mustat puuvillakalsarit, eikun legginsit H&M Mama. Saappaat (jotka ovat oikeasti ruskeat, vaikka näyttävät kuvassa melkein mustilta) kotimaista laatutuotantoa 90-luvun alusta. Vatsa on tuolla jossain mekon alla piilossa (ja kuvakulmakin häivyttää sen näköjään aika hyvin).

Ja sitten katsotaan vähän tarkemmin.

H&M Maman puuvillaisissa, mammamallin kalsareissa on 50% luomupuuvillaa, kuulostaa ystävälliseltä. Jotenkin vähemmän ystävälliseltä kuulostaa se, että ne ovat Made in Bangladesh ja maksoivat peräti 12,90 euroa, samoin se, että niiden saumat kiertävät. Ja vaikka ne ovat vatsaosastolta hyvinkin tilavat, ne ovat sääriosastaan niin piukat, etteivät vähänkään tuhdimmat pohkeet mitenkään mahtuisi niihin. Minun kapeat sääreni mahtuvat nyt juuri ja juuri. Kaavojen tekijä ei ilmeisesti ole tiennyt/jaksanut välittää, että jalkojen turvotus - josta en itse onneksi vielä kärsi - on aivan yleinen raskauden sivuoire.

Edun puolestaan on Bonon(!) ja vaimonsa Ali Hewsonin perustama vaatemerkki, jonka periaatteena on tuottaa vaatteita kehitysmaissa reilun kaupan meiningillä. Perussa tehty alpakkaneule vaikuttaa laadukkaalta, on ihanan tuntuinen päällä ja… pesulapussa lukee “dry clean only”.

Olen siis tehnyt omien periaatteitteni vastaisen ostoksen. Vasta ihmeteltyäni vaatetta kotona tajusin, että sehän tosiaan on nettiostosten ongelmana, ettei tuotelappuja pääse silmäilemään ennen ostamista. Kaupat kyllä useimmiten kertovat auliisti vaatteen valmistusmateriaalit ja joskus -maankin, mutta pesuohjeita harvemmin mainitaan tuotetiedoissa.

Mekko on kuitenkin sen verran hieno, etten aio palauttaa sitä - en tosin ole vielä päättänyt, kiikutanko sen aikanaan pesulaan vai otanko riskin ja kokeilen pestä sen itse. Villamateriaaleja ei onneksi tarvitse pestä kovin usein.

Henkkamaukan trikoot on siis tuotettu puoliksi luonnonmukaisesta materiaalista, mutta ne on valmistettu ties missä ja laadultaan ne ovat perushalpistasoa. Edunin mekko on reilujen perulaisten valmistama, mutta sen ohjeidenmukainen hoito ei tule olemaan kovin ympäristöystävällistä (ja käy vähän kalliiksi - pesulan vaihtoehtona voi sitten olla se, että tuotteesta tulee ns. kertakäyttöinen). Taitaa olla niin kuin jo Ihanan turhamaisuuden kommenteissa mainitsin, että ympäristöystävällisyys ja reilu kauppa harvemmin sopivat samaan tuotteeseen.

Täytyy myöntää, että viime aikoina olen käytännön pakosta joutunut vähentämään eettisten asioiden puntarointia vaatteita ostaessani, pääasia on ollut, että olen löytänyt jotain päälle mahtuvaa ja edes jotenkin oman tyylini mukaista. Nuo Henkkamaukan trikootkin olisin ostanut joka tapauksessa, oli niissä luomupuuvillaa tai ei, koska ne ovat ainoat mustat äitiysmalliset puuvillatrikoot, joihin olen tähän mennessä törmännyt. Toisena kriteerinä päällemahtumisen jälkeen on ollut se, että vaatteita voisi käyttää myös myöhemmin, vaikka kotivaatteina jos ei muualla. En edelleenkään pidä ajatuksesta, että ostaisin vaatteita vain lyhytaikaista käyttöä varten.

Yllättävän usein on kuitenkin tullut vastaan jonkinlaisin ystävällismielisin vivahtein varustettuja vaatteita, vaikken ole sellaisia erikseen etsinyt. Kaapistani löytyy öko-tex-standardin mukainen viskoosihame - joka on nyppyyntynyt käytössä - ja luomupuuvillainen äitiyspaita - jonka saumat paukkuvat epäilyttävästi aina, kun vaatetta vähän venyttää. Jotenkin tuntuu siltä, että erilaiset eko- ja luomuasiat ovat tällä hetkellä aika usein vain viherpesua, jonka on tarkoitus houkutella ns. tiedostavia kuluttajia tekemään ekotekoja haalimalla itselleen kasoittain ystävällisiä vaatteita.

Itse ajattelen, että kun kerran ollaan vaivauduttu kasvattamaan puuvillaa luonnonmukaisesti, se ansaitsisi tulla käytetyksi laadukkaan vaatteen raaka-aineena. Viljelyn edut menevät hukkaan, jos vaate kestää käyttöä vain muutaman kuukauden.

Uskon kyllä, että oikeasti eettiset vaatteetkin tulevat vielä - tai siis, onhan niitä nytkin jossain, mutta ne ovat hankalasti löydettävissä kaiken vihreäksi pestyn kaman seasta. Täytyy vain odottaa, että eettisyys menee pois muodista.

Käväisin kuluneena viikonloppuna kahdet joulumyyjäiset, lauantaina TAIK:in ylioppilaskunnan TOKYO:n myyjäiset ja sunnuntaina Helsinki 10:n joulumyyjäiset. Ja täytyy sanoa, että eipä juuri puhutellut.

Erilaiset myyjäiset muistetaan listata aina mukaan, kun mietitään eettisempiä ja ekologisempia joululahjaehdotuksia. Ja onhan toki niin, että suunnittelijoiden itsensä tekemät asiat ovat eettisiä siinä mielessä, että niitä ei ole teetetty riistohinnalla ties-missä ja ekologisia siinä mielessä, ettei niitä ole rahdattu merten yli tänne ja että niissä nykyään usein kierrätetään vanhaa materiaalia. Mutta jotenkin minulle silti jäi päällimmäiseksi mielikuvaksi se, että suurin osa tarjolla olevasta tavarasta on krääsää. Minusta maailma ei pelastu sillä, että ostan joulumyyjäisistä rintanappeja, jääkaappimagneetteja, koristeltuja peilejä, meikkipussukoita tai omatekemän näköisiä rihkamakoruja, tai niitä huovutettuja pötkylöitä, joilta ei näköjään voi välttyä edes TAIK:in myyjäisissä (Helsinki 10:ssä niitä ei sentään ollut). En tarvitse sellaisia, ja läheisenikin pärjäävät ihan hyvin ilman.

Koska en myöskään usko, että maailma pelastuu ostamatta jättämällä, olen edelleen valmis käyttämään rahaa ja ostamaan asioita. Mutta koska en tällä hetkellä ole ihan välttämättä minkään muun kuin ruoan tarpeessa, olen kehittynyt hyvin niuhoksi sen suhteen, mihin rahani pistän. Minä haluaisin ostaa myyjäisistä huolella suunniteltuja ja tehtyjä, tyylikkäitä käyttöesineitä tai -vaatteita, tai vaikka Ihan Oikeaa Taidetta, jos sellaista sattuisi olemaan kaupan. Itse tehdyn ei välttämättä tarvitsisi olla niin itse tehdyn näköistä ja krääsän sijaan maailman voisi täyttää oikeasti hyödyllisillä asioilla, mitä ne sitten ikinä ovatkaan. Toivoisin, että (tulevat ja nykyiset) suunnittelijat ottaisivat tehtäväkseen myös luoda uutta vanhojen ideoiden toistamisen sijaan. Maailmassa on jo tarpeeksi vekkuleilla sloganeilla varustettuja rintanappeja, vanhoista pyyheliinoista ommeltuja pussukoita ja Lego-palikoista tehtyjä koruja.