Eräänä iltapäivänä

Kukaan Olympiastadionin ei-edes-niin-välittömässä-läheisyydessä asuva ei eilen illalla voinut välttyä Bonolta ja kumppaneilta, ja tänään saamme kokea saman uusiksi. Tähän viereen se kuului niin hyvin, että sille oli parempi antautua. Se olisi joka tapauksessa kuulunut ikkunan läpi ärsyttävänä taustameluna, joten avasin suosiolla parvekkeen oven ja päästin Bonon olohuoneeseeni. Stella kirjoitti suhteestaan Bonoon, joten voisin itsekin vähän.

Mun U2-fanitukseni kulminoituu vuonna 1991 julkaistuun Achtung Baby -levyyn. (Siitä on aikaa… öö… 19 vuotta. Enhän toki muistele kulunutta aikaa pahalla, mutta tässä kohtaa pitää lainata ystävääni Jaakkoa: “herra siunaa silti se hiukan kirpasee ku sen noin kirjottaa”.) Pidän sitä edelleen yhtenä oman musiikkihistoriani merkittävimmistä levyistä - se pääsi mukaan myös Facebookissa tekemälleni “15 albums in 15 minutes” -listalle, jossa siis lueteltiin 15 ensimmäisenä mieleen tullutta merkittävää levyä. Achtung Baby on mulle tärkeä paitsi musiikillisesti, myös levynkansitaiteellisesti. Sekä soundi että kuva poikkesivat bändin entisestä linjasta varsin radikaalisti ja kolahti täysillä meikäläisen makuhermoon. Ja ne myös lauloivat Dalísta, josta allekirjoittanut teki samoihin aikoihin lukion kuvaamataidon esitelmää.

Achtung Babyn ja ja pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Depeche Moden Songs of Faith and Devotion -levyn kansivihkosten kautta löysin Anton Corbijnin valokuvataiteen, joka on seurannut mua siitä lähtien. Mulla oli seinällä värikopiokoneella suurennettu kuva Achtung Babyn kannessa olleesta kirjavasta trabantista, ja jotkut palaset loksahtelivat kohdalleen toista vuosikymmentä myöhemmin, kun kävin itse valokuvaamassa trabanteja itäisen Berliinin kirjavilla takapihoilla.

Vuonna 1993 julkaistulla Zooropa-levylläkin oli vielä hetkensä, mutta sen jälkeen en ole jaksanut kiinnostua koko bändistä. Julistin eilen Facebookissa, että aion mennä U2:n keikalle vasta sitten, kun ne tekevät Leonard Cohenit - eli ovat 70v ja esittävät vain vanhoja hittejään (nyt biisilistassa oli mulle ihan liikaa uutta kamaa). Eilisen keikan aikana kaadoin lasiin syksyn loppukesän ensimmäisen Unicumin, laitoin villasukat jalkaan, menin parvekkeelle ja huusin Bonolle, että “Won’t you wrap the night around me?”. Tänään taidan tehdä saman uudestaan.

Ne eivät tosin soittaneet Love is Blindness:ia, mutta kyllä One:kin sai tädin herkistymään. Ja sen videohan on Corbijnin käsialaa.

Sekä Stellagee, Sugar Kane että Anna ovat viime aikoina miettineet oman tyylinsä kehitystä. Mää sitten ajattelin kans vähän pohtia.

Kävin läpi tämän blogin arkistoista löytyviä vanhempia kirjoituksiani tyylini kehittymisestä (mm. vuodelta 2007) ja tajusin, että tyylini on pysynyt samanlaisena jo useamman vuoden.

Olen löytänyt sen peruslinjat, jotka siis edelleen rakentuvat oman alakulttuurihistoriani - eli grungen, mustahuuliosaston (johon lasketaan mm. 90-luvun alun The Cure ja Depeche Mode) ja klubikulttuurin - perustalle, jo ajat sitten ja viime vuosina olen pyrkinyt kehittämään sitä tietyllä tapaa ehdottomampaan suuntaan. Olen pikkuhiljaa hankkiutunut eroon vaatekaappiani täyttäneistä keskinkertaisista asioista ja ostanut tilalle harkittua, itseni näköistä ja laadukasta. Olen tainnut aiemminkin sanoa, että tilanne, jossa ei oikeasti tarvitse mitään erityistä, on ihanteellinen, silloin ei tarvitse tehdä kompromisseja hankkiessaan jotain uutta. Oliko se Sugar Kane, joka mainitsi olevansa liian vanha olemaan tylsä? Mulla on vähän sama meininki.

Olen myös liian laiska näkemään kauheasti vaivaa pukeutumiseni eteen, ja siksi tällainen yhtenäinen ja säilyvä tyyli on mulle ihanteellinen. Voin kiskoa kaapista päälleni vähän kelistä riippuen mitä vain, ja voin olettaa (melkein) kaiken sopivan yhteen keskenään. Viimeiset puoli vuotta jatkunut pukeutumisrajoittuneisuus on myös auttanut katsomaan vaatekaappia uusin silmin, siellähän on vaikka mitä! Vaikka tykkäänkin kovasti isosta vatsastani, odotan jo hiukan malttamattomana, että pääsen taas laajentamaan käyttövaatevalikoimaani.

Tällä hetkellä olen siis pisteessä, jossa tyyliasiat ovat sen verran hyvin ojennuksessa, ettei niitä tarvitse juuri miettiä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tyylini olisi jollain tavalla “valmis”, kyse on vain jonkinlaisesta suvantovaiheesta. Matka jatkuu varmasti taas jossain vaiheessa, eikä suunnasta tietenkään ole vielä mitään tietoa - ja mikäs sen hauskempaa! Yhtenäinen tyyli kun ei kuitenkaan tarkoita urautumista yhteen ja samaan, vaan tukevaa pohjaa erilaisille irtiotoille.

Itse asiassa odotan mielenkiinnolla, mistä löydän uusia reittejä etsiä inspiraatiota - minusta nimittäin tuntuu, että tarvitsen sellaisia saadakseni homman taas liikkeelle. Sugar Kane on huomannut maailman olevan liian täynnä samoja juttuja ja itsestäänselvää tyylikkyyttä, ja olen samaa mieltä. Yhtenä hetkenä kaikkialta pursuaa klooripestyjä farkkuja, seeprakuosia tai tappokorkeita korkoja ja vaikka ne näyttäisivätkin hetken kivoilta, niihin kyllästyy ennenkuin ehtii edes miettiä, sopisivatko ne itselle. Koska olen ErKi (eli Erilainen Keski-ikäinen - kiitos termistä, neiti Kane!), haluan jotain muuta!

Koska olen edelleen vaaterajoittunut ja laiska, pengoin tämänhetkisen tyylini kulmakiviä esittelevät kuvat vanhoista arkistoistani. Näitä on siis nähty täällä aiemminkin, mutta älkäämme antako sen häiritä - kuten jo mainitsin, tänä keväänä inspiroidun joka tapauksessa lähinnä omasta vaatekaapistani.

Tyylini on siis

1. Mustaa, ryhdikästä, mielenkiintoisesti ja toimivasti leikattua, ehkä joskus jopa hiukan univormumaista (kuvassa on Miriam Ponsaa parin vuoden takaa):

2. Mustaa, pehmeää, mukavaa, valuvaa ja kerrostettavaa, hiukan kiiltävää ja ohutta neulepintaa (kuvassa Cecilia Sörenseniä viime vuoden keväältä):

3. Yksinkertaisen tyylikkäitä ja niukkoja, tarvittaessa värikkäitä yksityiskohtia (kuvassa Lumi Accessories ja Henrik Vibskov, molemmat muistaakseni toissavuoden mallistoista):

Näillä siis mennään taas.

Jälleen Sugar Kanelta vohkittu haaste eli “elämän aakkoset”. Kun aloin kasata listaa, huomasin, että se alkoi ihan itsekseen muotoutua kertomaan niistä asioista, joita olen arvostanut tai pitänyt esikuvina tai joista olen saanut inspiraatiota jo pitkään, vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja jotka seuraavat mukanani edelleen. Näitä voisi siis kuvata jonkinlaisiksi inspiraatioaakkosiksi.

A

Paul Auster. Lempparikirjailijani, jolta olen yrittänyt oppia useammissa kerroksissa ajattelua.

Akayism. Kahden ruotsalaisen katutaiteilijan projekti, jossa otetaan kaupunkitilaa haltuun uudenlaisin keinoin. (Projektin nettisivusto ei ole päivittynyt aikoihin, mutta sieltä saa jonkinlaista ideaa siitä, mitä tyypit puuhaavat. Lisää kuvia myös tuolla.)

B

Barcelona. Kaikkien aikojen suosikkikaupunkini, jonka kapeille kaduille voisi unohtua vaeltelemaan ikuisiksi ajoiksi. Sinne on aina loputon ikävä takaisin.

Berliini. Kaupunki täynnä inspiroivinta katutyyliä, hienointa avantgarde-muotia ja muutenkin upeaa meininkiä.

Banksy. Asiallinen artisti, joka paitsi tekee hienoja töitä, myös yrittää nakertaa Oikean Taiteen käsitettä ja jalustaa omalla tavallaan (aiheesta oli mainio artikkeli taannoin Imagessa).

Beat Generation. Elin myöhäisen teini-ikäni lueskellen beat-kirjailijoiden tuotantoa, erityisesti William Burroughsia, mutta myös Allen Ginsbergiä ja Jack Kerouacia. Paitsi että beatin kapinallinen meininki puhutteli nuorta kansalaista, myös liikkeen vaikutus myöhempien aikojen pop-kulttuuriin ja rokkimeininkiin The Doorsista Tom Waitsiin ja U2:sta Sonic Youthiin on tarjonnut paljon polkuja tutkittavaksi.

C

Cut-up. Tekstiä katkova ja uudelleen yhdistelevä kirjoitustekniikka, joka tuli mulle tutuksi aikoinaan William Burroughsin tuotannosta, ja yhdistää hänet muutamaan muuhun lempparityyppiini, mm. David Bowieen, Kurt Cobainiin ja Thom Yorkeen. Tällaista ajattelutapaa voisi soveltaa moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi ns. Free form crochet -virkkaustekniikka on hiukan sukua sille. Free form crochet olisi kovasti kiinnostavaa, mutta vaatii sellaista “Free your mind and your ass will follow” -tyyppistä lähestymistapaa, jossa itselläni on vielä vähän opeteltavaa.

Cecilia Sörensen. Lempparisuunnittelijani, joka tekee parhaat hameet ja takit ja muistuttaa aina Barcelonasta.

Anton Corbijn. Tyyppi joka kuvitti nuoruuteni ja on inspiroinut minua enemmän kuin olen huomannutkaan. En muistanut koko äijän olemassaoloa vuosiin ennen kuin hänen retrospektiivinäyttelynsä tuli Helsinkiin viime vuonna, ja vasta näyttelyssä tajusin, mistä on peräisin mieltymykseni satunnaisiin rajauksiin, jyrkkiin kontrasteihin ja rakeisuuteen varsinkin mustavalkoiselle filmille kuvatessani.

D

Depeche Mode. Bändi, jonka musiikkiin rakastuin ja ja joka (juuri edellä mainitun Anton Corbijnin suosiollisella myötävaikutuksella) loi tyylin, jota minäkin aikoinani apinoin. Prätkärotsit, vaaleat tai valkoiset Leviksen 501:t ja Martensin maiharit ovat 80-90-lukujen vaihteen ikoneita ja mustanpuhuva synkistely aina varma vaihtoehto.

E

Enki Bilal. Tämä mies tekee sarjakuvasta Taidetta isolla T:llä. Tykkään varsinkin uudemmasta tuotannossa, joka on kehittynyt alkuaikojen pikkutarkasta, scifi-henkisemmästä nyhräyksestä varmaotteisemmaksi ja tyylikkäämmäksi ja samalla jotenkin luonnosmaisemmaksi (esimerkkejä täällä ja täällä). Pyrkiminen teknisestä täydellisyydestä kohti omaa, varmaa näkemystä on oppimisen arvoinen asia.

F

Filmi. Valokuvausharrastukseni, varsinkin filmille kuvaaminen, on ollut vähän aikaa jäissä inspiraation (ja valon) puutteen vuoksi, mutta suosin edelleen filmiä digikuvauksen sijaan, jos arvioidaan lopputuloksen puhuttelevuutta. Filmillä kaikki väreistä kontrastiin toimii paremmin (niitä ei tarvitse hakea kuvaan erikseen Photoshopin avulla), ja sokkona kuvaaminen on kiehtovaa vaihtelua “helpolle” digikuvaukselle.

Kaksoisvalotus on kuvamaailman cut-up-tekniikkaa, jota voi oikeaoppisesti tuottaa vain filmikameralla.

G

Grunge. Paitsi musiikkigenre, grunge oli myös tyyli, asenne ja elämäntapa, joka osui herkässä iässä ja on ehtymätön inspiraation lähde edelleen.

Gaultier. Jean Paul linkittyy mielessäni sekalaiseen vyyhteen, jonka muita osia ovat mm. Jeunet&Caro, Pierre&Gilles, merimiespaidat, 90-luku, tyylikkäät parfyymipullot ja toverini Maire.

H

PJ Harvey. Tyyli- ja roolimalli, tumma, kalpea, kaunis ja voimakas. Ja tekee hienoa musaa.

Boris Hoppek. Saksalainen katu- ja muunkinlainen artisti ja varsinkin hänen luomansa bimbo-nuket ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen, että oma design-nukkeharrastukseni pääsi vauhtiin, jatkui ja kehittyy koko ajan. Hoppek vaikuttaa kahdessa eri kaupungissa, jotka molemmat sattuvat kuulumaan suosikkeihini - Barcelonassa ja Berliinissä.

I

Issey Miyake. Yksinkertainen ja koruton japanilainen design viehättää minua aina vain. Issey Miyake on merkittävä myös siksi, että L’Eau D’Issey on ollut suosikkituoksuni jo varmaan toistakymmentä vuotta.

Indie. Paitsi musiikkigenre, tämä on myös varsin kannatettava elämäntapa ja asenne. Support your local starving artist!

Interpol. 2000-luvun suurin suosikkibändini, joka paitsi hioo Joy Divisionin ja muiden ns. post punk -bändien meininkiä nykypäivään sopivaksi, myös näyttää esimerkillisen tyylikkäältä lavalla. Bonuksena laulaja Paul Banksin matala ääni puhuttelee jollain hyvin alkukantaisella tasolla.

J

Tove Jansson. Muumeja ja muuta Muumilaakson porukkaa voisi pitää jo tylsinä itsestäänselvyyksinä, kun haetaan innoitusta erilaisten design-ötököiden luomiselle, mutta kyllä ne edelleen ovat minulle hyvin tärkeitä, samoin kuin koko Janssonin luoma satumaailma. Muumit ovat ajattomia ja valloittavia, tykästyin niihin jo joskus silloin kun opin lukemaan, ja palaan niiden pariin edelleen säännöllisesti.

K

Kamera. Virkkuukoukun (ja läppärin) lisäksi yksi viime vuosien tärkeimpiä itseilmaisun välineitäni. Digikamera menettelee, mutta filmikamera on ainoa oikea.

Kenzo. Edelleen japanilaista tyylikkyyttä, varsinkin Kenzon neuleet ovat upeita ja inspiroivia.

(Tästä tulikin mieleeni Honey Junkien blogissa käyty keskustelu ideoiden alkuperäisyydestä - hehkuttamani entrelac-neulekuvio ei todellakaan ole Kenzon keksintöä, vaan vanha juttu, mutta Kenzo on keksinyt soveltaa sitä hienolla tavalla.)

L

David Lynch, lapsuuden sankarini. Kukaan muu ei edelleenkään kykene luomaan yhtä tiivitä ja käsinkosketeltavia mysteereitä tai yhtä vinksahtaneita tarinoita. Ihailen myös Lynchin tapaa luoda aivan omanlaistaan kuvakerrontaa - se on tietyllä tapaa sukua aiemmin mainitsemalleni cut-up-tekniikalle.

M

Musta. Perusväri ja kaiken muun pohja. Sitä ei kannata vaihtaa, olen huomannut sen ns. kantapään kautta.

Modernisme. Erityisesti Antonio Gaudí on aikamoinen Barcelona-klisee, mutta hänen kädenjälkensä näkyy kaupungissa sen verran voimakkaana ja useissa paikoissa, että häntä ja hänen töitään ei siellä oleskellessaan voi ohittaa (edes katsellessaan maahan, ks. kuva). Modernisme-arkkitehtuuri toimii kuitenkin myös muiden suunnittelijoiden tekemänä, ja sen - ja koko liikkeen - muotokielestä ja asenteesta voi hakea innoitusta omaankin itseilmaisuunsa.

Dr. Martens. Alakulttuuriklassikot, joita pitää aina olla yksi pari jemmassa, ihan varmuuden vuoksi.

N

Neulominen. Pitkäaikaisin käsityöharrastukseni, jonka pariin palaan aina uudelleen inspiraation iskiessä. Parhaimmillaan hyvin rentouttavaa ja terapeuttista hommaa.

New York. Kaupunki, joka jää vaivaamaan mieltä. Se on aivan liian iso ja siellä on kaikkea liikaa, mutta silti sinne haluaisi takaisin. Jos se olisi lähempänä ja pienempi, ehkä niin tapahtuisi useammin.

*

Olikohan siinä nyt kaikki? Pidätän oikeuden lisätä listalle kamaa, jos jotain tärkeää unohtui (niinkuin varmasti tapahtui).

Sugar Kane heitti haasteen: kuinka pukeutuisin, jos olisin mies?

Ensin tietenkin esittelen ne nuoruuden innoittajat, joilta olisin yrittänyt joskus näyttää - ja jotka muuten ovat toimineet innoittajinani, vaikka olenkin nainen. Eihän pukeutuminen eikä varsinkaan inspiraatio ole niin sukupuolisidonnaista. Kuvittelen siis, että olisin miehenä (tai siis poikana) notkunut ihan samoissa piireissä kuin oikeastikin.

Devotional-ajan Dave - valkoinen wifebeater, Converset ja ylikasvanut letti:

Kuva: depechemode.com

80-90-luvun vaihteen Robert - isot valuvat villapaidat, suttaantunut meikki, mustaa ja tukka sekaisin:

Kuva: thecure.com

Kurt - edelleen epämääräisen kokoisia vaatteita ja tukka vähän eri tavalla sekaisin:

Kuva: nirvanaclub.com

Miltä sitten näyttäisin? Saattaisin olla aika rock, ja pukeutumistani ohjaisi sama periaate kuin tällä HEL-LOOKSista löytyvällä tyypillä: “it’s just layers and layers of black with some goth tones”. Haluaisin kuitenkin pitemmän tukan kuin hänellä, ehkä jonnekin hartiaosastolle asti (ei kuitenkaan Hanson-mallia!) ja pitäisin oman värini ihan periaatteen vuoksi.

Kuva: Hel-Looks

Koska olen mukavuudenhaluinen ja yksinkertainen (öö, siis tyyliltäni), ehkä kuitenkin jättäisin muutaman mustan kerroksen pois ja pukeutuisin simppelin itämaisesti, samaan tyyliin kuin tämä Altamira NYC -sivustolta löytyvä mies:

Kuva: Altamira NYC

Sivustolta löytyi ilmeisesti samasta tyypistä toinenkin kuva, vähän juhlavampi look, joka näyttää just sopivan oudolta:

Kuva: Altamira NYC

Kuvista päätellen käyttäisin ilmeisesti enimmäkseen jotain converseja ja maihareita tai vastaavia raskaampia kenkiä. Jos haluaisin välillä vähän kevyempää askelta, pukisin korkokengät niin kuin David Bowie teki musisoidessaan Pet Shop Boysin kanssa 90-luvulla (pitää linkittää video, kun ei löytynyt kuvaa - kenkä näkyvissä mm. siinä jossain klo 0:25 kohdalla). Rock-asento, nahkahousut ja kapeat korot, toimii.

Ja sitten kun olisin seitsemänkymmenen, laittaisin nahkahousut komeroon ja näyttäisin tietenkin tältä:

Kuva: The Leonard Cohen Files

Tukka sekaisin, epämääräisen kokoisia, mustia ja goottivaikutteisia vaatteita valuvina kerroksina - sehän meinaa, että näyttäisin miehenä ihan samalta kuin nyt!

Tarviin loppukesäksi/syksyksi seuraavat asiat:

Vedenpitävä, HUPULLINEN takki
Jos kerran meinaan edelleen kävellä töihin ja joka paikkaan muuallekin, tarvitsen hyvännäköisen ja kelejä kestävän, vähintään reisiin asti ulottuvan takin. Takkivajaus on ollut kohdallani kroonista jo vuosikausia, saas nähdä, tuleeko tänä syksynä parannusta. Ja siinä tosiaan pitää olla huppu, jotta kerrankin tukka pysyisi aina hyvin.

Haaveilen salaa myös mustasta, lyhyestä nahkatakista, mutta luulen, että se jää haaveeksi. Sovittelin jo kertaalleen peilin edessä vanhaa uskollista prätkärotsiani, mutta se on 90-luvun malliin aika väljä ja iso. Haluaisin jonkun vähän istuvamman ja pienemmän.

Rento ja rokkihenkinen jakku/bleiseri
Interpolin tyylikkään keikan innoittamana haluan ruveta pukeutumaan vähän huolitellummin. En kuitenkaan meinaa mitään jakkupukua, vaan jonkun sellaisen vähän rokimman jakuntapaisen. Mistähän sellaisia saisi?

Liivi
Ensin näin Anton Corbijn -näyttelyssä sen kuuluisan kuvan Dave Gahanista (edelleenkään ei oo Daven voittanutta!), jossa Dave nojailee seinään synkän näköisenä ja seinällä sen takana on tissit, ja sillä on SE raidallinen liivi päällään. Tämä ei todellakaan ole se kuva, mutta liivi on sama:

Kuva: Depechemode.com

Ja sitten kävellessäni kotiin näyttelystä näin Gaudeten ikkunassa mallinuken päällä naisellisemman version tuollaisesta perinteisestä miesten liivistä. Sellainen sopisi mulle aivan loistavasti!

Kasa VÄRILLISIÄ polvisukkia
Löysin kaappia penkoessani keväällä New Yorkista ostamani saappaat, jotka ovat hienoisen epäsopivuutensa takia jääneet tähän asti kokonaan käyttämättömiksi (sen siitä saa kun sovittelee kenkiä jalat turvoksissa 20 kilometrin kävelyn jälkeen, nälkäisenä ja vesisateessa kastuneena). Vein ne vihdoin suutarille venytettäviksi. Näin kesällä niitä voisi tietysti pitää paljain säärin, mutta vähän syssymmällä niiden alla olisi hyvä olla jotkut pitkät sukat. Useampi kanssaihminen mainitsi Vapauttakaa naiset legginseistä -ketjussa polvisukat, ja ne alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa minuakin. Kokeilujen perusteella alla olevien sukkien olisi hyvä tunnustaa jotain muuta väriä kuin mustaa, sillä mustalla pohjalla nuo varsien reikäkuviot eivät ollenkaan pääse oikeuksiinsa. Joten värillisiä polvisukkia siis mulle.

Harmaat tai mustat tai punaiset saappaat
Kaapeista löytyy vähän kaikenlaisia saappaita, mut ei just niitä täydellisen simppelin hyvännäköisiä ja jalkaan sopivia. Viime talven kuljin lukioaikaisissa saappaissani, jotka näyttävät edelleen ihan hyviltä, mutta alkavat oikeasti olla jo turhan kulahtaneet pitkiin kävelyihin (sisäpohjat ovat muhentuneet käytössä). Saappaiden lisäksi tarvitsisin jotkut tyylikkäät nilkkurit housupäiviä varten, mutta saas nähdä.

Näitä kun yhdistäisi kaapeista löytyviin trikoisiin ja neuleisiin, minusta tulisi täydellisen uljas ja kaunis warrior queen! Tukka onkin jo kroonisesti sekaisin (ainakin ilman sitä huppua).

“Täällä on sitten mukana tällaisia ihan hurjia roolivaatteita”, sanoo museon opas perässään kulkevalle pienelle ryhmälle ja osoittaa Anton Corbijnin Star Trak -sarjan kuvaa, jossa alaston, epämuodostunut Chris Cunningham istuu pyörätuolissa. Opas ei kerro, että roolihahmo on Rubber Johnny, kellariin lukittu friikki hämmentävässä lyhytelokuvassa, joka on Cunninghamin ohjaama ja käsikirjoittama ja pohjautuu Aphex Twinin musiikkiin.

Yritän pakoilla ryhmää ja sen vetäjän selostusta Corbijnin elämänvaiheista ja valokuvien teknisistä erikoisuuksista, mutta pienessä tilassa se ei oikein onnistu. Kiroilen itsekseni, että olen sattunut näyttelyä katsomaan juuri opastetun kierroksen aikaan, mutta sitten tajuan, että oikeastaan hallissa kaikuva Virallinen Tulkinta Taiteesta tuo kääntäen esille sen, mistä Corbijnin retrospektiivisessä näyttelyssä oikeastaan on kyse.

Ilman taustatietoa Cunningham-potretti on vain kuva, joka on aiheeltaan vähän epämiellyttävä ja kuvallisilta ansioiltaan aika keskinkertainen. Yhdessä tarinan kanssa se on palanen populaarimusiikin historiaa. Sama juttu kaikkien muiden näyttelyn kuvien kanssa - niistä jokainen kantaa mukanaan pientä historiallista yksityiskohtaa, tarinoita siitä, kuinka näistä ihmisistä on tullut tähtiä. Tarinat on kerrottu jo aiemmin, mutta ne saavat uudenlaiset kasvot, jos katsoja osaa yhdistää ne kuviin.

Osa näyttelyn kuvista on toki upeita ihan valokuvinakin. Mustavalkoisuutta, jyrkkiä kontrasteja ja rakeisuutta, juuri niitä asioita haluan tuoda itsekin ottamiini kuviin. Varsinkin rakeisuus on aliarvostettu elementti - se kadottaa yksityiskohdat, mutta tuo esiin muodon. (Digitaalinen noise tosin ei ole yhtä kaunista kuin filmille syntyvä, siksi varmaan minäkin kuvaan mieluummin filmille.) Sommitelmia, jotka kertovat jotain olennaista kohteistaan.

Ja siellä he ovat kaikki: Joy Division, U2, Depeche Mode, Tom Waits, Leonard Cohen, Nick Cave, PJ Harvey, Kurt Cobain, David Bowie, Ian Curtis yksinään - nämä kuvat ovat seuranneet minua lehtien, musiikkivideoiden ja levynkansien kautta jo pari vuosikymmentä. Nyt ne ovat kaikki yhdessä, ripustettuina vierekkäin samoille seinille. Rockin (ja vähän muunkin, mukana on myös malleja ja näyttelijöitä) historia sellaisena kuin miltä muistinkin sen näyttävän.

Lopulta hermostun paitsi selostukseen, jota en pääse pakoon, myös siihen, että jokainen valokuva on pakattu kiiltävän lasin taakse ja näen niiden jyrkissä mustissa pinnoissa oman naamani ja selkäni takana dokumenttia pyörittävän television. Pakenen kotiin selaamaan ostamaani näyttelyluetteloa (jossa ei ole kaikkia näyttelyn kuvia, mutta on kyllä sellaisia, joita näyttelyssä ei ole) ja tilaamaan Corbijnin kirjoja kirjastosta.

Eli Ei oo Daven voittanutta, osa 2. Stella jo ehtikin löytää tämän YouTubesta, mutta ei toinen kerta pahaa tee. Tässä siis yksi maailman parhaista biiseistä:

(Corbijnin työtä tuo video, jälleen kerran.)

Juutuin eilen illalla katselemaan tarkemmin DM-sivustolta löytyviä Devotional-kiertueen aikaisia (tausta)kuvia. Joissain kuvissa Davella on päällään vanha nahkatakki ja sen alla pystyraidallinen liivi. Ompelin joskus tuollaisen liivin itse veljelleni raidallisesta puuvillakankaasta, kun kaupoista ei sellaista löytynyt ja Davella kuitenkin oli.

Edellisen viestini kommenteissa Maire mainitsi, että yksi still-kuva Depeche Moden musiikkivideosta pääsi mukaan hänen moodboardiinsa. Itse aloin myös katsella tuota videota ja sivuston kuvia sillä silmällä - tuo tyyli miellytti minua jo vuonna -93 ja se tekee niin edelleen. Hmm, ehkä voisin omia siitä itselleni jotain. Oikeastaan olen jo, ainakin maiharit ja mustan värin, mutta ehkä voisin vielä muutakin.

Päässäni on jo muutaman päivän ajan itsepintaisesti soinut erinäisiä Deppareiden biisejä, kenties johtuen siitä, että pari päivää sitten tämän sivuston ulkoasua muokatessani vaihdoin hetken mielijohteesta tuon yläreunassa olevan harmaan alaotsikon. Tai sitten vaihdoin otsikon koska päässäni soi, ei voi tietää. Mutta kuitenkin, viimeisimpänä päähäni on tarttunut Little 15:

Tuo biisi on aina ollut yksi suosikeistani bändin tuotannosta (vaikka paras on kyllä edelleen In Your Room niin mahtavalta levyltä Songs of Faith and Devotion. Onkohan siitä video? Pitääkin etsiä…). Siitä nimittäin löytyy viisaita sanoja:

Now all that she wants
Is three little wishes
She wants to see with your eyes
She wants to smile with your smile
She wants a nice surprise
Every once in a while

“Every day, once a day, give yourself a present”, niinkuin toinen Dave, ei vaan Dale (Twin Peaksin Dale) sanoi. Kelpaa minulle elämänohjeeksi.

Little 15 -musiikkivideo julkaistiin tasan 20 vuotta sitten, vuonna 1988. Bändin pojat näyttävät niin nuorilta… Daven ääni on edelleen ihana (vaikka bändin musiikki onkin nykyään mitä on…), mutta hänen ulkomuotonsa oli kyllä parhaimmillaan Devotional-kiertueen aikoihin vuonna 1993. Uuh:

Lainasin kuvan DM:n viralliselta sivustolta, toivottavasti eivät pistä pahakseen. Tuon kuvan on tietenkin ottanut Anton Corbijn, jonka toukokuussa Tennispalatsissa avautuvaa retrospektiivi-näyttelyä en malta odottaa.

Little 15 -videossa vilahtelee nostalgisia vaatekappaleita: prätkärotseja ja maihareita. Minultakin löytyy edelleen kaapista molemmat. Ostin prätkärotsini aikoinaan Turun Diverssikaupasta. Tuota kauan sitten kadonnutta kauppaa muistelen edelleen lämmöllä, siellä myytiin kaikenlaista kummallista. Rotsi maksoi silloin koko omaisuuteni, mutta se oli sen arvoinen. Ehkä vielä joskus uskallan alkaa käyttää sitä uudelleen.