Eräänä iltapäivänä

Eilisen mieheksikuvittelun yhteydessä tuli juttua miesten puvusta ja siitä, kuinka upea ja tyylikäs hyvin leikattu ja hyvin kannettu puku voi olla.

Siitä tulikin mieleeni eräs mies, joka näyttää aina jumalattoman hyvältä puku päällä. Kyseessä on tietenkin David Bowie, ja ehdinkin jo eilen fiilistellä miehen viime vuosikymmenellä nähtyä harmaa puku ja korkokengät -yhdistelmää.

Tässä tyylikkäästi lepattava puku, ihan vaan vähän kuristava kraka ja tukka hyvin vuodelta 1993, Jump They Say:

Olenko jo muistanut mainita, että Bowie on yksi niistä, joiden ÄÄNI saa minut aina läkähdyksiin? En pidä ihan kaikista äijän biiseistä, mutta jos soitatte minulle esimerkiksi The Man Who Sold The World:in tai China Girl:in, menen pois tolaltani. Ja olihan hän tietenkin nuorempana varsin komea.

(Toinen aina hyvältä puvussa näyttävä on George Michael, mutta koska en saa tyypistä muuten minkäänlaisia viboja, jätän asian tällä kertaa käsittelemättä.)

Sugar Kane heitti haasteen: kuinka pukeutuisin, jos olisin mies?

Ensin tietenkin esittelen ne nuoruuden innoittajat, joilta olisin yrittänyt joskus näyttää - ja jotka muuten ovat toimineet innoittajinani, vaikka olenkin nainen. Eihän pukeutuminen eikä varsinkaan inspiraatio ole niin sukupuolisidonnaista. Kuvittelen siis, että olisin miehenä (tai siis poikana) notkunut ihan samoissa piireissä kuin oikeastikin.

Devotional-ajan Dave - valkoinen wifebeater, Converset ja ylikasvanut letti:

Kuva: depechemode.com

80-90-luvun vaihteen Robert - isot valuvat villapaidat, suttaantunut meikki, mustaa ja tukka sekaisin:

Kuva: thecure.com

Kurt - edelleen epämääräisen kokoisia vaatteita ja tukka vähän eri tavalla sekaisin:

Kuva: nirvanaclub.com

Miltä sitten näyttäisin? Saattaisin olla aika rock, ja pukeutumistani ohjaisi sama periaate kuin tällä HEL-LOOKSista löytyvällä tyypillä: “it’s just layers and layers of black with some goth tones”. Haluaisin kuitenkin pitemmän tukan kuin hänellä, ehkä jonnekin hartiaosastolle asti (ei kuitenkaan Hanson-mallia!) ja pitäisin oman värini ihan periaatteen vuoksi.

Kuva: Hel-Looks

Koska olen mukavuudenhaluinen ja yksinkertainen (öö, siis tyyliltäni), ehkä kuitenkin jättäisin muutaman mustan kerroksen pois ja pukeutuisin simppelin itämaisesti, samaan tyyliin kuin tämä Altamira NYC -sivustolta löytyvä mies:

Kuva: Altamira NYC

Sivustolta löytyi ilmeisesti samasta tyypistä toinenkin kuva, vähän juhlavampi look, joka näyttää just sopivan oudolta:

Kuva: Altamira NYC

Kuvista päätellen käyttäisin ilmeisesti enimmäkseen jotain converseja ja maihareita tai vastaavia raskaampia kenkiä. Jos haluaisin välillä vähän kevyempää askelta, pukisin korkokengät niin kuin David Bowie teki musisoidessaan Pet Shop Boysin kanssa 90-luvulla (pitää linkittää video, kun ei löytynyt kuvaa - kenkä näkyvissä mm. siinä jossain klo 0:25 kohdalla). Rock-asento, nahkahousut ja kapeat korot, toimii.

Ja sitten kun olisin seitsemänkymmenen, laittaisin nahkahousut komeroon ja näyttäisin tietenkin tältä:

Kuva: The Leonard Cohen Files

Tukka sekaisin, epämääräisen kokoisia, mustia ja goottivaikutteisia vaatteita valuvina kerroksina - sehän meinaa, että näyttäisin miehenä ihan samalta kuin nyt!

“Täällä on sitten mukana tällaisia ihan hurjia roolivaatteita”, sanoo museon opas perässään kulkevalle pienelle ryhmälle ja osoittaa Anton Corbijnin Star Trak -sarjan kuvaa, jossa alaston, epämuodostunut Chris Cunningham istuu pyörätuolissa. Opas ei kerro, että roolihahmo on Rubber Johnny, kellariin lukittu friikki hämmentävässä lyhytelokuvassa, joka on Cunninghamin ohjaama ja käsikirjoittama ja pohjautuu Aphex Twinin musiikkiin.

Yritän pakoilla ryhmää ja sen vetäjän selostusta Corbijnin elämänvaiheista ja valokuvien teknisistä erikoisuuksista, mutta pienessä tilassa se ei oikein onnistu. Kiroilen itsekseni, että olen sattunut näyttelyä katsomaan juuri opastetun kierroksen aikaan, mutta sitten tajuan, että oikeastaan hallissa kaikuva Virallinen Tulkinta Taiteesta tuo kääntäen esille sen, mistä Corbijnin retrospektiivisessä näyttelyssä oikeastaan on kyse.

Ilman taustatietoa Cunningham-potretti on vain kuva, joka on aiheeltaan vähän epämiellyttävä ja kuvallisilta ansioiltaan aika keskinkertainen. Yhdessä tarinan kanssa se on palanen populaarimusiikin historiaa. Sama juttu kaikkien muiden näyttelyn kuvien kanssa - niistä jokainen kantaa mukanaan pientä historiallista yksityiskohtaa, tarinoita siitä, kuinka näistä ihmisistä on tullut tähtiä. Tarinat on kerrottu jo aiemmin, mutta ne saavat uudenlaiset kasvot, jos katsoja osaa yhdistää ne kuviin.

Osa näyttelyn kuvista on toki upeita ihan valokuvinakin. Mustavalkoisuutta, jyrkkiä kontrasteja ja rakeisuutta, juuri niitä asioita haluan tuoda itsekin ottamiini kuviin. Varsinkin rakeisuus on aliarvostettu elementti - se kadottaa yksityiskohdat, mutta tuo esiin muodon. (Digitaalinen noise tosin ei ole yhtä kaunista kuin filmille syntyvä, siksi varmaan minäkin kuvaan mieluummin filmille.) Sommitelmia, jotka kertovat jotain olennaista kohteistaan.

Ja siellä he ovat kaikki: Joy Division, U2, Depeche Mode, Tom Waits, Leonard Cohen, Nick Cave, PJ Harvey, Kurt Cobain, David Bowie, Ian Curtis yksinään - nämä kuvat ovat seuranneet minua lehtien, musiikkivideoiden ja levynkansien kautta jo pari vuosikymmentä. Nyt ne ovat kaikki yhdessä, ripustettuina vierekkäin samoille seinille. Rockin (ja vähän muunkin, mukana on myös malleja ja näyttelijöitä) historia sellaisena kuin miltä muistinkin sen näyttävän.

Lopulta hermostun paitsi selostukseen, jota en pääse pakoon, myös siihen, että jokainen valokuva on pakattu kiiltävän lasin taakse ja näen niiden jyrkissä mustissa pinnoissa oman naamani ja selkäni takana dokumenttia pyörittävän television. Pakenen kotiin selaamaan ostamaani näyttelyluetteloa (jossa ei ole kaikkia näyttelyn kuvia, mutta on kyllä sellaisia, joita näyttelyssä ei ole) ja tilaamaan Corbijnin kirjoja kirjastosta.

Olen kokenut jonkinlaisen, hmm, valaistumisen:

Enpä olisi koskaan uskonut, että yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni on voitu esittää noin.

Kesän ensimmäinen kunnon ukkosmyräkkä (jonka mukanaan tuoman kaatosateen alle jäimme heti poistuessamme jäähallista, onneksi saimme taksin säntäiltyämme vähän matkaa ruuhkaista Manskua pitkin) kruunasi Placebon keikan, joka kahden päivän miettimisen jälkeen lopulta taitaa jäädä kategoriaan “ihan kiva”. Sitä kuunteli mielellään, mutta se ei värisyttänyt sillä tietyllä tavalla, joka on ominaista Unohtumattomille Elämyksille.

Uudet biisit (siis uusimman levyn, niitä oli setistä suurin osa) kuulostivat livenä huonommilta ja vanhat (varsinkin ihan ensimmäisen levyn) paremmilta kuin levyllä, mutta kaikkein upein oli yllättäen cover:

Jostain syystä ne saivat tuohon encoren aloittaneeseen lainabiisiin mukaan enemmän sielua kuin useimpiin omiin biiseihinsä. Itse olin odottanut, että ainakin oma suosikkini Without You I’m Nothing olisi livenä tuntunut suuremmalta, mutta lopulta se oli vain yksi monien joukossa (ehkä se johtuu siitä, että tuo biisi ei Bowien jälkeen enää ole entisensä).

Onhan toki niin, että Running up that hill on hieno ja erityisen voimakas biisi, ja jo kunnioitus alkuperäistä tekijää kohtaan voi kasvattaa sen niin kauniiksi kuin se Placebon versiona oli. Ja siinä oli myös yhtä upea ja pitkä loppurevitys kuin tuossa videon versiossa, minä olen heikkona sellaisiin.

Iih, liput Placebon keikalle ostettu. Nyt odotan jännityksellä, tuoko posti ne perille ilman kommervenkkejä. (Lippupalvelun nettisivusto on muuten yksi ärsyttävimpiä nettisivustoja maailmassa, mutta minkäs teet, kun sitä on välillä pakko käyttää. Tälläkin kertaa se heitti minut kertaalleen pihalle ennen kuin sain liput ostettua.)

Mutta tapahtuman kunniaksi YouTube-pläjäys - hieno biisi (jonka toki oletan kuulevani keikalla) maustettuna mahtavalla vierailevalla staralla:

Bowie ei tosin ole enää ihan yhtä komea kuin sillä on ollut tapana, varsinkaan kaulasta ylöspäin - tuo yli-ikäisen aloittelevan hipin kampaus ei oikein pue häntä. (Sen sijaan Brian Molkon leninki istuu oikein hyvin.)

Mutta ääni on edelleen kohdallaan, ja toimii hienosti yhteen Molkon narinan kanssa.