Eräänä iltapäivänä

Jatkoa seuraa, eli nyt ovat vuorossa kuluneen vuosikymmenen parhaat biisit numeroidussa järjestyksessä. En muistanutkaan, että tämän vuosikymmenen biisit ovat näin hyviä - listaushommaa helpottamaan kasaamani iTunes-soittolista tulee todennäköisesti soimaan repeatilla vähintään seuraavan kuukauden.

Linkit johtavat joko YouTubeen tai Spotify:hin, riippuen siitä, onko biisistä (kunnollinen) video tuubissa vai ei. Riehaannuin sosiaalisesta mediasta niin, että tein myös Spotify-soittolistan niistä biiseistä, jotka sieltä löytyvät.

1. Interpol: Leif Erikson
2. The National: Apartment Story
3. Coldplay: Don’t Panic
4. Low: Take Your Time
5. Queens of the Stone Age: Go with the Flow
6. Mew: Comforting Sounds
7. Radiohead: There There
8. Kent: Klåparen
9. Nick Cave & The Bad Seeds: Wonderful Life
10. Interpol: Take You on a Cruise
11. Radiohead: Reckoner
12. The Cure: Anniversary
13. Sonic Youth: Jams Run Free
14. Interpol: Pioneer to the Falls
15. Magenta Skycode: We’re Going to Climb
16. The Arcade Fire: Black Mirror
17. Liekki: Sinun luona kerran
18. Arab Strap: Last Orders
19. PJ Harvey & John Parish: Black Hearted Love
20. Morrissey: How Could Anybody Possibly Know How I Feel
21. Porcupine Tree: Heartattack in a Layby
22. The Dandy Warhols: Love is the New Feel Awful
23. Kalsaripaita: Sweet Nectar of Chaos
24. Handsome Furs: Dumb Animals
25. Placebo: Passive Aggressive

Hajahuomioita listalle päätyneistä biiseistä:

Leif Erikson on iTunesini soitetuimpien ylivoimainen ykkönen. Mun on aina uudelleen saatava kuulla, kuinka Paul Banks laulaa: “She says brief things, her love’s a pony / My love’s subliminal”.

The Nationalin Apartment Story -biisistä löytyy elämänohjeeni, jonka olen ikuistanut myös tuonne tämän sivuston ylälaitaan: “So worry not, all things are well / We’ll be alright, we have our looks and perfume on”.

Coldplayn Don’t Panic on pieni pala puhdasta kauneutta - ja se on kerran yllättänyt minut paikassa, jossa en olisi osannut sitä odottaa.

Queens of the Stone Agen rock-öyhö Josh Homme osaa joskus olla myös herkkä: “I want something good to die for / To make it beautiful to live” on ihan hyvä elämänviisaus.

Eräs kaverini harmitteli, että nykyään biiseissä on harvoin kunnollisia, parhaimmillaan useamman minuutin pituisia loppurevityksiä. Olen huomannut saman, mutta onneksi niitä vielä löytyy - listalla Mewin Comforting Sounds ja The Dandy Warholsin Love is the New Feel Awful edustavat tätä lajia. Itse tykkään myös kunnon äänivalleista, sellaisista kuin mainitussa Mewin biisissä ja Kentin Klåparenissa.

The Curen parhaat vuodet ovat jo parikymmentä vuotta takanapäin, eikä saanut 2000-luvulla aikaan juuri mitään kuuntelemisen arvoista - paitsi biisin The Anniversary. On jotenkin hassua, että The Curen uudempi tuotanto muistuttaa This Empty Flown
vanhempaa tuotantoa, vaikka inspiraatio on käsittääkseni kulkenut enemmän toiseen suuntaan.

Vaikka Morrissey ei soololevyillään pääsekään yhtä hienoihin saavutuksiin kuin The Smithsin aikoina, joiltain yksittäisiltä biiseiltä löytyy edelleen miestä parhaimmillaan: “So how can anybody possibly think they know how I feel / Everybody look, see pain, and walk away / And as for you in your uniform, your smelly uniform, and so you think you can be rude to me / Because you wear a uniform, a smelly uniform, and so you think you can be rude to me / But even I, as sick as I am, I would never be you.”

En muuten juuri kuuntele proge-osastoa (Toolia lukuunottamatta), mutta Porcupine Treen Heartattack in a Layby saa aina kyyneleet silmiin ja vilunväreet selkään. Se on jotenkin hyvin visuaalinen biisi - sitä kuunnelleessaan pystyy hyvin kuvittelemaan päähenkilön saamassa ähkyn autossaan sateisella tienpientareella.

Kalsaripaita on päässyt listalle mukaan muistuttamaan rrrakkauden kesästä 2004 ja festareista eräällä liejuisella pihamaalla Aurajoen rannalla.

Loput biisit selittäkööt itse itsensä…

Sugar Kane pukeutuu mustiin nahkahousuihin ja Meidän Pariisin Anna etsii inspiraatiota aavikkogooteista. 90-luvun alun tapahtumista johtuen gootit ovat ikuisesti lähellä sydäntäni, joten inspiroidunpa minäkin vähän.

Gootteja on - tai oli ainakin 90-luvulla - oikeastaan aika monenlaisia. Yritin miettiä, onko mitään, mikä yhdistäisi erilaisia gootteja, mutten keksinyt mitään mustaa väriä lukuunottamatta. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä Annan mainitseman Fields of the Nephilimin tyypit eivät pukeutuneet mustaan. Ehkä goottius on lähinnä tietynlainen teatraalisen synkkä asenne tai oikeastaan poseeraus, jonka tarkoituksena on erottua massasta. Sen takana sitten kukin toteuttaa omaa tyyliään, toiset tykkäävät lateksisista fetissijutuista ja toiset liian suurista villapaidoista, ja nykypäivän teinigootit näyttävät innoittuneen japanilaisesta pop-kulttuurista.

Itse pidin - ja pidän edelleen - yhtenä tyylijumalanani The Curen sielua Robert Smithiä. Muistatte varmaan tämän legendaarisen levynkansikuvan:

Kuva: thecure.com

Robert Smithin tyyli on täältä ikuisuuteen harmaata, mustaa ja valkoista, villaa ja mohairia, mustaa farkkua ja nahkaa, varsilenkkareita ja maihareita, valkoiseksi kalkittu naama, suttaantunut silmämeikki ja punatut huulet, musta tukka pystyssä.

Ja sitten siitä se aikuisempi versio:

Mohairneule ja nahkahousut 90-luvun H&M:ää, maiharit DocMartens

Olen omistanut nämä nahkahousut jo toistakymmentä vuotta, mutten ole juurikaan pitänyt niitä. Nahkahousuissa on se ongelma, etten ole oikein koskaan keksinyt, millaisten kenkien kanssa voisin niitä pitää. Nahkakengät ovat nahkahousujen kanssa ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta en tykkää mokkakengistä enkä omista sellaisia. Mitkään sukat eivät käy nahkahousujen kanssa, joten pitäisi olla nilkkurit. Gootti-inspiraatiokuvaan puin niiden kanssa maiharit, ja ajattelin ensin, että ne ovat ihan liikaa. Kuvaa katsoessani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että maiharit toimivat oikeastaan ihan hyvin - ne vetävät asun kunnolla överiksi.

Mohairvillapaitani ei oikeastaan ole ihan tarpeeksi ylisuuri, tai ainakaan siinä ei ole oikealla tavalla liian pitkät hihat. Pitäisi varmaan neuloa itse uusi. Tykkään kuitenkin mohairin ja nahan yhdistelmästä.

Sugar Kanen innoittamana olen taas muutaman päivän kuunnellut repeatilla Disintegration-levyä. Levynkantta tuijotellessani muistin, että goottiaikoinani tapasin piristää mustia asuja vihreällä - värillä, jota en ole sen jälkeen vuosikausiin käyttänyt. Siihen aikaan jopa silmämeikkini oli vihreää rajauksia myöten. Koska yritän edelleen tosissani ajaa itseäni käyttämään enemmän värejä, olen alkanut miettiä vihreän kaulahuivin neulomista talveksi. Täytyisi vain löytää lankakaupasta täydellinen kirkas sammalenvihreä sävy, eikä se ole ollenkaan helppoa.

Olen tainnut ennenkin julistaa, että Disintegrationin avausraita Plainsong on ehkä maailman paras biisi. Olen edelleen samaa mieltä.

Sekä Stellagee, Sugar Kane että Anna ovat viime aikoina miettineet oman tyylinsä kehitystä. Mää sitten ajattelin kans vähän pohtia.

Kävin läpi tämän blogin arkistoista löytyviä vanhempia kirjoituksiani tyylini kehittymisestä (mm. vuodelta 2007) ja tajusin, että tyylini on pysynyt samanlaisena jo useamman vuoden.

Olen löytänyt sen peruslinjat, jotka siis edelleen rakentuvat oman alakulttuurihistoriani - eli grungen, mustahuuliosaston (johon lasketaan mm. 90-luvun alun The Cure ja Depeche Mode) ja klubikulttuurin - perustalle, jo ajat sitten ja viime vuosina olen pyrkinyt kehittämään sitä tietyllä tapaa ehdottomampaan suuntaan. Olen pikkuhiljaa hankkiutunut eroon vaatekaappiani täyttäneistä keskinkertaisista asioista ja ostanut tilalle harkittua, itseni näköistä ja laadukasta. Olen tainnut aiemminkin sanoa, että tilanne, jossa ei oikeasti tarvitse mitään erityistä, on ihanteellinen, silloin ei tarvitse tehdä kompromisseja hankkiessaan jotain uutta. Oliko se Sugar Kane, joka mainitsi olevansa liian vanha olemaan tylsä? Mulla on vähän sama meininki.

Olen myös liian laiska näkemään kauheasti vaivaa pukeutumiseni eteen, ja siksi tällainen yhtenäinen ja säilyvä tyyli on mulle ihanteellinen. Voin kiskoa kaapista päälleni vähän kelistä riippuen mitä vain, ja voin olettaa (melkein) kaiken sopivan yhteen keskenään. Viimeiset puoli vuotta jatkunut pukeutumisrajoittuneisuus on myös auttanut katsomaan vaatekaappia uusin silmin, siellähän on vaikka mitä! Vaikka tykkäänkin kovasti isosta vatsastani, odotan jo hiukan malttamattomana, että pääsen taas laajentamaan käyttövaatevalikoimaani.

Tällä hetkellä olen siis pisteessä, jossa tyyliasiat ovat sen verran hyvin ojennuksessa, ettei niitä tarvitse juuri miettiä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tyylini olisi jollain tavalla “valmis”, kyse on vain jonkinlaisesta suvantovaiheesta. Matka jatkuu varmasti taas jossain vaiheessa, eikä suunnasta tietenkään ole vielä mitään tietoa - ja mikäs sen hauskempaa! Yhtenäinen tyyli kun ei kuitenkaan tarkoita urautumista yhteen ja samaan, vaan tukevaa pohjaa erilaisille irtiotoille.

Itse asiassa odotan mielenkiinnolla, mistä löydän uusia reittejä etsiä inspiraatiota - minusta nimittäin tuntuu, että tarvitsen sellaisia saadakseni homman taas liikkeelle. Sugar Kane on huomannut maailman olevan liian täynnä samoja juttuja ja itsestäänselvää tyylikkyyttä, ja olen samaa mieltä. Yhtenä hetkenä kaikkialta pursuaa klooripestyjä farkkuja, seeprakuosia tai tappokorkeita korkoja ja vaikka ne näyttäisivätkin hetken kivoilta, niihin kyllästyy ennenkuin ehtii edes miettiä, sopisivatko ne itselle. Koska olen ErKi (eli Erilainen Keski-ikäinen - kiitos termistä, neiti Kane!), haluan jotain muuta!

Koska olen edelleen vaaterajoittunut ja laiska, pengoin tämänhetkisen tyylini kulmakiviä esittelevät kuvat vanhoista arkistoistani. Näitä on siis nähty täällä aiemminkin, mutta älkäämme antako sen häiritä - kuten jo mainitsin, tänä keväänä inspiroidun joka tapauksessa lähinnä omasta vaatekaapistani.

Tyylini on siis

1. Mustaa, ryhdikästä, mielenkiintoisesti ja toimivasti leikattua, ehkä joskus jopa hiukan univormumaista (kuvassa on Miriam Ponsaa parin vuoden takaa):

2. Mustaa, pehmeää, mukavaa, valuvaa ja kerrostettavaa, hiukan kiiltävää ja ohutta neulepintaa (kuvassa Cecilia Sörenseniä viime vuoden keväältä):

3. Yksinkertaisen tyylikkäitä ja niukkoja, tarvittaessa värikkäitä yksityiskohtia (kuvassa Lumi Accessories ja Henrik Vibskov, molemmat muistaakseni toissavuoden mallistoista):

Näillä siis mennään taas.

Heilahtelevat hormonit (kerrankin voin oikeasti syyttää niitä!) aiheuttavat omituisia oireita joka lähtöön, ja nyt ne ovat iskeneet päähäni: minusta on tullut putkiaivo! Ennen niin kätevästi tapahtunut moniajo (lehden lukeminen - neulominen - syöminen - netin surffaaminen) ei onnistu minulta enää ollenkaan, vaan aiheuttaa välittömän hermostumisen ja turhautumisen. Sen sijaan kun maltan keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, onnistuu flow-tilaan liukuminen hämmästyttävän sujuvasti verrattuna aiempaan.

Tämän seurauksena pystyn kyllä uppoutumaan töihini tehokkaasti, mutten jaksa keskittyä sähköposteihin töiden lomassa. Kotona olen puuhaillut innokkaasti erilaisia käsitöitä, mutta blogien lukeminen ja netin selailu yleisemminkin ovat jääneet pahasti niiden jalkoihin. Ja varsinkin oman blogin kirjoittaminen - ennen mietin uusia jutunaiheita samalla kun vaikkapa neuloin, mutta nyt päähäni mahtuu vain kaksi nurin - kaksi oikein. Blogissa on siis hiljaista, mutta sukanvarresta tulee kyllä kaunista ja tasaista. Mieheni totesi, että nytpä tiedät, millaista heillä on aina.

Putkiaivo ei oikein kestä ihmis- ja tavarapaljoutta (kanssaihmisten väistely ja tavaroiden katselu eivät oikein suju yhtä aikaa, seuralaisen kanssa keskustelusta puhumattakaan), joten inspiroiduin Ornamon joulumyyjäisistä ihan yhtä vähän kuin viime viikonloppuisista, vaikka niissä olikin tarjolla myös vähän käyttökelpoisempaa ja laadukkaampaa tavaraa. Sen sijaan putkiaivo viihtyy oikein hyvin kotisohvalla väsäämässä, joten ne vähät joululahjat, jotka lähipiirini tänä vuonna saa, ovat enimmäkseen itse tehtyjä. Niistä ei vielä sen enempää, koska olen huomannut täällä liikkuvan vakoojia.

(Tähän väliin mental note: vältä mustaa lankaa kaamosaikana. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se, ettei kertakaikkiaan näe, mitä yrittää tehdä.)

Toinen asia, josta olen jaksanut viime aikoina haltioitua käsillä tekemisen lisäksi, on edelleen jatkuva Men with broken voices -musiikkiteema. Nyt olen siirtynyt ns. kovempiin aineisiin, eli kaikkien särkynytäänisten isään. Hyvä yleisö: Robert Smith, The Cure ja ikiklassikko Close to Me! Biisin sanoitus sopii oivallisesti kaamosaikaan ja videon tunnelma on kuin joulumyyjäisissä.

Honey Junkie antoi haasteen:

Säännöt: Listaa viisi laulua, joista pidät tällä hetkellä. Ihan sama, mitä genreä ne ovat, millaiset sanat niissä on tai ovatko ne edes hyviä, mutta niiden täytyy olla lauluja, joista todella nautit tällä hetkellä. Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!

Varhainen syksy on musiikillisesti murrosaikaa, kun enää ei tee mieli kuunnella iloisia kesärallatuksia, mutta vielä ei ole pimeiden iltojen tummempien sävelien aika. Kuten viime vuonna totesimme, lokakuu on Leonard-kuu ja marraskuu on Tom-kuu. Syyskuussa sen sijaan voidaan kuunnella vaikkapa erinäisiä mustanpuhuvia englantilaisartisteja (tai ainakin siellä asuvia), ja sekaan mahtuu kyllä yksi ameriikanmantereen edustajakin.

Verve: Sit and Wonder
Honey Junkie ei kuulemma ota vastaan vastaväitteitä Verven uutuuslevyn biisien paremmuusjärjestyksessä, mutta väitän silti, että levyn (ja kenties koko bändin) paras biisi on sen aloitusraita.

The National: Apartment Story
Olen kuunnellut The Nationalia taukoamatta siitä asti kun bändin uusin levy, Boxer, ilmestyi viime vuonna. Apartment Story on noussut suosikkibiisikseni ihan vain siksi, että löysin sen sanoituksista itselleni elämänohjeen. Ja jos en kuuntele repeatilla tätä, kuuntelen biisiä Green Gloves.

Nick Cave & The Bad Seeds: Fifteen Feet of Pure White Snow
Olen viime aikoina kuunnellut Nick Caven tuotantoa enemmänkin, mutta valitsin listaan tämän helmen siksi, että huomasin sen videon (joka on yksi kaikkien aikojen suosikeistani) muistuttavan kummasti edellä mainitsemani The Nationalin Apartment Storyn videota. Täytyisi varmaan päästä jollekin vanhanaikaiselle tanssisalille hillumaan.

I Am Kloot: From Your Favorite Sky
I Am Klootin manchesterilainen surumielisyys sopii loistavasti sateisiin syysiltoihin. Tätä ei voisi kuunnella keskikesällä.

The Cure: Pictures of You
The Cure on syksyn ruumiillistuma - ja varsinkin bändin paras levy Disintegration. Se kuuluu syyskuuhun paitsi tunnelmansa, myös bändin musiikkiin liittyvien henkilökohtaisten muistojeni takia. Ja tietenkin siksi, että syksyllä saa taas pukeutua liian suureen villapaitaan.

Piti haastaa viisi, mutta tavoilleni uskollisesti olen laiska ja haastan vain kaksi: Mairen ja Minhin.

Istun sohvalla, neulon mustaa villatakkia ja kuuntelen yhtä kaikkien aikojen klassikkoalbumeista, The Curen Disintegrationia (terveisiä vain Mairelle, jotkut meistä ymmärtävät toisiaan näissä klassikkoasioissa). Aamun kaatosateen jälkeen tuntuu oikeasti siltä, että on syksy. Ja muistan taas, että yksi kaikkien aikojen kauneimmista kappaleista on tämä:

Aina kun kuuntelen Plainsongia, minusta tuntuu, kuin olisin sisällä lumisadepallossa. On pimeää ja kylmää, mutta kaikkialla ympärillä kimaltaa.

Olen yrittänyt välttää sellaisia kiellettyjä asioita kuin luvaton laulunsanojen kopiointi, mutta nyt on kertakaikkiaan pakko rikkoa sääntöjä. Kauneuden takia, ja syksyn. Ja Robertin, hän on aina yhtä ihana.

“i think it’s dark and it looks like rain” you said
“and the wind is blowing like it’s the end of the
world” you said “and it’s so cold it’s like the
cold if you were dead” and then you smiled for
a second

“i think i’m old and i’m feeling pain” you said
“and it’s all running out like it’s the end of the
world” you said “and it’s so cold it’s like the
cold if you were dead” and then you smiled for
a second

sometimes you make me feel like i’m living at
the edge of the world like i’m living at the edge
of the world “it’s just the way i smile” you said