Eräänä iltapäivänä

Jälleen Sugar Kanelta vohkittu haaste eli “elämän aakkoset”. Kun aloin kasata listaa, huomasin, että se alkoi ihan itsekseen muotoutua kertomaan niistä asioista, joita olen arvostanut tai pitänyt esikuvina tai joista olen saanut inspiraatiota jo pitkään, vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja jotka seuraavat mukanani edelleen. Näitä voisi siis kuvata jonkinlaisiksi inspiraatioaakkosiksi.

A

Paul Auster. Lempparikirjailijani, jolta olen yrittänyt oppia useammissa kerroksissa ajattelua.

Akayism. Kahden ruotsalaisen katutaiteilijan projekti, jossa otetaan kaupunkitilaa haltuun uudenlaisin keinoin. (Projektin nettisivusto ei ole päivittynyt aikoihin, mutta sieltä saa jonkinlaista ideaa siitä, mitä tyypit puuhaavat. Lisää kuvia myös tuolla.)

B

Barcelona. Kaikkien aikojen suosikkikaupunkini, jonka kapeille kaduille voisi unohtua vaeltelemaan ikuisiksi ajoiksi. Sinne on aina loputon ikävä takaisin.

Berliini. Kaupunki täynnä inspiroivinta katutyyliä, hienointa avantgarde-muotia ja muutenkin upeaa meininkiä.

Banksy. Asiallinen artisti, joka paitsi tekee hienoja töitä, myös yrittää nakertaa Oikean Taiteen käsitettä ja jalustaa omalla tavallaan (aiheesta oli mainio artikkeli taannoin Imagessa).

Beat Generation. Elin myöhäisen teini-ikäni lueskellen beat-kirjailijoiden tuotantoa, erityisesti William Burroughsia, mutta myös Allen Ginsbergiä ja Jack Kerouacia. Paitsi että beatin kapinallinen meininki puhutteli nuorta kansalaista, myös liikkeen vaikutus myöhempien aikojen pop-kulttuuriin ja rokkimeininkiin The Doorsista Tom Waitsiin ja U2:sta Sonic Youthiin on tarjonnut paljon polkuja tutkittavaksi.

C

Cut-up. Tekstiä katkova ja uudelleen yhdistelevä kirjoitustekniikka, joka tuli mulle tutuksi aikoinaan William Burroughsin tuotannosta, ja yhdistää hänet muutamaan muuhun lempparityyppiini, mm. David Bowieen, Kurt Cobainiin ja Thom Yorkeen. Tällaista ajattelutapaa voisi soveltaa moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi ns. Free form crochet -virkkaustekniikka on hiukan sukua sille. Free form crochet olisi kovasti kiinnostavaa, mutta vaatii sellaista “Free your mind and your ass will follow” -tyyppistä lähestymistapaa, jossa itselläni on vielä vähän opeteltavaa.

Cecilia Sörensen. Lempparisuunnittelijani, joka tekee parhaat hameet ja takit ja muistuttaa aina Barcelonasta.

Anton Corbijn. Tyyppi joka kuvitti nuoruuteni ja on inspiroinut minua enemmän kuin olen huomannutkaan. En muistanut koko äijän olemassaoloa vuosiin ennen kuin hänen retrospektiivinäyttelynsä tuli Helsinkiin viime vuonna, ja vasta näyttelyssä tajusin, mistä on peräisin mieltymykseni satunnaisiin rajauksiin, jyrkkiin kontrasteihin ja rakeisuuteen varsinkin mustavalkoiselle filmille kuvatessani.

D

Depeche Mode. Bändi, jonka musiikkiin rakastuin ja ja joka (juuri edellä mainitun Anton Corbijnin suosiollisella myötävaikutuksella) loi tyylin, jota minäkin aikoinani apinoin. Prätkärotsit, vaaleat tai valkoiset Leviksen 501:t ja Martensin maiharit ovat 80-90-lukujen vaihteen ikoneita ja mustanpuhuva synkistely aina varma vaihtoehto.

E

Enki Bilal. Tämä mies tekee sarjakuvasta Taidetta isolla T:llä. Tykkään varsinkin uudemmasta tuotannossa, joka on kehittynyt alkuaikojen pikkutarkasta, scifi-henkisemmästä nyhräyksestä varmaotteisemmaksi ja tyylikkäämmäksi ja samalla jotenkin luonnosmaisemmaksi (esimerkkejä täällä ja täällä). Pyrkiminen teknisestä täydellisyydestä kohti omaa, varmaa näkemystä on oppimisen arvoinen asia.

F

Filmi. Valokuvausharrastukseni, varsinkin filmille kuvaaminen, on ollut vähän aikaa jäissä inspiraation (ja valon) puutteen vuoksi, mutta suosin edelleen filmiä digikuvauksen sijaan, jos arvioidaan lopputuloksen puhuttelevuutta. Filmillä kaikki väreistä kontrastiin toimii paremmin (niitä ei tarvitse hakea kuvaan erikseen Photoshopin avulla), ja sokkona kuvaaminen on kiehtovaa vaihtelua “helpolle” digikuvaukselle.

Kaksoisvalotus on kuvamaailman cut-up-tekniikkaa, jota voi oikeaoppisesti tuottaa vain filmikameralla.

G

Grunge. Paitsi musiikkigenre, grunge oli myös tyyli, asenne ja elämäntapa, joka osui herkässä iässä ja on ehtymätön inspiraation lähde edelleen.

Gaultier. Jean Paul linkittyy mielessäni sekalaiseen vyyhteen, jonka muita osia ovat mm. Jeunet&Caro, Pierre&Gilles, merimiespaidat, 90-luku, tyylikkäät parfyymipullot ja toverini Maire.

H

PJ Harvey. Tyyli- ja roolimalli, tumma, kalpea, kaunis ja voimakas. Ja tekee hienoa musaa.

Boris Hoppek. Saksalainen katu- ja muunkinlainen artisti ja varsinkin hänen luomansa bimbo-nuket ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen, että oma design-nukkeharrastukseni pääsi vauhtiin, jatkui ja kehittyy koko ajan. Hoppek vaikuttaa kahdessa eri kaupungissa, jotka molemmat sattuvat kuulumaan suosikkeihini - Barcelonassa ja Berliinissä.

I

Issey Miyake. Yksinkertainen ja koruton japanilainen design viehättää minua aina vain. Issey Miyake on merkittävä myös siksi, että L’Eau D’Issey on ollut suosikkituoksuni jo varmaan toistakymmentä vuotta.

Indie. Paitsi musiikkigenre, tämä on myös varsin kannatettava elämäntapa ja asenne. Support your local starving artist!

Interpol. 2000-luvun suurin suosikkibändini, joka paitsi hioo Joy Divisionin ja muiden ns. post punk -bändien meininkiä nykypäivään sopivaksi, myös näyttää esimerkillisen tyylikkäältä lavalla. Bonuksena laulaja Paul Banksin matala ääni puhuttelee jollain hyvin alkukantaisella tasolla.

J

Tove Jansson. Muumeja ja muuta Muumilaakson porukkaa voisi pitää jo tylsinä itsestäänselvyyksinä, kun haetaan innoitusta erilaisten design-ötököiden luomiselle, mutta kyllä ne edelleen ovat minulle hyvin tärkeitä, samoin kuin koko Janssonin luoma satumaailma. Muumit ovat ajattomia ja valloittavia, tykästyin niihin jo joskus silloin kun opin lukemaan, ja palaan niiden pariin edelleen säännöllisesti.

K

Kamera. Virkkuukoukun (ja läppärin) lisäksi yksi viime vuosien tärkeimpiä itseilmaisun välineitäni. Digikamera menettelee, mutta filmikamera on ainoa oikea.

Kenzo. Edelleen japanilaista tyylikkyyttä, varsinkin Kenzon neuleet ovat upeita ja inspiroivia.

(Tästä tulikin mieleeni Honey Junkien blogissa käyty keskustelu ideoiden alkuperäisyydestä - hehkuttamani entrelac-neulekuvio ei todellakaan ole Kenzon keksintöä, vaan vanha juttu, mutta Kenzo on keksinyt soveltaa sitä hienolla tavalla.)

L

David Lynch, lapsuuden sankarini. Kukaan muu ei edelleenkään kykene luomaan yhtä tiivitä ja käsinkosketeltavia mysteereitä tai yhtä vinksahtaneita tarinoita. Ihailen myös Lynchin tapaa luoda aivan omanlaistaan kuvakerrontaa - se on tietyllä tapaa sukua aiemmin mainitsemalleni cut-up-tekniikalle.

M

Musta. Perusväri ja kaiken muun pohja. Sitä ei kannata vaihtaa, olen huomannut sen ns. kantapään kautta.

Modernisme. Erityisesti Antonio Gaudí on aikamoinen Barcelona-klisee, mutta hänen kädenjälkensä näkyy kaupungissa sen verran voimakkaana ja useissa paikoissa, että häntä ja hänen töitään ei siellä oleskellessaan voi ohittaa (edes katsellessaan maahan, ks. kuva). Modernisme-arkkitehtuuri toimii kuitenkin myös muiden suunnittelijoiden tekemänä, ja sen - ja koko liikkeen - muotokielestä ja asenteesta voi hakea innoitusta omaankin itseilmaisuunsa.

Dr. Martens. Alakulttuuriklassikot, joita pitää aina olla yksi pari jemmassa, ihan varmuuden vuoksi.

N

Neulominen. Pitkäaikaisin käsityöharrastukseni, jonka pariin palaan aina uudelleen inspiraation iskiessä. Parhaimmillaan hyvin rentouttavaa ja terapeuttista hommaa.

New York. Kaupunki, joka jää vaivaamaan mieltä. Se on aivan liian iso ja siellä on kaikkea liikaa, mutta silti sinne haluaisi takaisin. Jos se olisi lähempänä ja pienempi, ehkä niin tapahtuisi useammin.

*

Olikohan siinä nyt kaikki? Pidätän oikeuden lisätä listalle kamaa, jos jotain tärkeää unohtui (niinkuin varmasti tapahtui).

Tuo musta kaveri tuossa eturivissä on Alberto. Se on käsintehty design-pehmolelukissa, joka kuuluu Berliinissä majailevaan Alberto’s Familyyn. Minun Albertoni tosin teki pienen mutkan Barcelonan kautta, koska tilasin sen Duduá-putiikin nettikaupasta. En yleensä myönnä keräileväni mitään, mutta sielussani on herkkä kohta design-pehmoleluille - varmaankin siksi, että teen sellaisia itsekin.

Paitsi että Alberto on kissa ja jo sen vuoksi tykkään siitä kovasti, minua miellyttää myös se, että sillä on tarina - ja vieläpä sellainen, jota ei ole kirjoitettu etukäteen valmiiksi. Albertoja on maailmalla yhteensä 800, minun Albertoni sarjanumero on 696 (kissan ja jäniksen hahmossa esiintyvien Albertojen lisäksi perheeseen kuuluu kauris nimeltä Joaquin, niitä on tehty 160). Niiden tekijä lähettää otuksiaan maailmalle ja pyytää sitten ostajia kertomaan, mihin kukin Alberto on päätynyt. Minäkin lähetin oman viestini ja otin pari kuvaa myös. Katsotaan, ilmestyykö minun Albertoni tarina perheen blogiin.

Alberto on myös erikoisen muodon ottanut linkki kahden suosikkikaupunkini välillä - Berliinissä tehty lelu on päätynyt Barcelonaan myytäväksi. Albertolla on jotain yhteistä uusien kavereittensa kanssa - kaverikuvassa näkyvän punaisen otuksen, Wilder-nuken on tehnyt Saksassa syntynyt ja mm. Berliinissä katutaiteillut, mutta Barcelonassa asuva Boris Hoppek ja minun virkkaamani Sal-kissa on matkustanut kummassakin kaupungissa. Nyt nuo kaikki kolme ovat kotisohvallani Helsingissä, yksi kaupunki lisää ketjuun.

Kuvassa neljäntenä hengaileva luumunvärinen bostoninterrieri tuo puolestaan terveisiä New Yorkista, se on Areaware-designkollektiivin Fauna-tyyny.

Wilder asuu nykyään luumunpunaisessa tuolissa olohuoneemme nurkassa, yhdessä niinikään Barcelonasta meille saapuneen Harry Callahanin kanssa:

Boris Hoppek lähetti minulle joululahjan - tai oikeastaan tilasin sen häneltä itselleni, maksua vastaan toki.

Se on noin kolmekymmentäsenttinen samettinen ötökkä, jolla on tuijottava katse ja leveä hymy. Sen laji on wilder, ja se kuuluu bimbojen laajaan heimoon. Se ei kuitenkaan ole vaaleanruskea kuten lajitoverinsa tuolla kuvakokoelmassa, vaan raidalliseksi kudottua oranssin, kirkkaanpunaisen ja tummanpunaisen kirjavaa sohvamateriaalia.

Tutustuin bimboihin viime kesänä Barcelonassa, Iguapop Galleryn heinäkuisessa Viva España -näyttelyssä. (Yhden bimbon, tosin hiukan haalistuneen, löysin myös kaupungin keskustasta.) Sen jälkeen unohdin ne pitkäksi aikaa, kunnes sitten jossain päin nettiä eteeni hyppäsi eräs automainoskampanja, jonka hälisevät, pikkuiset esiintyjät, jotka kruisailivat mainostetulla autolla pitkin erään tutun näköisen kaupungin katuja (kaupunki taitaa olla sama kuin bimbokuvien taustalla oleva), olivat ilmiselviä bimboja. Silloin muistin, kuinka olin kesällä seissyt Iguapop Galleryn kaupassa katselemassa laajaa myytävien bimbojen valikoimaa ja miettinyt, haluaisinko itselleni sellaisen matkamuistoksi. Jostain itselleni käsittämättömästä syystä en silloin toteuttanut häilyvää mielitekoani ja nyt, nähtyäni ne uudelleen, en saanut niiltä enää rauhaa. Minun oli annettava koti yhdelle.

Työpaikan postilokeroon saapuneessa pulleassa ruskeassa kirjekuoressa oli Barcelonan postileima. Sohvalla vieressäni istuva oma wilderini on tullut luokseni kaukaa. Yritin jo ottaa siitä kuvan, mutta tässä ikuisessa pimeydessä se ei oikein onnistunut. Te muut saatte odottaa wilderin hymyä vielä.