Eräänä iltapäivänä

Kukaan Olympiastadionin ei-edes-niin-välittömässä-läheisyydessä asuva ei eilen illalla voinut välttyä Bonolta ja kumppaneilta, ja tänään saamme kokea saman uusiksi. Tähän viereen se kuului niin hyvin, että sille oli parempi antautua. Se olisi joka tapauksessa kuulunut ikkunan läpi ärsyttävänä taustameluna, joten avasin suosiolla parvekkeen oven ja päästin Bonon olohuoneeseeni. Stella kirjoitti suhteestaan Bonoon, joten voisin itsekin vähän.

Mun U2-fanitukseni kulminoituu vuonna 1991 julkaistuun Achtung Baby -levyyn. (Siitä on aikaa… öö… 19 vuotta. Enhän toki muistele kulunutta aikaa pahalla, mutta tässä kohtaa pitää lainata ystävääni Jaakkoa: “herra siunaa silti se hiukan kirpasee ku sen noin kirjottaa”.) Pidän sitä edelleen yhtenä oman musiikkihistoriani merkittävimmistä levyistä - se pääsi mukaan myös Facebookissa tekemälleni “15 albums in 15 minutes” -listalle, jossa siis lueteltiin 15 ensimmäisenä mieleen tullutta merkittävää levyä. Achtung Baby on mulle tärkeä paitsi musiikillisesti, myös levynkansitaiteellisesti. Sekä soundi että kuva poikkesivat bändin entisestä linjasta varsin radikaalisti ja kolahti täysillä meikäläisen makuhermoon. Ja ne myös lauloivat Dalísta, josta allekirjoittanut teki samoihin aikoihin lukion kuvaamataidon esitelmää.

Achtung Babyn ja ja pari vuotta myöhemmin ilmestyneen Depeche Moden Songs of Faith and Devotion -levyn kansivihkosten kautta löysin Anton Corbijnin valokuvataiteen, joka on seurannut mua siitä lähtien. Mulla oli seinällä värikopiokoneella suurennettu kuva Achtung Babyn kannessa olleesta kirjavasta trabantista, ja jotkut palaset loksahtelivat kohdalleen toista vuosikymmentä myöhemmin, kun kävin itse valokuvaamassa trabanteja itäisen Berliinin kirjavilla takapihoilla.

Vuonna 1993 julkaistulla Zooropa-levylläkin oli vielä hetkensä, mutta sen jälkeen en ole jaksanut kiinnostua koko bändistä. Julistin eilen Facebookissa, että aion mennä U2:n keikalle vasta sitten, kun ne tekevät Leonard Cohenit - eli ovat 70v ja esittävät vain vanhoja hittejään (nyt biisilistassa oli mulle ihan liikaa uutta kamaa). Eilisen keikan aikana kaadoin lasiin syksyn loppukesän ensimmäisen Unicumin, laitoin villasukat jalkaan, menin parvekkeelle ja huusin Bonolle, että “Won’t you wrap the night around me?”. Tänään taidan tehdä saman uudestaan.

Ne eivät tosin soittaneet Love is Blindness:ia, mutta kyllä One:kin sai tädin herkistymään. Ja sen videohan on Corbijnin käsialaa.

Gestalten Verlag kustantaa kaikenlaista kivaa. Tällä kertaa ne ovat julkaisseet kirjan Urban Interventions - Personal Projects in Public Spaces, joka esittelee uudenlaisia katutaiteen, vai pitäisikö sanoa julkisen tilan taiteen muotoja.

Olen joitakin vuosia sitten seurannut ja kuvannut paljonkin katutaidetta eri kaupungeissa, mutta viime aikoina katutaide yleensä ja varsinkin mielenkiintoiset jutut ovat olleet hiipumaan päin (tägäily on yleistynyt sitten senkin edestä…). En myöskään ole päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen siitä, miten minun pitäisi suhtautua yksityisen (tai julkisen) omaisuuden tärvelemiseen, joten pikkuhiljaa olen alkanut kiinnostua vähemmän perinteisistä, pehmeämmistä tavoista ottaa kaupunkitilaa haltuun: installaatioista, performansseista ja kaupunkitilaan yön pimeinä tunteina ilmestyvistä, irtonaisista asioista.

Erilaisia urbaaneja taidepläjäyksiä näkyy satunnaisesti näilläkin leveysasteilla, mutta jossain muualla tapahtuu enemmän. Siksi seurailen hajamielisesti alan kirjatarjontaa. Aiempi suosikkini samasta aiheesta on Urban Recreations, joka esittelee parin ruotsalaisen tekijän kaupunkitilataidetta. Urban Interventions esittelee ilmiötä maailmanlaajuisesti - joskin monet mielenkiintoisimmista jutuista (kuten allaolevan kuvan kantaaottava climate refugee camp) tuntuvat tapahtuvan Berliinissä. Sen kaupungin vesijohtovedessä on varmasti jotain…

Hesari uutisoi, että currywurst on saanut oman museon Berliiniin. Uutisessa kerrotaan kyseistä instituutiota myytävän nykyään 60 miljoonaa annosta vuodessa. Olen osallistunut talkoisiin itsekin useampaan otteeseen, tässä mun kunnianosoitukseni legendaariselle snägäriannokselle:

(Tulee taas ikävä Berliiniin, mutta yritetäänpä nyt päästä siitä yli…)

Viime syksynä Berliinissä käydessämme Anna kiinnitti huomiota siihen, että iltaisin koko kaupunki haisee makkaralle. Se johtuu siitä, että melkein joka kadunkulmassa ja metroaseman porttikäytävässä on vähintään jonkinlainen ihmisnakkikoju myymässä curry- ja bockwurstia. Verrattuna suomalaisiin kollegoihinsa berliiniläisillä makkarakauppiailla on se etu, että heidän myymänsä makkara on aina laadukasta ja hyvää - Suomessa tavataan myydä lähinnä rasvakaapelia kännikaloille, mutta Berliinissä ihmiset asioivat nakkikojulla myös selvinpäin ja makuaisti kunnossa. Alimman kuvan annoksessa on vieläpä paikan päällä tehtyjä ranskanperunoita ja kastikkeen sai valita paristakymmenestä eri vaihtoehdosta - erinomaista!

Stellagee ja Anna ovat pohtineet merta ja siihen liittyvää estetiikkaa. Meri on tärkeä myös mulle, koska olen elänyt sen rannalla - tai muutaman sadan metrin päässä siitä - suurimman osan elämääni. Meren tärkeys kirkastui mulle siinä vaiheessa, kun elin kuusi vuotta Tampereella, kaukana merestä. Järvissä ei ole samaa tunnelmaa, niiden vesi on liian mustaa ja suolatonta. Muuttaessani Tampereelta Helsinkiin tammi-helmikuun vaihteessa seitsemän vuotta sitten olin ilahtunut jäisestä viimasta, joka puhalsi Kruununhaan kortteleiden läpi, tuntiessani sen tiesin tulleeni kotiin.

Toisaalta taas Tampereelta kotoisin oleva, järvillä paljon veneilevä tuttuni ei haluaisi siirtää venettään merelle, koska “meressä on liikaa vettä”. Jokainen tottuu omaansa, varmaankin. Mun täytyy aina välillä saada tuijottaa horisonttiin, ja täällä Helsinginniemellä se onnistuu helposti. Turussa se vaati vähän enemmän vaivaa, piti matkustaa ulkosaaristoon. Täällä merifiilikseen riittää usein jo ikkunan avaaminen, sieltä kuuluu koko ajan lokkien rääkymistä ja pari kertaa päivässä Hernesaaren laiturista lähtevien loistoristeilijöiden äänimerkkejä. Meren kuuluukin olla iso - ajatus siitä, että vesi yhdistää Helsingin vaikkapa New Yorkiin on yksi asia, joka meressä kiehtoo erityisesti.

Niin paljon kuin merestä pidänkin, en ole kovin kiinnostunut seiloriestetiikasta, niinkuin Anna tai satamista ja telakoista, niinkuin Stellagee. Minulle meri itsessään, ja jo aiemmin mainitsemani horisontin vaakasuora viiva riittävät innoitukseksi - ja erityisesti rantaviiva. Olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät koluamalla kivenkoloja Turun saariston rannoilla (sieltä löytyi paitsi käärmeitä, myös paljon kaikenlaista kiinnostavaa laivoista mereen pudonnutta tavaraa), mutta enää en niinkään kaipaa koskematonta rantaa, vaan pidän urbaanista merenrannasta. Helsingin parhaita kävelypaikkoja ovat esimerkiksi Kaivopuiston tai Hietaniemen hautausmaan ympäri kulkevat, rantaviivaa seuraavat kävelytiet.

Myös suosikkimatkakohteeni ovat meren rannalla - Berliiniä lukuunottamatta. Olenkin varma, etten viihtyisi Berliinissä kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, vaikka se muuten on kovasti miellyttävä kaupunki. Huikein ikinä näkemäni urbaani rantaviiva (joka tosin on enemmän jokisuistoa kuin merenrantaa, mutta ei anneta sen häiritä) on tämä:

Katsellessani allaolevaa kuvaa Barcelonan urbaanista rantaviivasta tajusin, että löytyyhän mun pukeutumisestani sittenkin viitteitä mereen liittyvistä asioista. Ne eivät ole ihan niin ilmeisiä kuin merimies- tai risteilyrouvatyylit, mutta koen kyllä toteuttavani eräänlaista tulkintaa urbaanista rantapummista, kun hiihtelen kesäisessä kaupungissa shortseissa ja lipsuissa. Barcelonassa surffarit ovat rannalla vielä lokakuussa…

Barcelona on muuten siitä hassu kaupunki, että siellä voi viettää päiväkausia näkemättä ollenkaan merta, vaikka se on siellä hyvin hallitseva elementti. Niin on ollut ennenkin - aikoinaan Barcelonan vanhan kaupungin ja meren välissä kulki kaupunginmuuri, joka suojeli kaupunkia mereltä tulevilta vihulaisilta. Kuvassa näkyvät biitsit on rakennettu vasta vuoden 1992 olympialaisia varten, sitä ennen paikallinen urbaani rantaviiva on ollut aivan joutomaata. Meren voi kyllä haistaa varsinkin rantaa lähellä olevissa kortteleissa, ja kuvittelen suolantuoksun aikoinaan kiivenneen myös kaupunginmuurin yli.

Mondon Berliini-matkaoppaassa kerrotaan, että Berliinissä eri kaupunginosien asukkaat pysyvät tiukasti omilla kotikulmillaan, eivätkä helposti lähde muihin kaupunginosiin edes treffeille. “Man bleibt im Kiez”, niinkuin paikalliset sanovat. Olen ollut huomaavinani, että Helsingin eteläisessä kantakaupungissa asuminen aiheuttaa samankaltaista asennetta.

Täältä Ullanlinnasta harvemmin tarvitsee lähteä kovin kauas - en edes muista, koska viimeksi olisin asioinut esimerkiksi Kalliossa. Lähinurkilla asuvien tuttujen kanssa joskus vitsailemme siitä, kuinka etelä-helsinkiläinen ei koskaan käy Stockmannin pohjoispuolella. Sehän ei tietenkään pidä täysin paikkaansa, mutta kertoo kyllä jotain piirien pienuudesta ja siitä, että täällä palvelut ovat lähellä. Tai ainakin suurin osa niistä.

Kemikaalicocktail -blogissa manataan tietynlaisten jätteiden kierrätyksen vaikeutta. Kommenttiosastolla jotkut tarjoavat ratkaisuksi viitseliäisyyttä ja vaivannäköä.

Minusta viitseliäisyys ei ole kovin hyvä vastaus, jos ja kun tarkoitus on etsiä keinoja, joilla kansalaiset saadaan kiinnostumaan jätteiden kierrätyksestä. Meillä taloyhtiö tarjoaa kierrätysmahdollisuuden paperille, pahville ja biojätteelle, ja lasinkeräyspiste on korttelin päässä, kahden eri kirppiksen vaatekeräyslaatikoiden lähistöllä. Lähikauppa vastaanottaa käytettyjä paristoja. Missään ei kuitenkaan näy metallinkeräyslaatikkoa, eikä SER-romun keräyspistettä ole lähimaillakaan.

Olen selvitellyt asiaa, ja paikallistanut lähimmän metallinkeräyslaatikon Etu-Töölöön. Sinne on pari kilometriä matkaa, ja se on suunta, jossa en juurikaan ikinä asioi - henkinen matka tuntuu siis pitemmältä ihmiselle, joka tykkää luuhata lähinnä omilla kulmillaan. Lähin SER-romun keräyspiste on Kyläsaaren kierrätyskeskus, joka sijaitsee viisi-kuusi kilometriä täältä koilliseen. (Sitten on tietysti erilaisia virallisia jätteenkäsittelypisteitä, jotka kaikki sijaitsevat jossain kehä kolmosen varrella, mutta autottomana keskusta-asujana en en aio edes mainita niitä tässä yhteydessä.) Olen käsittänyt, että jotkut kaupat vastaanottavat tietynlaista romua, kuten vanhoja elektroniikkavehkeitä tai energiansäästölamppuja, mutta siitä ei tietenkään tiedoteta missään erityisen innokkaasti. Tavallaan ymmärrettävää, kaupat tuskin tahtovat ruveta yleisiksi jätteenkeräyspisteiksi.

Myönnän suoraan, etten ole niin ekologinen, että jaksaisin raahautua kovin kauas omilta kulmiltani vain jätteitä kuskatakseni, varsinkaan sellaisiin suuntiin, joissa en juuri muuten liiku. Jätteiden kierrättäminen tuntuu mielekkäältä vain, jos se on mahdollista hoitaa ilman ylimääräistä säätöä, normaalien arkisten touhujen ohella. Tällä hetkellä heitän peltitölkit sekajätteen joukkoon, mutta SER-romun olen sentään kasannut kaapin pohjalle odottamaan parempia aikoja. Siellä lojuu mm. parin viikon takaisen eteisen lipaston siivouksen jäljiltä löytyneet neljä vanhaa, rikkinäistä kännykkää ja ainakin kuusi vanhanmallista kännykänlaturia, jotka odottavat pääsyä kännyköiden hautausmaalle.

Peltiromua voi tietenkin yrittää välttää valitsemalla kaupassa toisenlaisen pakkauksen, mutta siinäkin käy joskus niin, että joku kusettaa vihertävää kuluttajaa. Olen joskus vilkuillut kaupassa pahvipakkaukseen säilöttyjä papuja, joiden hinta oli noin nelinkertainen peltitölkkiin säilöttyihin verrattuna. Tietenkään kyse ei ole isoista summista, mutta periaatteessa ilmasta maksaminen ärsyttää.

On kyllä aika hassua, ettei kotinurkilta tarvitse juuri poistua haaliakseen itselleen tavaraa, mutta käytetyistä ja rikkinäisistä tavaroista tai niiden pakkauksista eroon pääseminen ympäristöä kunnioittavalla tavalla vaatii välillä huomattavasti enemmän harrastuneisuutta ja matkoja muualle.

*

Aiheeseen liittyen päivän elintarvikevinkki: Pirkka-sarjasta löytyy pahvipakkauksiin säilöttyjä tomaattiasioita, kuten tomaattimurskaa ja paseerattua tomaattia, joissa on markkinoilla oleviin kilpailijoihinsa verrattuna muutama erityinen etu. Käytettyä pakkausta ei tarvitse raahata Etu-Töölöön, se on just sopivan kokoinen ja sisältöön ei ole valmiiksi lisätty suolaa eikä E-alkuisia asioita. Valmiiksi suolatut tuotteet ovat ärsyttäviä, ja jos kerran Pirkka-tomaatit pärjäävät ilman suolaa ja lisäaineita, miksi ihmeessä niitä on suunnilleen kaikkien muiden merkkien tuotteissa?

Jälleen Sugar Kanelta vohkittu haaste eli “elämän aakkoset”. Kun aloin kasata listaa, huomasin, että se alkoi ihan itsekseen muotoutua kertomaan niistä asioista, joita olen arvostanut tai pitänyt esikuvina tai joista olen saanut inspiraatiota jo pitkään, vuosia tai jopa vuosikymmeniä, ja jotka seuraavat mukanani edelleen. Näitä voisi siis kuvata jonkinlaisiksi inspiraatioaakkosiksi.

A

Paul Auster. Lempparikirjailijani, jolta olen yrittänyt oppia useammissa kerroksissa ajattelua.

Akayism. Kahden ruotsalaisen katutaiteilijan projekti, jossa otetaan kaupunkitilaa haltuun uudenlaisin keinoin. (Projektin nettisivusto ei ole päivittynyt aikoihin, mutta sieltä saa jonkinlaista ideaa siitä, mitä tyypit puuhaavat. Lisää kuvia myös tuolla.)

B

Barcelona. Kaikkien aikojen suosikkikaupunkini, jonka kapeille kaduille voisi unohtua vaeltelemaan ikuisiksi ajoiksi. Sinne on aina loputon ikävä takaisin.

Berliini. Kaupunki täynnä inspiroivinta katutyyliä, hienointa avantgarde-muotia ja muutenkin upeaa meininkiä.

Banksy. Asiallinen artisti, joka paitsi tekee hienoja töitä, myös yrittää nakertaa Oikean Taiteen käsitettä ja jalustaa omalla tavallaan (aiheesta oli mainio artikkeli taannoin Imagessa).

Beat Generation. Elin myöhäisen teini-ikäni lueskellen beat-kirjailijoiden tuotantoa, erityisesti William Burroughsia, mutta myös Allen Ginsbergiä ja Jack Kerouacia. Paitsi että beatin kapinallinen meininki puhutteli nuorta kansalaista, myös liikkeen vaikutus myöhempien aikojen pop-kulttuuriin ja rokkimeininkiin The Doorsista Tom Waitsiin ja U2:sta Sonic Youthiin on tarjonnut paljon polkuja tutkittavaksi.

C

Cut-up. Tekstiä katkova ja uudelleen yhdistelevä kirjoitustekniikka, joka tuli mulle tutuksi aikoinaan William Burroughsin tuotannosta, ja yhdistää hänet muutamaan muuhun lempparityyppiini, mm. David Bowieen, Kurt Cobainiin ja Thom Yorkeen. Tällaista ajattelutapaa voisi soveltaa moneen muuhunkin asiaan, esimerkiksi ns. Free form crochet -virkkaustekniikka on hiukan sukua sille. Free form crochet olisi kovasti kiinnostavaa, mutta vaatii sellaista “Free your mind and your ass will follow” -tyyppistä lähestymistapaa, jossa itselläni on vielä vähän opeteltavaa.

Cecilia Sörensen. Lempparisuunnittelijani, joka tekee parhaat hameet ja takit ja muistuttaa aina Barcelonasta.

Anton Corbijn. Tyyppi joka kuvitti nuoruuteni ja on inspiroinut minua enemmän kuin olen huomannutkaan. En muistanut koko äijän olemassaoloa vuosiin ennen kuin hänen retrospektiivinäyttelynsä tuli Helsinkiin viime vuonna, ja vasta näyttelyssä tajusin, mistä on peräisin mieltymykseni satunnaisiin rajauksiin, jyrkkiin kontrasteihin ja rakeisuuteen varsinkin mustavalkoiselle filmille kuvatessani.

D

Depeche Mode. Bändi, jonka musiikkiin rakastuin ja ja joka (juuri edellä mainitun Anton Corbijnin suosiollisella myötävaikutuksella) loi tyylin, jota minäkin aikoinani apinoin. Prätkärotsit, vaaleat tai valkoiset Leviksen 501:t ja Martensin maiharit ovat 80-90-lukujen vaihteen ikoneita ja mustanpuhuva synkistely aina varma vaihtoehto.

E

Enki Bilal. Tämä mies tekee sarjakuvasta Taidetta isolla T:llä. Tykkään varsinkin uudemmasta tuotannossa, joka on kehittynyt alkuaikojen pikkutarkasta, scifi-henkisemmästä nyhräyksestä varmaotteisemmaksi ja tyylikkäämmäksi ja samalla jotenkin luonnosmaisemmaksi (esimerkkejä täällä ja täällä). Pyrkiminen teknisestä täydellisyydestä kohti omaa, varmaa näkemystä on oppimisen arvoinen asia.

F

Filmi. Valokuvausharrastukseni, varsinkin filmille kuvaaminen, on ollut vähän aikaa jäissä inspiraation (ja valon) puutteen vuoksi, mutta suosin edelleen filmiä digikuvauksen sijaan, jos arvioidaan lopputuloksen puhuttelevuutta. Filmillä kaikki väreistä kontrastiin toimii paremmin (niitä ei tarvitse hakea kuvaan erikseen Photoshopin avulla), ja sokkona kuvaaminen on kiehtovaa vaihtelua “helpolle” digikuvaukselle.

Kaksoisvalotus on kuvamaailman cut-up-tekniikkaa, jota voi oikeaoppisesti tuottaa vain filmikameralla.

G

Grunge. Paitsi musiikkigenre, grunge oli myös tyyli, asenne ja elämäntapa, joka osui herkässä iässä ja on ehtymätön inspiraation lähde edelleen.

Gaultier. Jean Paul linkittyy mielessäni sekalaiseen vyyhteen, jonka muita osia ovat mm. Jeunet&Caro, Pierre&Gilles, merimiespaidat, 90-luku, tyylikkäät parfyymipullot ja toverini Maire.

H

PJ Harvey. Tyyli- ja roolimalli, tumma, kalpea, kaunis ja voimakas. Ja tekee hienoa musaa.

Boris Hoppek. Saksalainen katu- ja muunkinlainen artisti ja varsinkin hänen luomansa bimbo-nuket ovat vaikuttaneet hyvin paljon siihen, että oma design-nukkeharrastukseni pääsi vauhtiin, jatkui ja kehittyy koko ajan. Hoppek vaikuttaa kahdessa eri kaupungissa, jotka molemmat sattuvat kuulumaan suosikkeihini - Barcelonassa ja Berliinissä.

I

Issey Miyake. Yksinkertainen ja koruton japanilainen design viehättää minua aina vain. Issey Miyake on merkittävä myös siksi, että L’Eau D’Issey on ollut suosikkituoksuni jo varmaan toistakymmentä vuotta.

Indie. Paitsi musiikkigenre, tämä on myös varsin kannatettava elämäntapa ja asenne. Support your local starving artist!

Interpol. 2000-luvun suurin suosikkibändini, joka paitsi hioo Joy Divisionin ja muiden ns. post punk -bändien meininkiä nykypäivään sopivaksi, myös näyttää esimerkillisen tyylikkäältä lavalla. Bonuksena laulaja Paul Banksin matala ääni puhuttelee jollain hyvin alkukantaisella tasolla.

J

Tove Jansson. Muumeja ja muuta Muumilaakson porukkaa voisi pitää jo tylsinä itsestäänselvyyksinä, kun haetaan innoitusta erilaisten design-ötököiden luomiselle, mutta kyllä ne edelleen ovat minulle hyvin tärkeitä, samoin kuin koko Janssonin luoma satumaailma. Muumit ovat ajattomia ja valloittavia, tykästyin niihin jo joskus silloin kun opin lukemaan, ja palaan niiden pariin edelleen säännöllisesti.

K

Kamera. Virkkuukoukun (ja läppärin) lisäksi yksi viime vuosien tärkeimpiä itseilmaisun välineitäni. Digikamera menettelee, mutta filmikamera on ainoa oikea.

Kenzo. Edelleen japanilaista tyylikkyyttä, varsinkin Kenzon neuleet ovat upeita ja inspiroivia.

(Tästä tulikin mieleeni Honey Junkien blogissa käyty keskustelu ideoiden alkuperäisyydestä - hehkuttamani entrelac-neulekuvio ei todellakaan ole Kenzon keksintöä, vaan vanha juttu, mutta Kenzo on keksinyt soveltaa sitä hienolla tavalla.)

L

David Lynch, lapsuuden sankarini. Kukaan muu ei edelleenkään kykene luomaan yhtä tiivitä ja käsinkosketeltavia mysteereitä tai yhtä vinksahtaneita tarinoita. Ihailen myös Lynchin tapaa luoda aivan omanlaistaan kuvakerrontaa - se on tietyllä tapaa sukua aiemmin mainitsemalleni cut-up-tekniikalle.

M

Musta. Perusväri ja kaiken muun pohja. Sitä ei kannata vaihtaa, olen huomannut sen ns. kantapään kautta.

Modernisme. Erityisesti Antonio Gaudí on aikamoinen Barcelona-klisee, mutta hänen kädenjälkensä näkyy kaupungissa sen verran voimakkaana ja useissa paikoissa, että häntä ja hänen töitään ei siellä oleskellessaan voi ohittaa (edes katsellessaan maahan, ks. kuva). Modernisme-arkkitehtuuri toimii kuitenkin myös muiden suunnittelijoiden tekemänä, ja sen - ja koko liikkeen - muotokielestä ja asenteesta voi hakea innoitusta omaankin itseilmaisuunsa.

Dr. Martens. Alakulttuuriklassikot, joita pitää aina olla yksi pari jemmassa, ihan varmuuden vuoksi.

N

Neulominen. Pitkäaikaisin käsityöharrastukseni, jonka pariin palaan aina uudelleen inspiraation iskiessä. Parhaimmillaan hyvin rentouttavaa ja terapeuttista hommaa.

New York. Kaupunki, joka jää vaivaamaan mieltä. Se on aivan liian iso ja siellä on kaikkea liikaa, mutta silti sinne haluaisi takaisin. Jos se olisi lähempänä ja pienempi, ehkä niin tapahtuisi useammin.

*

Olikohan siinä nyt kaikki? Pidätän oikeuden lisätä listalle kamaa, jos jotain tärkeää unohtui (niinkuin varmasti tapahtui).

Aivo ei edelleenkään toimi kunnolla, mutta onneksi Katapultti auttaa. En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut ruoasta, ja meemin kautta aihetta on helppo lähestyä.

Miten haluat munasi?
Lättytaikinan seassa. Tai jos pitää syödä sellaisenaan, molemmin puolin paistettuna, ruisleivän päällä ja keräsalaatin kera.

Kuinka nautit kahvisi/teesi?
Espressojauhatusta maidon kanssa, eli cappuccino, jonka yleensä haen delistä tai juon kahvilassa. Joskus kun laiskottaa, keitän kotona mutteripannulla espressoa (maitoa ei yleensä kaapista löydy, joten se juodaan raakana). Tavallista kahvia en juo ollenkaan.

Sattuneesta syystä olen viime aikoina vähentänyt kahvin juomista aika radikaalisti, muutama kuukausi meni kokonaan ilman ja nyt juon 1-2 kupillista viikossa, kun ennen meni saman verran päivässä.

Teetä en juurikaan juo, joskus harvoin rooibosta tai vihreää teetä. Musta tee värjää hampaat ja on liian hapanta.

Suosikkiaamiaisruokasi?
Arkiaamuisin heti tajuihini tultuani en ole kovin nälkäinen, joten kotona syön vain hedelmiä ja mehua (ja kalaöljy- ja kalsiumkapseleita) ja töihin päästyäni lautasellisen puuroa. Suosikkipuuroni on ruishiutalepuuro.

Viikonloppuisin tykkään väsätä jotain vähän spesiaalimpaa, kuten itse puristettua appelsiinimehua, hyvää leipää (Cochonin tumma maalaisleipä on tämänhetkinen suosikkini) sun muuta.

Yksi aamiaissuosikkini on sellainen, jota ei tarvitse laittaa itse - kuten esimerkiksi tämä setti eräässä berliiniläisessä kahvilassa:

Maustamaton luomujugurtti, mysli ja sekaan paloitellut hedelmät ovat muutenkin loistava tapa aloittaa päivä. Tosin joskus (kuten tänään) syön mysli-jugurtti-hedelmiä myös päivälliseksi.

Maapähkinävoi?
Liian suolaista ja jotenkin tympeän makuista.

Millaisen kastikkeen haluat salaatillesi?
Jonkun sitruuna- tai appelsiinimehupohjaisen. Yleensä tosin syön salaatin ilman kastiketta.

Colaa vai Pepsiä?
Ei kumpaakaan, vaan Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan Rio Colaa. Se maistuu samalta kuin Malacon colapullokarkit eikä siinä ole kofeiinia (kofeiini otetaan tarvittaessa kahvista).

Laiskottaa, mitä teet?
Lämpimiä voileipiä (ylikypsää saunapalvikinkkua, tomaattia ja juustoa) tai tomaattikeittoa.

Laiskottaa todella, minkä pizzan tilaat?
En mitään tilaa, vaan käyn Vespassa syömässä Quattro Stagionin (parmankinkkua, artisokkaa, tuoreita herkkusieniä ja mustia oliiveja). Voisin syödä myös hyvän rucola-pizzan, jos jostain saisi.

Tuntuisi vähän kokkailulta, mitä teet?
Milloin mitäkin, mutta aina mahdollisimman simppeleistä ja puhtaista raaka-aineista. Arkisin nopeasti ja viikonloppuisin fiiliksen mukaan joskus pitemmänkin kaavan mukaan. Yleensä olen aika laiska ja haluan päästä helpolla, mutta joskus innostun hauduttelemaan.

Tykkään kotimaisesta, välimerellisestä ja meksikolaishenkisestä sapuskasta. Itämaisista käy erityisesti nepalilainen ja vietnamilainen keittiö. Ensinmainittua käyn syömässä ravintolassa ja jälkimmäistä ikävöin Berliinistä (koska täällä ei vietnamilaisia ravintoloita ole).

Saatko jostain ruuasta hyviä muistoja?
Grillattu kana, riisi ja currykastike oli lapsuuden juhlaruokaa. Sitä syötiin mm. silloin, kun pikkuveljeni oli juuri syntynyt, mummo laittoi ruokaa kun äiti oli synnytyslaitoksella.

Monet muut ruoat herättävät muistoja, oikeastaan useimmat, ihan makkaraperunoita myöten…niitä on syöty monien hyvien bileiden jälkeen ja festareilla.

Saatko jostain ruuasta huonoja muistoja?
Kanaviillokki (jonka seasta metsästettiin polvilumpioita, ja niitä aina löytyi), (virttyneen kumisesta lihasta valmistettu) tilliliha ja “silakkaa talon tapaan” (eli ketsuppiin tukehdutetut silakat) tuovat jo pelkkinä sanoina mieleen yläasteen ruokalan ja sen keittäjätädin, jota kutsuttiin lempinimellä Kenwood (nimi juontui tädin tavasta annostella ruokaa). Onneksi ei ole tarvinnut syödä yhtäkään noista ruokalajeista kouluaikojen jälkeen.

Muistuttaako joku ruoka sinua jostakusta?
Olen oppinut useiden eri ruokien tekemisen joltain läheiseltä, ystävältä tai tuttavalta ja niiden valmistaminen ja syöminen tuo aina mieleen heidät. Ja jotkut ovat hehkuttaneet tiettyjä ruokia niin, että ne tuovat aina mieleen heidät.

Onko olemassa ruokaa josta kieltäytyisit?
Pärjään hyvin ilman hanhenmaksaa. En myöskään söisi valaanlihaa, jos jostain syystä päätyisin Japaniin.

Mikä oli lapsena lempiruokasi?
Lihamureke ja tomaattikastike (lihamureketta ei edelleenkään voi syödä ilman kastiketta, tai jotain tuntuu puuttuvan), keitetyt perunat.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota vihasit, mutta nyt rakastat?
Vihasin jossain vaiheessa suunnilleen kaikkia ruokia, paitsi perunaa ja lauantaimakkaraa.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota rakastit, mutta nyt vihaat?
En välttämättä haluaisi lauantaimakkaraa vaikkapa pihvin korvikkeeksi.

Lempihedelmäsi ja -vihanneksesi?
Syön hedelmiä säkkikaupalla, vähintään pari kolme päivässä. Minulle kelpaa melkein kaikki avokadosta viinirypäleisiin ja kiivistä granaattiomenaan. Tällä hetkellä olen erityisesti addiktoitunut tuoreeseen ananakseen, Jaffa Sweetieihin (greipin tapainen pallero, mutta vihreä eikä yhtä hapan) ja appelsiineihin. Odotan innolla Ruby Red -greippien kautta, ne tulevat kauppoihin joskus vuodenvaihteen jälkeen.

(Tässä vaiheessa pitää kiittää Iso-Roban K-kauppaa, kun olivat laittaneet Bioska-pusseja hedelmäpusseiksi hedelmäosastolleen. Ne pienet muovipussit ovat ärsyttäneet minua jo pitemmän aikaa, kun niille ei ole oikein ollut kunnon korviketta.)

Vihanneksista ja juureksista käyvät kaikki muut paitsi selleri (pahaa sekä varsi- että juurimuodossa) ja parsakaali (en tykkää sen koostumuksesta, varsinkaan höyrytettynä). Lemppareita ovat punajuuri (pannulla paistettuna, basilika-kermaviilin kera), peruna (rosamundaa uunissa foliokääreessä), retiisi, pinaatti (voissa haudutettuna lisukkeena tai lämpimän perunasalaatin seassa), tuore maissi (ensin keitettynä ja sitten grillattuna) ja salaateista rucola ja keräsalaatti. Mung-pavun idut aiheuttavat satunnaista addiktiota.

Onko kirsikka hedelmä vai marja? Joka tapauksessa ne ovat suurta herkkuani, ja onneksi vanhempieni pihalla kasvaa satoisa kirsikkapuu. Samalla pihalla kasvaa myös kriikunapuita, jotka tuottavat valtavan hyviä hedelmiä, mutta eivät sateisina kesinä (sellaisina kuin viime kesä).

Lempiroskaruokasi?
Hesburgerin kanahampurilainen. Salainen paheeni on varsinainen rasvaläystäke, Pizza Hutin seafood-pizza, jota on pakko saada kerran pari vuodessa.

(Tarkennetaan tässä vaiheessa vielä, että Oikeat Hampurilaiset ja laadukas kebab eivät ole roskaruokaa.)

Lempivälipalasi?
Pågensin kardemummakorput tai säkillinen hedelmiä.

Onko sinulla jotain outoja ruokatapoja?
Addiktoituminen tiettyihin ruokalajeihin tai yksittäisiin aineksiin. Voin syödä viikon tai kaksi samaa ruokaa (tai samaa karkkia joka päivä) samaan tapaan kuin voin kuunnella viikon samaa levyä.

Olet dieetillä. Millä ruualla täytät itsesi?
En ole dieetillä (ikinä ollut).

Lopetit dieettisi, mitä saisi olla?
Tässä haetaan ilmeisesti jotain ns. tuhdimpaa sapuskaa? Pihvi mustapekkajuustolla ja (uppo)paistetuilla perunoilla.

Miten tulisena tilaat intialaisen/thaikkusi?
Syön mieluummin nepalilaista kuin intialaista (ainakin täkäläisissä ravintoloissa). Enkä halua kovin tulista ruokaa - chilin kuuluu olla mauste eikä peittää muita makuja alleen. En tykkää kivuliaasta ruoasta.

Saako olla jotain juotavaa?
Vettä, vähintään litra-puolitoista päivässä. Aamuisin tuoremehua (Valion greippi- tai kolmen hedelmän mehu). Piimää joskus kun vatsa kaipaa tasapainoa, maitoa en juo.

Edelleen sattuneesta syystä alkoholi on ollut viime aikoina pannassa, mutta jos nyt siltäkin osastolta pitää mainita jotain, niin votka- tai (vaalea)rommipohjaiset drinkit. On ikävä mojitoa, mutta onneksi sen alkoholiton versio toimii ihan hyvin, varsinkin jos laittaa kuplaveden tilalle ginger alea.

Punaista vai valkoista?
Niinku mitä?

Lempijälkiruokasi?
Italialaiset setit eli tiramisu ja pannacotta, tai sitten artesaanijäätelö. Tai jos pääruoka on ollut tuhtia, jotain kevyttä kuten hedelmäsalaattia.

Täydellinen yömyssy?
Neljä senttiä Unicumia.

Tähän lopuksi haluaisin vielä esittää toivomuksen: tahtoisin Helsinkiin (tai hätätapauksessa Turkuun) ihan oikean meksikolaisen ravintolan. Mitkään tex-mex-setit eivät kelpaa, sellaisia täällä on jo. Tahtoisin sellaisen, jossa tarjoiltaisiin pihviä suklaakastikkeella, järjettömän hyviä grillattuja asioita, three kinds of comestible insects ja guacamolea to die for, niinkuin eräissä ulkomaan ravintoloissa, joissa olen käynyt.

Oonko se vaan mä vai tuntuuko muistakin siltä, että ns. katumuotiblogit ovat nykyään enimmäkseen jumalattoman tylsiä ja epäinspiroivia? Jotenkin vaikuttaa siltä ikäänkuin ihmiset poseeraisivat liikaa ja näyttäisivät valinneen kuteensa sen mukaan, että toivoisivat tulevansa kuvatuiksi sen sijaan, että oikeasti pukeutuisivat oman tyylinsä mukaan.

Ainoa katumuotiblogi, joka edelleen jaksaa kiinnostaa minua edes jotenkin, on ennenkin hehkuttamani Stil in Berlin. Mutta kyseistä blogia parempi tapa tutustua Berliinin katumuotiin on tietenkin paikan päälle matkustaminen! Uskollinen blogikommentaattorini Anna voinee vahvistaa asian, sillä vietimme hänen kanssaan muutaman päivän toissa viikonloppuna. Reissu koostui hyvästä ruoasta, itäisissä kaupunginosissa ympäriinsä patsastelusta, ihmisten ja mestojen katselusta ja hyvin maltillisista vaateostoksista. Varsin onnistunut kaupunkiloma siis.

Berliiniläisten tavassa vaatettaa itsensä on jotain samaa kuin länsinaapureillamme tukholmalaisilla, mutta berliiniläiset ovat jotenkin rennompia, boheemimpia ja omaperäisempiä. Villakerroksia, maiharitakkeja, pitkiä saappaita, kapeita siluetteja ja pitkiä hiuksia. Ja niillä, keille se sopii, erikoisia esimerkkejä paikallisesta avantgarde-muodista (joka on tietenkin kallista, mutta upeaa ja sitä löytyy kaupungista hämmentävän paljon). Naiset ovat kauniita, mutteivät mitenkään perinteisellä tavalla naisellisia, vaan juuri sellaisella persoonallisella kukin-omalla-tavallaan, mistä määkin tykkään.

Tänä syksynä Stil in Berlin on päivittynyt vähän laiskanpuoleisesti, joten on turvauduttava arkistoihin ja etsittävä inspiraatiota viime syksyn kuvavalikoimista:

Pillihousut kuin Robert Smithillä ja muuten jotenkin ihanan muodottomat vaatteet.

Ja sitten kun puhutaan muodottomuudesta, jotkut osaavat vetää sen hyvällä tavalla överiksi…

(Kuvat: Stil in Berlin)

Itse olen viime aikoina viihtynyt Rodebjerin mustassa, pitkähihaisessa, polvipituisessa viskoosimekossa, jossa on napaan asti ulottuva v-kaula-aukko, satunnaisessa (mustassa) topissa, mustissa bambuviskoosikalsareissa, vanhoissa, ruskeissa ysärisaappaissani ja pari vuotta vanhassa Marimekon pitkässä villasilkkitakissa. Ulos mennessäni kiskon päälleni vielä mustan villakaulurin ja ihanan pehmeän ja lämpimän Margiela-takkini ja viihdyn oikein hyvin.

Sain Sugar Kanelta plakaatin, koska kuulemma olen kulttuurisia, eettisiä ja ties mitä arvoja ynnä luovaa kirjoitusta harrastavakirjoittaja. Kiitän kauniisti! Sugar Kane pisti huomionosoituksen eteenpäin juuri niille kirjoittajille, joille minäkin olisin sen laittanut, joten kurkatkaa linkit Sugar Kanen puolelta.

Ja lopuksi vielä minunkin Virallinen Turkismielipiteeni: lammas käy, sekä uutena että vanhana ja karva sisään- tai ulospäin, miten vain. Krimilammas (se kiharakarvainen mummoturkis) ei kuitenkaan kelpaa lammasturkiksi, vaan menee osastolle “muut”. Muut eivät käy.