Eräänä iltapäivänä

Sugar Kane esitteli omalla tontillaan AF Vandevorstin ensi syksyä. Selasin Anna Frost Daily Fashion -sivustolta löytyvää kuvavalikoimaa tarkemmin, ja sieltäpä vasta löytyikin oivallisia vinkkejä, mitä kaikkea voisin tehdä siitä isosta paalista mustaa villalankaa, jonka tilasin netistä viime syksynä (ja joka jäi runsaudenpulassa käyttämättä - kerrankin mulla oli niin paljon ideoita, etten tiennyt, mistä aloittaa).

Hillittömän hienoja hihoja ja rengasmaisia asioita, vai mitä sanotte?

Kuvat: Anna Frost Daily Fashion

Toisaalta lupasin jo Jaakolle, että kehittelen neuleversion eräästä Haaksirikkoutuneet-näyttelyn paidasta. (Jos ette ole vielä käyneet katsomassa näyttelyä, menkää heti! On upea!) Hmm, pitänee tilata toinen paali sitä lankaa.

Koska Sugar Kane ehti ensin kaikkien aikojen parhaan ja Virallisen Joulubiisin kanssa, mä en viitsi matkia, vaan tarjoilen teille asteen verran hämärämpää joulukuvastoa - kukkasten kera edelleen. Lumisade sentään on niinkuin täällä viime päivinä, mahtavat kelit!

(Tätä videota katsellessa voi vaikka muistella kesää ja muutaman vuoden takaista Mew:in Ruisrockin keikkaa, kun tämän biisin soidessa ja tunnelman lavan suunnalla yltyessä melkeinpä hartaaksi meidän selkiemme takana kaljaterassin portilla portsarit pamputtivat maahan jonkun vastahankaisen festarikansalaisen. Rauhaa.)

Hyvää joulua kaikille lukijoilleni!

Täälläpäin on ollut viime aikoina varsin hiljaista. Päiväni ovat täyttyneet paitsi lastenhoidosta ja flunssan potemisesta, myös hulluna neulomisesta. En edes muista, koska viimeksi olen ollut näin inspiroitunut puikkojen kanssa veivaamisesta.

Kuvassa tänään valmistunut asuste: pipo uutta lemppariväriäni, havunvihreää. Karpalonpunainen mohairneuleputkilo on kymmenisen vuotta sitten väsätty, ja on edelleen ihan ajankohtainen. Tykkään kovasti siitä, miten nuo erilaiset neulepinnat juttelevat toisilleen.

Inspiroitumisesta voimmekin kätevästi siirtyä muotiasioihin. Sugar Kane, Stellagee ja muutama muukin ovat viime aikoina pohtineet muodin suhdetta uuden haluamiseen ja ostamiseen. Sugar Kane ihmetteli, miksi muodin harrastaminen yhdistetään melkein aina kuluttamiseen - erittäin hyvä kysymys. On oikeastaan aika oireellista, että sen kysyminen johti keskusteluun, jossa enimmäkseen ruoditaan kulutuskäyttäytymistä ja tunnustetaan syntejä.

Kuten Sugar Kane kommenttiosastolla mainitsee, kulutuskäyttäytymisestä keskustelu ja varsinkin sen käyminen kriittiseen sävyyn on aika epäkiinnostavaa. Siinähän on vain yksi oikea näkökulma - vai puolustaako kukaan ns. tiedostava ihminen tänä päivänä holtitonta ostosvimmaa? Syntien tunnustaminen ja erilaiset ostoslakot ovat nykypäivänä niin trendikkäitä, ettei niistäkään oikein löydy enää tuoretta ruodittavaa. Eikä tuollaisen keskustelun käyminen edes tuo kysymykseen vastausta, se vain todistaa ongelman olemassaolon uudelleen ja uudelleen.

Parempi kysymys voisikin olla: miksei muodin harrastamisesta tule mitään muuta mieleen?

Avauduin Stellageen blogissa siitä, kuinka suhtautumiseni muotibisnekseen on aina ollut varsin ristiriitainen (I don’t like your fashion business, mister, niinkuin Leonard-setä sanoisi), koska en oikein pidä siitä tavasta ja vauhdista, jolla eteemme vyörytetään kaikenlaista uutta pakko-saada-tavaraa. (Sugar Kanen blogissa urputin tuoteluettelomaisista muotiblogeista. Äsken luin uusinta, tänään ilmestynyttä Trendiä. Lehdessä näyttää olevan aika paljon artikkeleita, jotka ovat pelkkiä tuoteluetteloita, ja jopa siinä jutussa, jossa ruoditaan naisten vartalokomplekseja, on kerrottu, mitä heidän päällään olevat vaatteet ovat ja mitä ne maksavat.) Toisaalta ihmettelen, miksi se minua niin kovasti ärsyttää, koska olen jo oppinut oman läksyni shoppailusta ja pidän itseäni melko immuunina massamuodin uusimmille tyrkytyksille.

Totesin, että on taas aika alkaa muistella entisiä parempia aikoja. Huomasin Sugar Kanen blogiin tulleen kommentin Miralta, yhteiseltä ystävältämme vuosien takaa. Mira kertoi minulle joskus viime vuosisadalla, kuinka oli huomannut jossain muotikuvassa siihen aikaan uuden hihabolerovirityksen, ja koska sellainen oli pakko saada, hän oli tehnyt sellaisen vanhasta kaulaliinasta ompelemalla reunat kiinni. Kymmenen vuotta sitten rättikaupat eivät vielä palvelleet uutuudenjanoa (kopioimalla huippusuunnittelijoiden virityksiä) samanlaisella vauhdilla kuin nykyään, joten oli pakko käyttää mielikuvitusta ja ottaa ompeluneula kauniiseen käteen.

Itse tekeminen vaatii innoitusta (ajan kanssa syntyvä taito on seurausta siitä), joten vaatekaupat ovat vastanneet kysyntään ja tarjoavat nykyään nopean tien autuuteen. Oman vaatekaapin penkominen ja sieltä löytyvien asioiden uudistaminen tai uudella tavalla yhdisteleminen on jotain noiden kahden väliltä, mutta vaatii kykyä nähdä asiat uusiksi (sitäkin voi harjoitella eikä se ole salatiedettä).

Mutta täytyykö muodin harrastamisen aina johtaa pukeutumiseen? Voihan muodista nauttia ihan esteettisenä elämyksenä - kuten Stellagee kommenttiosastollaan toteaa, erityisesti haute couture -näytökset voidaan kokea myös taiteena. Eikä mikään tietenkään estä hakemasta siitä ns. poikkitaiteellista inspiraatiota.

Itse inspiroidun tällä hetkellä hyvin mielelläni tekemään itse. Paitsi huippumuodista, olen viime aikoina tykännyt esimerkiksi Kamichan tavasta yhdistellä itse tehtyä ja kaikenlaista muuta (Kamichalla on myös neuleblogi, josta löytyy hienoja asioita, kiitos niistä!) Neulon mielelläni kaikenlaisia asusteita, koska ne valmistuvat joutuisasti lapsen kanssa touhuamisen ohessa ja niillä voi kätevästi uudistaa kaapista löytyvää vanhaa kamaa.

Olen myös salaa hiukan ylpeä siitä, että olen onnistunut tartuttamaan neulomisinnostukseni myös Meidän Pariisin Annaan - kävimme alkuviikosta yhdessä lankakaupassa ostoksilla. Anna raportoikoon itse innostuksen tuloksista!

Ensin oli aikuisgrunge ja sitten aikuisgootti, nyt on inspiraatiolistalla vuorossa aikuispunk:

parkatakki Zara, alpakkaneulemekko Edun, kauluri Marimekko, trikoot Monki ja maiharit Doc Martens

En ole itse koskaan ollut inessä punk-skenessä, mutta innoitun kyllä joistakin kyseisen genren edustajista, sekä musiikillisesti että etenkin tyylillisesti. Jaakko muistaa varmasti viime vuosisadan Turusta erään kauniin punkkaritytön, joka yhdisti ruskeaa ja pinkkiä leopardikuosia ja trikoota ja maiharia ja pukeutui aina hyvin näyttävästi. Sovitellessani uusia kalsareitani muistin hänet, ja ajattelin etsiä enemmänkin innoitusta hänen kaltaisistaan. En ehkä piirtäisi anarkiamerkkiä nahkatakin selkään, mutta kirjava trikoo (joka tosiaan - onneksi - näyttää enemmän klooripestyltä kuin batiikkivärjätyltä) ja maihinnousukenkä toimii aina.

Kalsarit ja maiharit (sekä kengät että takki) ovat oivallisia syysmyrskyntorjuntavaatteita, monot kestävät vettä ja lahkeet eivät kastu. Kalsarit ovat Mintun putiikista - muuten samat kuin Sugar Kanella, mutta viikunan väriset. Käytin Edunin alpakkaneulemekkoa viime talvena pallovatsan peitteenä, ja se onneksi sopii hyvin normaaleihinkin mittoihini.

*

Alpakka on yksi lempparimateriaaleistani, ja siitä tulikin mieleeni eri puolilla blogistania viime aikoina käydyt keskustelut vaatteiden materiaaleista - esimerkiksi Stellagee ja Issues-blogin Jan ovat kirjoittaneet aiheesta.

Etsiskelin netistä jotain kätevää tiivistelmää erilaisista kuiduista, ja löysin Tekstiili- ja vaatetusteollisuus ry:n kuituoppaan. Siitä löytyvät kaikki yleisimmin käytetyt kuidut simppelisti ryhmiteltyinä ja sen avulla käy selville esimerkiksi se, ettei sellainen usein kammotuksena pidetty asia kuin tekokuitu välttämättä ole niin huono juttu kuin miltä ensin kuulostaa, tekokuituja kun ovat myös esimerkiksi muuntokuidut, jotka ovat enimmäkseen varsin miellyttäviä.

Puhdas villakaan ei ole niin simppeli juttu kuin miltä ensin vaikuttaisi, se kun ei ole kovin kulutuksenkestävää ja villalankojakin on erilaisia. Löyhäkierteisestä langasta neulottu pusero jää kiinni ovenkahvaan ja kellonhihnaan ja puhdistamaton villa haisee lampaalle. Pieni määrä polyamidia (tai polyesteria, esim. suhteessa 75% villaa, 25% poly-jotakin) tekee esimerkiksi villasukkalangasta tai villakankaasta kestävämpää. Ja oma lukunsa ovat tietenkin huonolaatuiset tai käyttötarkoitukseen sopimattomat villalangat, joista tehtyjä riepuja kaupat ovat nykyään puolillaan. Ne nyppyyntyvät, vanuvat tai pistelevät.

*

Joskus käy niin, että laadukkaatkin kuidut käyvät hankaliksi. Esimerkiksi ihanan pehmeältä tuntuva silkkimohair-lanka, josta mun oli tarkoitus neuloa jokin rodartemainen verkkoasia, osoittautui äärest ärsyttäväksi neulottavaksi, se on liukasta ja joustamatonta ja takertuu puikkoihin ja silmukat kiristyvät niin pieniksi, että niitä on mahdoton neuloa. Silkkisen pehmeä bambuviskoosilanka taas oli niin luistavaa, etten millään pystynyt keksimään tapaa, jolla pystyisin jatkamaan lankaa kerästä toiseen ja huolittelemaan jatkokohdan pitävästi, mutta kuitenkin näkymättömästi.

Tällä hetkellä olenkin tykästynyt Rowanin puhtaaseen, konepestävään villalankaan, josta on tähän mennessä syntynyt grungepipo ja vauvanhaalari, ja kohta kenties jonkinlainen postmoderni kaulahuivi.

Sugar Kane pukeutuu mustiin nahkahousuihin ja Meidän Pariisin Anna etsii inspiraatiota aavikkogooteista. 90-luvun alun tapahtumista johtuen gootit ovat ikuisesti lähellä sydäntäni, joten inspiroidunpa minäkin vähän.

Gootteja on - tai oli ainakin 90-luvulla - oikeastaan aika monenlaisia. Yritin miettiä, onko mitään, mikä yhdistäisi erilaisia gootteja, mutten keksinyt mitään mustaa väriä lukuunottamatta. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä Annan mainitseman Fields of the Nephilimin tyypit eivät pukeutuneet mustaan. Ehkä goottius on lähinnä tietynlainen teatraalisen synkkä asenne tai oikeastaan poseeraus, jonka tarkoituksena on erottua massasta. Sen takana sitten kukin toteuttaa omaa tyyliään, toiset tykkäävät lateksisista fetissijutuista ja toiset liian suurista villapaidoista, ja nykypäivän teinigootit näyttävät innoittuneen japanilaisesta pop-kulttuurista.

Itse pidin - ja pidän edelleen - yhtenä tyylijumalanani The Curen sielua Robert Smithiä. Muistatte varmaan tämän legendaarisen levynkansikuvan:

Kuva: thecure.com

Robert Smithin tyyli on täältä ikuisuuteen harmaata, mustaa ja valkoista, villaa ja mohairia, mustaa farkkua ja nahkaa, varsilenkkareita ja maihareita, valkoiseksi kalkittu naama, suttaantunut silmämeikki ja punatut huulet, musta tukka pystyssä.

Ja sitten siitä se aikuisempi versio:

Mohairneule ja nahkahousut 90-luvun H&M:ää, maiharit DocMartens

Olen omistanut nämä nahkahousut jo toistakymmentä vuotta, mutten ole juurikaan pitänyt niitä. Nahkahousuissa on se ongelma, etten ole oikein koskaan keksinyt, millaisten kenkien kanssa voisin niitä pitää. Nahkakengät ovat nahkahousujen kanssa ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta en tykkää mokkakengistä enkä omista sellaisia. Mitkään sukat eivät käy nahkahousujen kanssa, joten pitäisi olla nilkkurit. Gootti-inspiraatiokuvaan puin niiden kanssa maiharit, ja ajattelin ensin, että ne ovat ihan liikaa. Kuvaa katsoessani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että maiharit toimivat oikeastaan ihan hyvin - ne vetävät asun kunnolla överiksi.

Mohairvillapaitani ei oikeastaan ole ihan tarpeeksi ylisuuri, tai ainakaan siinä ei ole oikealla tavalla liian pitkät hihat. Pitäisi varmaan neuloa itse uusi. Tykkään kuitenkin mohairin ja nahan yhdistelmästä.

Sugar Kanen innoittamana olen taas muutaman päivän kuunnellut repeatilla Disintegration-levyä. Levynkantta tuijotellessani muistin, että goottiaikoinani tapasin piristää mustia asuja vihreällä - värillä, jota en ole sen jälkeen vuosikausiin käyttänyt. Siihen aikaan jopa silmämeikkini oli vihreää rajauksia myöten. Koska yritän edelleen tosissani ajaa itseäni käyttämään enemmän värejä, olen alkanut miettiä vihreän kaulahuivin neulomista talveksi. Täytyisi vain löytää lankakaupasta täydellinen kirkas sammalenvihreä sävy, eikä se ole ollenkaan helppoa.

Olen tainnut ennenkin julistaa, että Disintegrationin avausraita Plainsong on ehkä maailman paras biisi. Olen edelleen samaa mieltä.

(Naisten)lehdissä näkee usein juttuja ja naiset aika yleisesti puhuvat siitä, miten he kokevat raskauden aikaiset vartalonmuutokset, ja varsinkin siitä, kuinka he toivovat vanhojen muotojensa palautuvan raskauden jälkeen. Harvemmin kukaan puhuu raskauden jälkeisistä muutoksista (painon pudottamista lukuunottamatta), ja siksi ne oikeastaan tulivat minullekin yllätyksenä.

Olen laihtunut yhdeksän kiloa neljässä kuukaudessa. Vaaka näyttää nyt samoja lukemia kuin vähän yli vuosi sitten, ennen raskautta, eli olen aika hyvin palautunut vanhoihin mittoihini. Kroppani kuitenkin tuntuu hyvin erilaiselta kuin silloin. Imetys on tehostanut kilojen lähtemistä, erityisesti niin, että kropastani on poistunut kaikki ylimääräinen (ja ei-niin-ylimääräinenkin) neste ja rasva. Olen siis hyvin kuivassa kunnossa ja näen itseni peilissä paljon teräväpiirteisempänä kuin ennen. Samaan aikaan lantioni tuntuu pehmeämmältä. En ole varma, huomaavatko muut muutosta, mutta minulle se on hyvin selkeä.

Kuten vähän aikaa sitten kirjoitin, en enää koe naisellisuuteni olevan kiinni ulkoisista seikoista yhtä paljon kuin aikaisemmin. Paitsi hiusmallin muuttamiseen, tämä mielentila on tuonut uudenlaista vapautta myös pukeutumiseeni, en enää pelkää näyttäväni liian androgyyniltä.

Sugar Kane julisti rakastavansa housuja ja niin teen minäkin - vuosien tauon jälkeen. Paitsi että mekot ovat epäkäytännöllisiä imettävälle ja hameet yleensä vaunujen kanssa liikkuvalle, taisin saada jonkun (toivottavasti ohimenevän) trauman äitiysmekoista. Olen myös edelleen sitä mieltä, että olen hoitanut oman osuuteni tämänkertaisesta leggins-muodista, joten tulevana syksynä ja talvena aion pukeutua oikeisiin housuihin.

Koska vartaloni teräväpiirteisyys tulee todennäköisesti olemaan ohimenevä ilmiö (uskon sen muuttuvan taas, kun imetys aikanaan loppuu), olen päättänyt ottaa siitä ilon irti ja korostaa sitä pukeutumisessani. Tänä syksynä suosin kapeaa, kulmikasta ja viimeisen päälle pelkistettyä siluettia:

t-paita Marimekko, neuletakki Marimekko, farkut Filippa K, ballerinat Nilson

Tykkään siitä, miten Marimekon tasaraitapaidan (jonka oikeastaan voisi lisätä klassikkolistaan, vaikka malli ei ihan se perinteisin olekaan) venekaulus ja vaakaraidoitus korostavat hartialinjaa (joka on mulla aika jykevä, mutta tykkään siitä ja korostan mielelläni) ja villatakin valuva muoto pidentää ja kaventaa yhtä aikaa.

Sugar Kanen äiti on kuulemma sanonut, että sukat laitetaan jalkaan vasta kuukauden päästä. Minäkin uskon häntä!

Pengoin vaatekaappiani kartoittaakseni sieltä löytyviä asioita, joita voisi luonnehtia jonkinlaisiksi klassikoiksi. Sattuneista syistä kaapistani ei löydy twinsettejä tai kilttihameita, mutta sieltä löytyy kyllä erinäisiä katutyyliin ja eri alakulttuureihin liittyvän pukeutumisen klassikoita. Jotkut ovat jääneet jemmaan menneiltä vuosilta lähinnä menneiden muistelua varten, mutta osaa käytän edelleen jatkuvasti, tosin usein esikuviinsa verrattuna hiukan päivitettyinä versioina.

Vaikka otankin vaikutteita alakulttuureista (erityisesti niistä, joiden osana olen itse joskus ollut), en kuitenkaan haluaisi pukeutua kovin univormumaisesti tai kuorruttaa itseäni erilaisilla viittauksilla. Allaolevan kuvan asukokonaisuus ei ehkä päätyisi päälleni muuten kuin äkkiä-jotain-kuteita-niskaan-ja-maitokauppaan-ennen-kuin-se-suljetaan-tilanteissa, mutta osat erikseen, vähän harkitummin yhdisteltyinä, ovat käytössä melko usein.

Maihinnousutakki. Armeijassa osataan tarkoituksenmukaiset, eli säänkestävät, mukavat ja ryhdikkäät kuteet (älkää mainitko tässä kohtaa Suomen armeijan nykyistä maastopukua, siitä on armeijamainen ryhdikkyys kaukana) ja niistä ovat tykänneet aikojen kuluessa kaikenlaiset tyypit modeista punkkareihin ja katalaanihippeihin. Armeijan ylijäämäkauppojen takit ovat useimmiten miesten malleja ja siksi minulle väärän mallisia ja usein aivan liian pitkiä, joten olen etsinyt pitkään naisvartalolle päivitettyä versiona. Kuvan takki on Filippa K:n viime kevään mallistoa. Kaapistani löytyy myös toinen armeijalta muotonsa lainannut naisvaate, Zara-parka (joka on siitä loistava, että se on väljä olematta säkkimäinen ja nielee tarvittaessa sisäänsä kantorepun).

Maihinnousukengät. Ne ovat tietenkin Doc Martensit, jotka toimivat viittauksena grunge- ja konoottinuoruuteeni (myös Deppareilla oli Martensit!). Martensit ovat edustaneet jos jonkinlaista alakulttuuria - kultaisella 90-luvulla sellaiset oli kaikilla juppihippipunkkareilla, jotka hengasivat Turun legendaarista Dynamoa edeltänyttä legendaarista Appelsiinia edeltäneessä legendaarisessa Bar Old Timesissä eli Oldessa, jota eräs tuttuni nimitti maiharibaariksi.

Martensien mallit määritellään kärjen ja nauhanreikien määrän mukaan, nuo kuvassa olevat ovat 10-reikäiset ja pehmeäkärkiset, yksi perusmalleista. Arkistojen kätköissä mulla on myös 3-reikäiset teräskärkiset kävelykengät.

Valkoinen t-paita. Terveisiä vaan Marlon Brandolle ja kaikille muille rock-uskottaville tyypeille, jotka ovat yhdistäneet valkoisen t-paidan kapinalliseen asenteeseen. Itse en osaa oikein olla t-paitojen kanssa (perusteepparin kaulus kuristaa aina), joten olen keventänyt Edunin valkoista t-paitaa leikkelemällä siitä kauluksen resorin ja helma- ja hihansuiden käänteet pois.

Viisnollaygöset. Just julistin, etten ole mikään farkkutyttö, mutta nyt, kun toissakeväänä hankkimani viisnollaykköset taas mahtuvat päälle, olen todennut, että tämä kaikkien klassikkofarkkumallien äiti - siis se perinteinen miesten malli - on ainoa, joka istuu päälleni kuin hanska.

Kuvassa olevien lisäksi kaapista löytyy vielä ainakin seuraavat (päivitän listaa myöhemmin, jos huomaan muistini pettäneen):

Mustat pillifarkut. Ne eivät saa olla liian piukat, sillä en hae niillä mitään teinilookia, vaan niiden kuuluu roikkua takamuksesta rokkistaratyyliin.

Prätkärotsi. Omani on leveää ysärimallia, joten se on saanut jäädä kaappiin, vaikka prätkärotsi onkin tehnyt uuden tulemisen. Hmm, ehkä jos sen yhdistäisi pyöräilyshortseihin, niin saisi aikaan ehdan buffalo-fiiliksen…

Converse All Star -tossut. Näitä popoja on myyty 750 miljoonaa paria, ja minunkin kaappiini on eksynyt muutama. Tällä hetkellä käytössä ovat varrettomat mustavalkoiset tossut, yritän pitää mielessäni erinäiset (post-)punk-esikuvat kävellessäni niillä.

Sugar Kanen blogissa pohditaan jälleen kerran pukeutumismieltymyksiä. Lainaan vähän Meidän Pariisin Annaa, joka kommentoi viisaasti näin:

Mullahan on varsin samat mieltymykset. Maskuliiniset lainat, kontrastit, luonnollinen look, rento eleganssi: siinähän se hyvin pitkälti on. Itse lisäisin ehkä vielä “yllätyksellisyys” ja “rohkeus rikkoa omiakin sääntöjä”, niin listani olisi siinä.

Rohkeus rikkoa omiakin sääntöjä on tällaiselle innokkaalle tyylinrakentajalle joskus vähän kova pala. Kehitellessään omalle tyylilleen jonkinlaisia suuntaviivoja tulee helposti juuttuneeksi niihin vähän turhan tiukasti, ilman mitään järkevää syytä. Itselleni tällaisia turhan tiukkoja sääntöjä ovat olleet esimerkiksi yksivärisyys ja värien käyttö yleensä - yksiväriset vaatteet ovat olleet hiukan turhan usein pelkkää mustaa.

Jokasyksyisessä grungeinspiraatiossani päätin niinsanotusti tarttua härkää sarvista ja eksperimentoida sekä väreillä että kuoseilla. Meidän Pariisissa juteltiin, että raitakuosit kuuluvat kevääseen, mutta minusta raidat kuuluvat nimenomaan syksyyn - käytetyistä väreistä riippuen toki, merimiesraidat ovat pirtsakkuudessaan tietysti keväisiä. Raidathan ovat grunge-estetiikkaa parhaimmillaan, ja grunge jos mikä on syksyistä maihareineen ja villapaitoineen.

Jokasyksyistä on myös neulomisinto, joka herää ensimmäisen viileän tuulenvireen myötä. Tänä vuonna aivokapasiteettini ei sattuneista syistä riitä monimutkaisiin neulekuvioihin, joten päätin sitten pelkistää koko rahan edestä ja neuloa suoraa putkea. Idealähteenäni toimi vähän aikaa sitten fiilistelemäni Sonic Youthin Sugar Kane -video, jossa vilahtelee tyylikkäitä grunge-henkisiä raitapipoja. Lankakaupassa asetin itselleni ehdon, että mustat kerät jäävät hyllyyn, ja valitsin vaihtoehtoiset lempivärini harmaan ja fuksianpunaisen.

Olen yllättänyt itseni viime aikoina myös himoamalla Marimekon tasaraitaa. Onneksi raitakuosisten paitojen malleissa on nykyään valinnanvaraa - Ilma ei ole niin kapea ja kuristava kuin perinteinen tasaraitapaita ja siinä on venepääntie, josta tykkään kovasti.

Villainen leveä raita ja puuvillainen kapea raita pelaavat ihan hyvin yhteen…

…mutta viileneviä kelejä ajatellen jotain puuttuu. Vanha uskollinen Vibskov-huivini sopii väreiltään sekä pipoon että paitaan, ja huivin kolmiokuosi on raitojen seassa just sopivan yllätyksellinen (lankakaupassa ollessani en edes muistanut tuota huivia, vasta kotona huomasin, että valitsemani langat ovat sen kavereita):

Lähitulevaisuudessa saatan riehaantua ja yhdistää fuksianpunaisen kylmäsävyiseen viininpunaiseen (olen aina kammonnut viininpunaista, mutta nyt löysin sävyn, joka ei näytä ihoani vasten jonkun sisäelimen väriseltä eikä siitä tule enää edes lappuliisaviboja, koska ne pukeutuvat nykyään tummansiniseen) ja ehkä vielä valkoiseenkin! Olen vihdoin päässyt värien makuun, eikä tältä tieltä ole paluuta.