Eräänä iltapäivänä

Lasten kausivaatteiden kanssa näyttää olevan vähän samanlaista ongelmaa kuin aikuisten - jos et osta heti kauden alussa, vähän ajan päästä valinnanvaraa kokojen suhteen ei enää ole. Vaikka avauduinkin Annan tontilla siitä, ettei kaupungin peittänyt puolimetrinen hanki ja mielikuva sitä väistämättä seuraavasta puolimetrisestä sohjosta oikein vielä inspiroi kevätpukeutumisen pohtimiseen, olen siis joutunut katselemaan kevään lastenvaatevalikoimia vähän sillä silmällä. Olen tässä vaiheessa etsinyt erityisesti housuja, koska niitä tarvitaan jo ennen kevättä - pelkillä plyysiverskoilla kun ei konttaava lapsi enää pärjää varsinkaan kodin ulkopuolella.

Valikoimien perusteella näyttää siltä, että tänä vuonna taaperoikäiset pukeutuvat lähinnä farkkuihin. Omasta mielestäni on aika hassua tarjota pienille lapsille aikuisten mallisia farkkuja, ne kun ovat aika kankeita eivätkä oikein pysy ylhäällä (ilman henkseleitä, jotka taas ovat omalla tavallaan hankalat - niitä on kiva paukutella ja repiä pois päältä). Ja joissakin liikkeissä vaatteiden sukupuolittuneisuus hyppää taas silmille: tyttölapsille on tyrkyllä farkkumekkoja (jotka ovat konttaavalle lapselle epäkäytännöllisiä) ja söpöjä Hello Kitty -farkkuja kankaisella, solmittavalla vyöllä, joka vaikuttaa erityisen huonolta idealta varsinkin, jos lapsi on hankalasti puettavaa sorttia.

Ilmeisesti Henkkamaukalla oletetaan, että vain pojat mönkivät ja reuhaavat, koska poikien puolelta löytyi ihan mainioita lappuhaalareita:

Molemmat lappuhaalarit H&M

Lappuhaalareissa on se hyvä puoli, että säädettävien olkahihnojen myötä farkut joustavat jonkun verran, kun lapsi kasvaa pituutta. Oikeanpuolimmaisten haalarien resorilahkeet antavat niinikään pelivaraa, ne voi taittaa lyhyemmiksi ja taitos pysyy paikallaan.

Resoreilla käytännöllistettyinä myös ns. housumalliset farkut toimivat paremmin. Polarn O Pyretin hurmaavasti 80-luvun henkisissä farkuissa on kuminauhan avulla säädettävä resorivyötärö, joka tulee tarpeeseen meidän hoikalle tenavallemme:

Lappuhaalarit H&M, resorifarkut Polarn O Pyret

Seuraavaksi edessä on monimutkaisempi urakka, lapselle pitäisi löytää kevääksi päällystakki ja päähine (joita tarvitaan itse asiassa kaksi: joku talvikotsan kevyempi seuraaja kevääksi ja hellemalli kesäksi). Kaupoista löytyy muodikkaita kummallisuuksia joka lähtöön (mitä ihmettä taaperoikäinen tekisi keinonahkaisella prätkärotsilla?) tai sitten viimeisen päälle viritettyjä sporttipusakoita, joiden hinta on turhan korkea ottaen huomioon, että vaate mahtuu lapselle muutaman kuukauden. Päähineissä taas tuntuu olevan valinnanvaraa lähinnä ääripäissä akselilla ruma, mutta käytännöllinen (erityisesti kotimaiset merkit tuntuvat usein kunnostautuvan tässä lajissa) vs. tyylikäs, mutta ei taatusti pysy päässä.

Oman haastavuutensa lastenvaatteiden ostamiseen tuo se täällä aiemminkin keskusteltu seikka, että kokomerkintä ei kerro juuri mitään vaatteen oikeasta koosta - tai siitä, miten se käyttäytyy päällä. (Tänään juuri ihmettelin Tutta-merkkistä pyjamaa, joka tuntuu joka aamu olevan pitempi kuin edellisenä iltana, kun se venyy lapsen rimpuillessa sen sisällä. Pyjama on 74-senttisen kokoa, mutta kun mittasin sen, vaatteen pituus on 74 senttiä. Sinne siis mahtuu sisälle myös lapsen pää…) Vaatteita voi käytännössä sovittaa vain kotona ja lapsi tuntuu kasvavan jotenkin pyrähdyksittäin, joten sopivan koon valitseminen kaupasta on melkoista arpapeliä.

Elämäni ei siis muuttunut helpommaksi, vaikka olen lähes lakannut ostamasta itselleni vaatteita… toisaalta on ollut mielenkiintoista huomata käytännössä, miten paljon lapsen persoona vaikuttaa siihen, mitkä vaatteet hänen päälleen lopulta valikoituvat - asia, jota en olisi ollenkaan osannut arvata etukäteen. Meidän lapsemme on aina protestoinut sekä pukeutumistilannetta että epämukavia vaatteita kovaäänisesti, joten äitiyspakkauksen nyöreillä solmittavat bodyt ja olkaimelliset potkuhousut ovat lähteneet käyttämättöminä kiertoon. Tietyt käytännön seikat ovat vaikuttaneet vaatevalintoihin kirjaimellisesti kantapään kautta - söpöt pitsiset vauvansukat putoavat vaudikkaan lapsen jaloista samantien, joten meillä on suosiolla pitäydytty resorivartisissa liukuestesukissa (ja kierrätetty niitä edeltäneet lukuisat hutiostokset).

Muisti palailee pätkittäin. Istuskelin (mustalla nahka)sohvalla lukemassa eiliseen viestiini tulleita kommentteja ja niinkuin nykyään tapanani on, jäin välillä tuijottamaan olohuonettamme hallitsevaa Manhattania. Yhtäkkiä muistin taas yhden unohtuneen ikuisen inspiraation lähteen: Tim Burtonin ohjaaman Batman-elokuvan vuodelta 1989.

Pidän elokuvasta kokonaisuudessaan, mutta varsinaisen vaikutuksen siinä teki kulissi, jossa tarina tapahtuu - Gotham City. Elokuvan production designer Anton Furst kuvailee kädenjälkeään seuraavasti:

We imagined what New York City might have become without a planning commission. A city run by crime, with a riot of architectural styles. An essay in ugliness. As if hell erupted through the pavement and kept on going.

(Lähde: Wikipedia)

Batman-sarjakuvien tekijän Dennis O’Neilin näkemys (sarjakuvien) Gotham Citystä välittyy niinikään Burtonin elokuvasta:

Batman’s Gotham City is Manhattan below Fourteenth Street at eleven minutes past midnight on the coldest night in November.

(Lähde: Wikipedia)

Riot of archtectural styles voisi kuvata omaa tyyliäni niin pukeutumisessa kuin sisustamisessakin: art decoa (Chrysler buildingin katossakin on vähän niinku laskoksia, eikö?), modernismea, funkkista, betonibrutalismia ja muutama satunnainen hökkelikylä sekaan.

Elokuvan nähneet muistanevat sen lopussa kaupungin yllä leijailleet Jokerin viritykset: suuret, myrkyllistä kaasua sisältävät, omituisia otuksia esittävät ilmapallot. Ne olivat vähän (tai oikeastaan paljon…) vinksahtanut versio Macy’s-tavaratalon kiitospäivän paraatista, jollaisia on järjestetty art decon ajoista lähtien. Emedemartan blogista löytyy valikoima kuvia menneiden vuosien oikeista ilmapalloista New Yorkin kaduilla. Ihan järjettömän hienoja.

Olen huomaavinani niiden ulkonäössä jotain yhtäläisyyttä näiden kavereiden kanssa.

Trailerista löytyy myös Jaakolle inspiraatiota vähän värikkäämpään miesten pukeutumiseen.

Batgirl-pusero ruotsalaista tekoa joidenkin kymmenien vuosien takaa, ostettu tukholmalaisesta UFF:ista vuonna 1995:

Silkkipuuvillainen pliseerattu huivi Henrik Vibskovin nettikaupan alesta vuonna 2010:

(Housut Twist&Tango, toppi Cultivate)

Uudessa Mustassa keskustellaan energiajätteen keräämisestä ja hyödyntämisestä. Artikkelissa nousee esiin hyvälaatuisen energiajätteen laadun varmistaminen - hyötysuhteeltaan tehokkaammat voimalat kun eivät voi käyttää polttoaineenaan mitä tahansa. Laadun varmistamisessa nojataan aika vahvasti kuluttajien opastamiseen ja tiedottamiseen.

Kun ihmettelin ääneen, miten monimutkaista ja aikaavievää kierrättäminen jo nyt on, eräs kaverini totesi, että “olet vain laiska kierrättämään”. Vaan enpä ole, meidän keittiöstämme nimittäin löytyy jäteastiaa lähes joka lähtöön:

1. Sekajäte, joka menee takapihalla sijaitsevaan jäteastiaan
2. Biojäte, samaan paikkaan
3. Paperi, samaan paikkaan
4. Kartonki, samaan paikkaan
5. Paristot, jotka menevät lähikaupassa sijaitsevaan keräysastiaan
6. Pantilliset pullot ja tölkit, sinne samaan lähikauppaan
7. Pantittomat lasipurnukat, joille on kaksi erillistä keräysastiaa parin korttelin päässä meiltä, kirkkaalle lasille omansa ja värilliselle omansa (esim. Turussa ollaan niin edistyksellisiä, että kaikenväriset lasit saa laittaa samaan astiaan)
8. Metalliromu, jolle ei ole kierrätysastiaa mailla halmeilla, eli jemmaan sitä keittiön laatikkoon odotellen parempia aikoja. (Olen kuullut, että Kampin ostarin parkkihallin sisäänajoluiskalla on joku keräysastia, mutta sitä ei selkeästi ole tarkoitettu autottomille ja Kampin ostari on aika kaukana meiltä ottaen huomioon, että metallijäte on painavaa.)
9. SER-jäte, jonka keräyspisteiden sijainti on vähintäänkin epäselvää - ilmeisesti ainakin loisteputkia saa viedä Punavuoren rautaan, mutta vastaanottavatko ne esimerkiksi rikkinäisiä kännyköitä?

Eli yhdeksän eri kasaa, joista kuskataan jätettä viiteen eri paikkaan (mikä on siis autottomalle välillä vähän haastavaa). Jos taloyhtiössämme (tai jossain lähiseudulla) kerättäisiin energiajätettä, kasoja tarvittaisiin kymmenen.

(Oma lukunsa ovat vielä isot roskat, kuten sohva, mutten nyt laske niitä mukaan.)

Kierrätystä koskevissa keskusteluissa heitetään hämmentävän usein pöytään “laiska kansalainen” -kortti. Laiskaa kansalaista voidaan aina syyttää siitä, ettei jätteiden kierrätys pelaa tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Väittäisin, että laiska kansalainen on myös luonnonvakio, josta ei päästä eroon, vaikka valistettaisiin kuinka. Kansalainen ei nimittäin välttämättä ole vain laiska, vaan myös tietämätön, välinpitämätön, hajamielinen ja kaikkea siltä väliltä. Itse myönnän auliisti, etten osaa suhtautua jätteiden kierrätykseen niin intohimoisesti, ettenkö hajamielisyyttäni välillä työntäisi väärää jätettä väärään astiaan (esimerkiksi silloin, kun jäteastioiden järjestystä takapihalla on yllättäen vaihdettu, niinkuin taannoin tapahtui…). Jos energiajätteen laadun varmistaminen olisi minun hartioillani, homma siis saattaisi välillä mennä ihan pieleen.

Jotta homma saataisiin pelaamaan, pitäisi siis toimia laiskan kansalaisen ehdoilla eikä laiskaan kansalaiseen kompastuen. On toki totta, että jokaisen kansalaisen pitäisi tuntea vastuunsa kuluttamisestaan, mutta silti monimutkaisen kierrätysjärjestelmän puolustaminen haiskahtaa enemmän ekoelitismiltä kuin oikeasti mielekkäämmän maailman rakentamiselta (kierrätyssulkeisiin osallistuvat voivat tuntea itsensä paremmiksi kansalaisiksi). Täällä Iltapäivässä on aiemmin keskusteltu siitä, kuinka ilmeisesti ainakin Lontoon kulmilla homma hoituu niin, että kaikki kierrätettävä jäte (biojätettä lukuunottamatta) kipataan samaan pönttöön ja joku muu tekee sille jotain. Luulisi, että sama voisi toimia Suomessakin - sillä tavoin ainakin polttoaineeksi kelpaavan jätteen laatu saataisiin varmistettua tehokkaammin kuin kansalaista hutkimalla.

*

EDIT: unohdin pari jätekasaa ylläolevasta listasta:

10. Vanhentuneet lääkkeet, jotka palautetaan apteekkiin (eivät onneksi vie paljon tilaa)
11. Muut ongelmajätteet kuin SER-jäte tai lääkkeet (eli maalit, lakat jne.), joiden keräyspisteet ovat yhtä hämärän peitossa kuin SER-pisteet.

(Kai muuten muistatte, että myös kynsilakka (ja sen poistoaine) on ongelmajätettä - vai käytättekö aina kaikki pullot loppuun?)

Yllämainittujen lisäksi kierrätykseen menevät käytöstä poistuvat vaatteet, kirjat ja muut käyttökelpoiset tavarat, mutten laske niitä varsinaisesti jätteiksi. Mutta niiden kanssa touhuamiseen vasta meneekin aikaa.

Ostimme eilen sisustustaulun. Ja vielä Ikeasta. Noin nopeasti lausuttuna se kuulostaa ihan taidejäljennösjulisteelta alumiinikehyksissä, varsinkin, kun sen lausuu ihminen, joka jo uhosi itsekseen sisustavansa kotiaan vain itse ottamillaan valokuvilla. Kyseinen sisustustaulu oli vieläpä täydellinen heräteostos - menimme ostamaan jalkalamppua ja pikkusälää, mutta tulimme kotiin mukanamme lamppu, repullinen pikkusäläää ja se sisustustaulu. (Harrastimme samalla vähän extreme-matkailua: julkisilla Espoon Ikeaan ja takaisin lauantaipäivänä lumimyräkän jälkeen kamakuorman ja rattaiden kanssa.)

Ostoksemme ei kuitenkaan ole ihan mikä tahansa taulu - se on varsin klassinen näkymä New Yorkista, tarkemmin sanottuna 5th Avenuen ja Broadwayn risteyksestä ja Flatiron Buildingista, mitä ilmeisimmin Empire State Buildingin katolta kuvattuna. Kuva on printattu 200cm x 140cm kokoiselle kankaalle, eli se peittää suurimman osan ennen täysin tyhjästä olohuoneemme seinästä. Tiukkaan rajattu kuva ei nopealla vilkaisulla näytä perinteiseltä kaupunkimaisemalta, vaan oikeastaan vähän abstraktilta harmaasävyiseltä maalaukselta. Yksityiskohdat nousevat esiin vasta tuijottamalla pitempään.

Olen itse ottanut vastaavan kuvan ihan samasta kuvakulmasta, tosin mulla ei ollut pitkää zoomia vaan Holga:

Näkymästä tekee erityisen henkilökohtaisen se, että reissullamme majailimme hotellissa, joka sijaitsi itäisellä 27. kadulla, eli hiukan taulun alareunassa näkyvästä Madison Square Parkista ylöspäin (tai siis taulua katsoessa alaspäin). Kävimme aamuisin kahvilla kuvassa Flatiron Buildingin vasemmalla puolella sijaitsevassa suuressa rakennuksessa sijaitsevassa italialaistyyppisessä kahvilassa, jonka ikkunoista näki paitsi puiston ja silitysraudan, myös taulun kuvan ottopaikan täysin päinvastaisesta kuvakulmasta:

Voin siis pyörtää päätökseni itseotetuilla kuvilla sisustamisesta ja todeta, että olisin melkein voinut itsekin ottaa tuon kuvan. (Olen joskus jopa selvitellyt kuvien tulostamista isokokoisina kankaalle, mutten ole löytänyt asiallista paikkaa, jossa sellaisia tehtäisiin. Kovin monet tuntuvat suuntaavan tuotteensa vain yrityksille tai vastaavat yhden sanan lausein eivätkä varsinaisesti vastaa tiedustelemiini asioihin (tai pyytävät toimittamaan kuvan smyg-tiedostona, mikä ei anna kovin ammattimaista kuvaa…).)

Nyt kelpaa loikoilla sohvalla, tuijottaa olohuonettamme hallitsevaa New Yorkia ja kuunnella aiheeseen sopivia biisejä.

Ostimme me lampunkin, mutta emme sitä, jota varsinaisesti menimme katsomaan. PS Svarva näytti katalogissa hyvältä, mutta paikan päällä liikaa Mammut-sarjan kaverilta, kun taas yllä olevassa kuvassakin näkyvä 365+ Lunta näyttää ihan hyvältä meidän olohuoneessamme.

Barcelonassa on taas pidetty 080 Barcelona Fashion -muotipäivät. Siellä on myös järjestetty osallistujien kesken jonkinlainen paremmuusskaba, jonka voittajat esittelee El Fashionista. Voittajissa on mukana vanha suosikkini Miriam Ponsa ensi syksyn ja talven mallistollaan. Se ei ole ihan yhtä inspiroiva kuin viime vuoden vastaava mallisto (jonka kuvat ovat näköjään kadonneet tekstistäni, mutta löytyvät kyllä edelleen Ponsan omalta sivustolta), mutta joitakin hienoja neuleasioita sentään löytyy.

Tämän Grey Gardens -henkisen villatakin ja hameen ristisiitoksen voisi ottaa käyttöön vielä tänä talvena (vastaava jakku mulla on jo ennestään toisen barcelonalaisen suunnittelemana):

Kuva: El Fashionista

Ystävät huomaavat joskus asioita, jotka jäävät itseltä pimentoon. Meidän Pariisin Anna perheineen antoi minulle syntymäpäivälahjaksi aivan mielettömän hienon kirjan: Irving Penn Regards the Work of Issey Miyake - kirja esittelee Issey Miyaken tuotantoa vuosilta 1975-1998 Irving Pennin minimalistisen tyylikkäin valokuvin.

Fanittelin Isseyta kovastikin aikoinaan 1900-luvun puolella, mutta sittemmin olen jostain käsittämättömästä syystä unohtanut kokonaan, miten suuri vaikutus miehellä on ollut tekemisiini, sekä omaan pukeutumistyyliini että käsitöitteni tyyliin. En tiedä, mistä Anna keksi hankkia minulle juuri tämän kirjan, mutta sitä selatessani muistin taas, mistä tässä kaikessa on kysymys. Älkää kuitenkaan kysykö, mistä - en minä osaa selittää. Sillä on jotain tekemistä äärimmäisen yksinkertaisuuden, arkkitehtonisen tyylikkyyden ja pehmeän käyttömukavuuden kanssa.

Eikö näissä kahdessa olekin jotain samaa?

Kuvan keskeneräinen neuletyö on väriä lukuunottamatta samanlainen kuin aiemmin tekemäni harmaa putkilo, ja olen tosiaan kehitellyt mallin ennen kuin sain haltuuni tuon kirjan.

*

Samaan aikaan katselin Flickrissä sijaitsevaa amigurumi-kuvakokoelmaani sillä silmällä ja huomasin, että kaikki ne otukset, joista itse pidän eniten, ovat lintuja. Hmm.

Taidan olla valaistunut.

Alennusmyyntien kunniaksi sorruin matkimaan Meidän Pariisin Annaa ja tilasin saman takin, harvoin saa näin hyvää näin halvalla. Takki on one size, joten se istuu mun päällä eri tavalla kuin Annan, ja toki me asustamme sitä hyvin eri tavoin - on oikeastaan hauska seurata, miten erilaiseksi sama vaatekappale muuntuu eri ihmisillä.

Twist&Tangon housut toimivat saappaiden kanssa just niin itäsaksalaisesti kuin toivoinkin.

(Kuva on vähän alaviisto, mutta menköön.)

Takki Cecilia Sörensen, putkilo ja pipo DIY, housut Twist&Tango, saappaat ysäriä, harmaa villatakki Filippa K

Noin muuten olen kyllä jo kyllästynyt talveen. Mistä ihmeestä se kengät tärvelevä ja vaunujen mukana sisälle kulkeutuva kymmenen sentin rapakerros on ilmestynyt Helsingin jalkakäytäville, kun se ei mene pois, vaikka olisi miten paljon pakkasta?