Jostain syystä äitiysvaatteiden suunnittelijat näyttävät kuvittelevan, että raskaana olevat naiset haluavat näyttää ensisijaisesti tiineiltä. En todellakaan ole sitä mieltä, että muotoaan muuttavaa vartaloa pitäisi jotenkin peitellä - päinvastoin, minusta kasvava vatsa(ni) on kaunis! - mutta en kyllä silti koe tarvetta erityisesti korostaa tilaani, enkä varsinkaan tissejäni (suurin osa äitiysvaatteista tuo minulle tuntemattomaksi jäävästä syystä sekä vatsan että tissit hyvin korostetusti esille). Sen sijaan haluan pitää oman tyylini, niinkuin Minh edellisen kirjoitukseni kommenteissa uskoikin minun tekevän.

Uusi suosikkivaatemerkkini on Berliinistä bongaamani, harvinaisen ääliömäisesti nimetty ruotsalainen Boob, joka valmistaa kohtuullisen normaalin näköisiä vaatteita, asiaankuuluvine venykkeineen toki, kohtuullisen laadukkaista materiaaleista (mm. paksuja viskoosi-lycrasekoitteita ja kestävän oloista puuvillaa). Kyseisen merkin huonoihin puoliin kuuluu se, että sitä löytyy Suomesta varsin nihkeästi. Löysin yhden kaupan, jonka rekistä löytyi yksi paita - ja sekin oli kietaisumallia kukertavassa värissä ja hervottoman kokoisella kaula-aukolla (ns. antavat kaula-aukot selkeästi kuuluvat olennaisena osana tiineyteen, mutta itse olen toistaiseksi vielä jyrkästi sitä mieltä, että sorrun kietaisupaitoihin vasta sitten, kun muita vaihtoehtoja ei enää ole).

Käytyäni läpi ne muutamat harvat alan kaupat Helsingin keskustassa ja sorruttuani kurkkimaan jopa Henkkamaukan valikoimia vastaavien tuotteiden löytymiseksi (ensimmäisenä vastaan tulivat 9,90 euroa maksavat valmiiksi kulahtaneet trikoot, joiden tuotelapussa luki isolla “Made in Kambodzha”…) totesin homman toivottomaksi ja siirryin nettiostoksille. Kotimaasta löytyikin pari toimivaa nettikauppaa, joilla molemmilla on paitsi Boobin vaatteita valikoimissan, myös ihanasti ärsyttävä kanaemomainen nimi (ja joista toinen on valitettavasti juuri poistamassa odotusvaatteet valikoimistaan). Niistä sain tilattua sukkahousuja ja t-paitoja.

Parempien valikoimien toivossa etsiskelin Boob-kauppoja Ruotsin puolelta. Löysinkin yhden, josta tilasin pari vaatetta. Meni toista viikkoa, eikä tilauksesta kuulunut mitään, lähettelin sähköposteja perään eikä niihin vastattu. Alkoi jo tosissaan ärsyttää, kunnes paketti onneksi eräänä päivänä ilmaantui kynnysmatolle. Sisällä oli puolet tilauksesta ja ryppyinen kuitti, jossa ilmoitettiin, että minulle on hyvitetty takaisin osa tilauksen loppusummasta. Kuittiin oli kirjoitettu käsin kuulakärkikynällä “Sould aut”. Pari päivää myöhemmin sain vastauksen sähköpostiini, ihan yhtä vekkulilla kirjoitetaan-kuten-lausutaan-tyyppisellä englannilla kirjoitettuna. Nyt tiedän, että englanninkieliset nettisivut eivät aina välttämättä tarkoita englanninkielistä palvelua (olisin minä voinut sinne kyllä ruotsiksikin tankeroida, jos olisin tiennyt…) eikä se, että tuote on esillä ja (edelleen!) ostettavissa nettikaupassa tarkoita sitä, että sen todella sieltä saisi. Jätämme siis ruotsalaiset toistaiseksi rauhaan.

Tässä vaiheessa tajusin myös sen, että kuten muistakin vaatteista, myös äitiysvaatteista tuotetaan vuoden aikana kaksi mallistoa, syys- ja kevätmallistot. Koska nyt on marraskuu, syysmallistot on myyty loppuun ja kevätmallisto tulee tietenkin joskus helmikuussa. Pitäisi siis ymmärtää olla oikeaan aikaan liikkeellä.

Onneksi oma vaatekaappi pelastaa tälläkin kertaa, ainakin osittain. Pengoin villapaitahyllyni läpi ja löysin muutaman väljän puseron, ja tankokaapissa killuu muutama viimevuotinen, edelleen mukavasti mahtuva trikoomekko. Ja hieno uusi takki tietenkin pelastaa päivän jos toisenkin! Kunhan sukkahousuosasto on kunnossa ja kaapista löytyy muutama tarpeeksi pitkä ja joustava toppi mekon alle puettavaksi, asiat ovat oikeastaan varsin hyvin.

Pitänee ottaa tuosta vielä ns. asukuva, koska henkarilla roikkuessaan takki ei ehkä ole ihan parhaimmillaan. Kuvista kuitenkin toivottavasti näkee, että se on hartioilta hyvin istuva, mutta lantiomittaista helmaansa kohti laskoksilla pussimaiseksi laajeneva. Helman alla oleva kaitale kerää pussin hiukan suppuun, silleen perhoskotelomaisesti. Sivuissa on tuollaiset hassut laskosulokkeet, joita voi hätätapauksessa käyttää taskuina.

Minun ei pitänyt tänä syksynä ostaa uutta talvitakkia, koska omistan jo useampia ihania takkeja (mm. kaksi polvipituista Cecilia Sörensenin villakangasulsteria). Kaikki olemassaolevat takkini ovat kuitenkin linjaltaan varsin kapeita, ja tarvitsin täksi talveksi sellaisen takin, joka paitsi täyttää kaikki tiukat kriteerini tyylikkyydestä, laadukkuudesta ja ajattomuudesta, on myös tarpeeksi väljä mahduttaakseen sisäänsä väliaikaisesti kasvavan vatsani.

On kivaa, kun itse tehdyt asiat alkavat joskus elää omaa elämäänsä ja saavat oman tarinansa. Toivottavasti Hysse ja Mini-Me tulevat juttuun keskenään.

Tätä otusta värkkäillessäni tulin miettineeksi, että tekstiilitaide (jollaiseksi luen myös amigurumit) on aina ollut niinsanotusti sydäntäni lähellä. Ja tarkennetaanpa vielä, että pidän nimenomaan vähän pop-artsummasta tekstiilitaiteesta - olen aina kammonnut perinteistä taidekäsityötä (sitä, jota myydään joulumyyjäisissä ja kädentaitomessuilla) ja ns. Virallista Tekstiilitaidetta. Perinteisiä tekniikoita kun voi käyttää kokeilevamminkin, ei aina ole pakko huovuttaa repaleisia piippahattuja, neuloa kukertavia kirjoneuleita sienillä värjätyistä langoista, kutoa tilan täyttäviä kuultokudoksia tai etsiä innoitusta Suomen luonnosta.

Suosikkiartistini tällä alalla on kaikenlaista muutakin artsua tehnyt Panu Puolakka, jonka pääkopasta ovat lähtöisin mm. tv:n virityskuvasta inspiroitunut ryijy ja Bob Marley -ristipistotyö. Jälkimmäinen löytyy harmaasävyisenä kanavatyöversiona myös meiltä kotoa - ostin aikoinaan do-it-yourself-paketin lankoineen ja pohjamalleineen Kiasman kaupasta ja väsäsin työn itse valmiiksi. Osallistuvaa taidetta, sano.

(Bob Marleyn innoittamana aloitin samoihin aikoihin myös itse suunnittelemani kanavatyön, MacOS9 -käyttöjärjestelmän Key Caps -apuohjelmasta löytyvän tyylitellyn retrohenkisen tietokoneen näppäimistön neljällä eri harmaan sävyllä, mutta se ei tullut koskaan valmiiksi. Se on varmaankin tallella jossain, pitäisikin etsiä se ja kokeilla, jos inspiraatio löytyi uudelleen…)

Vuonna -96 hain TAIK:in tekstiilitaiteen linjalle, lähinnä siksi, että siinä oli kivoimmat ennakkotehtävät. Pääsin pääsykokeisiinkin, mutteivät huolineet sisälle. Näin jälkeenpäin ajatellen se on ehkä ihan hyvä, olen saanut itse löytää oman tyylini ajan kanssa ja pakottamatta. En ehkä kuitenkaan olisi halunnut (enkä edes helposti saanut) ammattia noin marginaaliselta taidealalta. Nyt voin puuhastella vapaasti ja omaan tahtiini.

Virkkaaminen, neulominen ja kanavatyöt ovat helposti käytettävissä olevia tekniikoita, niitä on helppo toteuttaa omalla kotisohvalla (ristipistokin toimisi, mutta olen sellaiseen pikkutarkempaan värkkäämiseen liian kärsimätön). Olen vuosikaudet suunnitellut ommeltavan ryijyn tekemistä, senkin kanssa voisi työskennellä sohvalla, mutta se vaatisi enemmän suunnittelua ja hankintoja materiaalien puolesta.

Nyt olen alkanut kaivata kunnollista ompelukonetta, sillä voisi artsujuttujen lisäksi tehdä ihan vaatteitakin, jos sellaiselle päälle sattuisi. Tällä hetkellä mulla ei ole minkäänlaista, eikä myöskään mitään käsitystä siitä, millainen olisi hyvä. Olen jo kertaalleen oppinut, että halvalla ei saa kunnollista, sillä tulin ostaneeksi paskavekottimen, joka ei suostunut ompelemaan edes farkkukankaan paksuista matskua. Vehkeen tulisi siis mielellään toimia paksuillakin kankailla, myös nahalla, mutta siinä ei tarvitsisi olla mitään eriskummallisia koruompeleita, vaan ihan perus-siksakit, suorat neuleet ja joustotikit riittäisivät. Osaako kukaan teistä lukijoistani suositella?

Ainoa katumuotiblogi, joka edelleen jaksaa kiinnostaa minua edes jotenkin, on ennenkin hehkuttamani Stil in Berlin. Mutta kyseistä blogia parempi tapa tutustua Berliinin katumuotiin on tietenkin paikan päälle matkustaminen! Uskollinen blogikommentaattorini Anna voinee vahvistaa asian, sillä vietimme hänen kanssaan muutaman päivän toissa viikonloppuna. Reissu koostui hyvästä ruoasta, itäisissä kaupunginosissa ympäriinsä patsastelusta, ihmisten ja mestojen katselusta ja hyvin maltillisista vaateostoksista. Varsin onnistunut kaupunkiloma siis.

Berliiniläisten tavassa vaatettaa itsensä on jotain samaa kuin länsinaapureillamme tukholmalaisilla, mutta berliiniläiset ovat jotenkin rennompia, boheemimpia ja omaperäisempiä. Villakerroksia, maiharitakkeja, pitkiä saappaita, kapeita siluetteja ja pitkiä hiuksia. Ja niillä, keille se sopii, erikoisia esimerkkejä paikallisesta avantgarde-muodista (joka on tietenkin kallista, mutta upeaa ja sitä löytyy kaupungista hämmentävän paljon). Naiset ovat kauniita, mutteivät mitenkään perinteisellä tavalla naisellisia, vaan juuri sellaisella persoonallisella kukin-omalla-tavallaan, mistä määkin tykkään.

Tänä syksynä Stil in Berlin on päivittynyt vähän laiskanpuoleisesti, joten on turvauduttava arkistoihin ja etsittävä inspiraatiota viime syksyn kuvavalikoimista:

Pillihousut kuin Robert Smithillä ja muuten jotenkin ihanan muodottomat vaatteet.

Ja sitten kun puhutaan muodottomuudesta, jotkut osaavat vetää sen hyvällä tavalla överiksi…

(Kuvat: Stil in Berlin)

Itse olen viime aikoina viihtynyt Rodebjerin mustassa, pitkähihaisessa, polvipituisessa viskoosimekossa, jossa on napaan asti ulottuva v-kaula-aukko, satunnaisessa (mustassa) topissa, mustissa bambuviskoosikalsareissa, vanhoissa, ruskeissa ysärisaappaissani ja pari vuotta vanhassa Marimekon pitkässä villasilkkitakissa. Ulos mennessäni kiskon päälleni vielä mustan villakaulurin ja ihanan pehmeän ja lämpimän Margiela-takkini ja viihdyn oikein hyvin.

Sain Sugar Kanelta plakaatin, koska kuulemma olen kulttuurisia, eettisiä ja ties mitä arvoja ynnä luovaa kirjoitusta harrastavakirjoittaja. Kiitän kauniisti! Sugar Kane pisti huomionosoituksen eteenpäin juuri niille kirjoittajille, joille minäkin olisin sen laittanut, joten kurkatkaa linkit Sugar Kanen puolelta.

Ja lopuksi vielä minunkin Virallinen Turkismielipiteeni: lammas käy, sekä uutena että vanhana ja karva sisään- tai ulospäin, miten vain. Krimilammas (se kiharakarvainen mummoturkis) ei kuitenkaan kelpaa lammasturkiksi, vaan menee osastolle “muut”. Muut eivät käy.

Vohkin otsikon juuri äsken kuuntelemastani Kentin biisistä Columbus, ihan vaan siksi, että kiskoin tänä aamuna töihin lähtiessäni ruskeat nahkasaappaat, joita käytin myös vuonna -93. Kuten useammalle kommenttilaatikossani keskustelleelle, myös minulle on käynyt niin, että olen ihastunut uudelleen nuoruuteni tyylijuttuihin, grunge- ja rokkimeininkiin ja goottilaiseen mustaan. En kuitenkaan pue niitä samalla tavalla univormumaisesti kuin silloin, vaan poimien ideoita ja sekoittaen niitä nykyiseen, aikuiseen tyyliini.

Vuonna -93 olin 18-vuotias ja tietenkin aivan keskenkasvuinen. Sen ikäisenä olin kuitenkin itsetuntoni puolesta vielä turvassa, sillä kotona asuvaa lukiolaista ei maailma ollut vielä päässyt kolhimaan. Sugar Kanen kakskymppiskadotukseksi nimeämä ilmiö tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa, seurustelu muuttui yhdessä asumiseksi, aloin opiskella ja etsiä töitä ja muutenkin rakentaa elämääni itse. Kuten itse sanoin edellisen kirjoitukseni kommenteissa, pieni ihminen joutuu tuollaisessa tilanteessa vähäksi aikaa tyhjän päälle, joten ei ihme, että siinä hötäkässä hukkuu itsetunto ja -tuntemus.

Itseltäni ei niinkään ollut hukassa kroppa, vaan naiseus, silleen niinku henkisenä tilana, ja tietenkin myös ulkoiseen tyyliin heijastuen. Kuvittelin pitkään, että naiseus ja naisellisuus ovat vanhanaikaista hömppää, joihin Tiedostava Ihminen ei sorru ja että voisin olla onnellinen ja sinut itseni kanssa peittämällä tuon itseeni hyvin olennaisesti kuuluvan puolen kokonaan. Ainoa, mikä minulta oikeasti oli hukassa, oli ymmärrys siitä, ettei naisellisuuden tarvitse koostua kliseistä ja perinteisistä rooleista, vaan jokainen nainen voi toteuttaa sitä omalla tavallaan. Sen ymmärryksen löytämiseen meni muutama vuosi, ja vasta sen jälkeen tajusin, miten olennainen asia kokonaisuudesta puuttui.

Toinen asia, jonka hukkuminen - tai oikeastaan hidas löytyminen - on tuntunut olevan omalle ikäpolvelleni jotenkin ominaista, on aikuisuus. Olen yrittänyt miettiä, mistä se johtuu, että kovin monet, minä mukaan lukien, ovat halunneet venyttää teini-ikäänsä pitkälle kahden(ellei kolmenkin)kympin tuolle puolen. Yksi mieleeni tullut selitys on se, että me suistuimme kakskymppiskadotukseen 90-luvun laman jälkimainingeissa aikana, jolloin työ- ja opiskelupaikkojen haaliminen oli vaikeaa ja tulevaisuudennäkymät muutenkin aika hämärät. Sellaisessa maailmassa aikuiseksi kasvaminen ei ehkä tuntunut kovin houkuttelevalta.

En oikein muista, milloin se lopulta tapahtui - ehkä joskus viime vuonna, kun kävelin ensimmäisiä kertoja töihin 18-vuotiaana ostamissani saappaissa. Tajusin, että olen oikeasti aika pirun paljon vanhempi ja viisaampi kuin vuonna -93 ja että olen pirun tyytyväinen tilanteeseen. Tunnen itseni, olen löytänyt kaikki hukassa olleet puoleni ja tiedän suurinpiirtein, millainen haluan olla ja millainen oikeasti olen. Vaikka en välttämättä edelleenkään tiedä, minne varsinaisesti olen menossa, en enää koe tarvetta edetä juosten niinkuin vuonna -93. On oikeastaan aika hassua, että silloin oli aina niin kiire eteenpäin, kun juuri se oli suunta, johon ei halunnut edetä. Tietenkään koko kuviota ei nähnyt silloin noin kirkkaasti - eihän sitä nähnyt ollenkaan - joten ei ihme, että jossain vaiheessa saattoi vähän ahistaa.

Aforismeja ei tietenkään ole tarkoitus ottaa kovin vakavasti, mutta minäpä olen kurttuotsainen tosikko ja sanon, että kukkua. Tässähän on nimenomaan kyse siitä Sugar Kanenkin mainitsemasta maailmanselityksestä, jonka mukaan naiseuteen kuuluu kaapillinen kenkiä (mitä kauniimpia ja epämukavampia, sitä parempi) ja hajamielinen ja päämäärätön, vain shoppailun itsensä vuoksi tapahtuva shoppailu. Naisten kulutuskäyttäytymiseen liittyvät, viattomiksi tarkoitetut letkautukset liittyvät aika saumattomasti niihin kummallisiin roolimalleihin, joihin tyttölapset kasvavat huomaamattaan sisään.

Mutta ei sen ole mikään pakko niin mennä. Nainen tietää ihan hyvin, millaista mekkoa hän ei tarvitse, kunhan istuu sohvalle ja miettii hetken jos toisenkin ennen vaatekauppaan menoa. (Omalla kohdallani olen huomannut mietiskelyn johtavan siihen, että 99% maailman mekoista on sellaisia, joita tämä nainen ei tarvitse, ja olen oivallisen tyytyväinen tilanteeseen.)

Toinen kummallinen Naiseuden Syvimpään Olemukseen liittyvä uskomus on se, että vaatteita pitää olla paljon, koska töissä pitää olla joka päivä eri vaatteet. Kukkua, sanon taas. Itse olen ainakin huomannut, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, vaikka luuhaisin monta viikkoa samoissa kuteissa (mainitsiko joku lempi- ja/tai turvavaatteet ja luottounivormut?) ja vaikka kiinnostaisikin, sehän ei ole minun ongelmani. Useimmiten taitaa olla niin, että se olen minä itse, jota asia kiinnostaa eniten.

Asiahan on oikeasti niin, että vaikka minulla olisi kaapissa viisitoista mekkoa, rrrakastun niistä vain yhteen kerrallaan ja sitä suhdetta jatkuu aina viikkokausia, ennenkuin taas rrrrakastun johonkin toiseen vaatekappaleeseen (joka sekin usein on kaapissa valmiina odottamassa). Olen muutaman vuoden aikana onnistunut karsimaan vaatekaappieni sisällön noin puoleen entisestä (kantamalla kamaa kirppislaatikkoon, mitä en enää haluaisi kovin suurissa määrin tehdä, syistä joista olen avautunut moneen kertaan - turhan kaman dumppaaminen jonkun toisen riesaksi ei pelasta maailmaa ainakaan minun mielestäni), mutta vieläkin kaapeistani löytyy liikaa tavaraa - sinne katoaa kaivattuja vaatteita ja niiden sijaan löytyy kaikenlaista sellaista, jonka en ole muistanut olevan olemassakaan, enkä siis ole edes osannut kaivata. Karsimisvaraa on siis edelleen, mutta kuten Sugar Kane toteaa, vaatekaappi on prosessi, jonka ei ole tarkoituskaan olla heti täydellinen. Jonain päivänä lähitulevaisuudessa kiskon taas kaikki kamat ulos kaapista ja käyn ne läpi kymmenennen kerran.

Aikoinaan, kun olimme persaukisia opiskelijoita ja säästimme kuukausitolkulla voidaksemme ostaa jo siihen aikaan jumalattoman kalliit Martensin maiharit, eräs tuttuni totesi, että “kengät eivät ole koskaan ostos, ne ovat investointi”. Olen yrittänyt ulottaa saman ajattelutavan kaikkiin vaatehankintoihin. En osta vaatteita siksi, että olisi jotain päällepantavaa, vaan siksi, että koska minun joka tapauksessa pitää pukeutua, miksen samantien tekisi sitä tyylillä? Oman osaansa soppaan tuovat tietenkin vaatebisneksen eettiset ongelmat ja ympäristöön kohdistuva kuormitus. Ne ovat asioita, joilta voisi toki sulkea silmänsä ja ajatella, ettei yksi pieni ihminen voi tuhota eikä pelastaa maailmaa, mutta itse en kykene siihen. En ole näissä asioissa mikään mallioppilas, mutta pyrin kyllä äänestämään lompakollani aina, kun siihen on tarvetta ja mahdollisuus, koska koen sen velvollisuudekseni kuluttajana.

Ideaalitilanteessa kaapissa on helposti hallittavissa oleva määrä valinnanvaraa, sieltä voi kiskoa päälle mitä vaan ja kaikki sopii yhteen kaiken kanssa ja näyttää hyvältä. Siihen minulla on tietenkin vielä matkaa, mutta olen ylpeä siitä, että olen päässyt jo jonkun verran eteenpäin.

Saanko esitellä, Samppi:

Tomaattikeiton reseptissä ei ole paljon jaettavaa, siihen menee paseerattua tomaattia, kuullotettua sipulia ja valkosipulia, mustapippuria, tabascoa ja pikkuripaus ruokosokeria (pehmentämään tomaatin makua). Ainoana huomautuksena pitää mainita se, että noissa tomaattisäilykkeissä on yllättävän usein lisättyä suolaa, mistä syystä kannan kotiini tölkkikaupalla Pirkka-merkin paseerattua tomaattia, siinä on aineksena ainoastaan se tomaatti, niinkuin kuuluukin. Suolaa tulee tähän soppaan riittävästi jo Tabascosta. Ja Pirkka-tomaatit on vielä ystävällisesti pakattu pahvitölkkeihin, jotka on täälläpäin helpompi kierrättää kuin metalli (jota siis ei voi kierrättää, koska sopivia keräysastioita ei vain ole).

Linssikeitossa on mukana vähän enemmän aineksia, ja se on silti helppoa ja varsin herkullista, vaikka itse sanonkin!

• Sipuleita (1-2 kpl)
• Valkosipulia maun mukaan
• Tuoretta punaista chiliä maun mukaan
• Tuoretta inkivääriä maun mukaan
• Porkkanoita (3-4 kpl koosta riippuen)
• Rypsiöljyä
• Vihreitä linssejä (n. 3-4 dl)
• Kuumaa vettä (n. 1,5 l)
• Mausteita: korianteria, juustokuminaa, paprikaa

Pilkottu sipuli, valkosipuli, chili ja inkivääri sekä siivutetut porkkanat kuullotetaan öljyssä ja kipataan pataan. (Pata on tärkeä - itse olen huomannut, että sopasta tulee huomattavasti muhevampaa kun sen keittää Sarpanevan rautapadassa teräskattilan sijaan.)

Linssit huuhdotaan (niissä voi olla jotain hiekkaa seassa) ja lisätään pataan. Päälle kuuma vesi ja mausteet, annetaan muhia noin tunti.

Jos haluat sopasta lihaisampaa, lisää n. 40 min keittelyn jälkeen sopiva satsi paistettua jauhelihaa. Soppaa voi tietenkin maustaa maun mukaan, esimerkiksi tuoreella korianterilla.

Tätä soppaa on helppo keittää isokin satsi, neljästä desilitrasta linssejä ja kolmesta-neljästä porkkanasta tulee neljän hengen annos. Jos laitat lihaa sekaan, linssejä voi olla suhteessa vähän vähemmän.

Nuuskiessani kotikylppäristä löytyviä shampoita ja muotoilutuotteita (jotka ovat jo jonkin aikaa olleet enimmäkseen Paul Mitchelliä, koska olen todennut merkin hinta-laatusuhteeltaan hyväksi - varsinkin hiusten muotoilutuotteiden hinnat ovat usein aika käsittämättömiä, tyyliin 70 euroa yhdestä putelista) totesin nekin aika ärtsyn tuoksuisiksi - vaikka olenkin yrittänyt valita aineet miedoimmasta päästä. Olen joskus joutunut luopumaan muuten hyvästä muotoilutuotteesta siksi, että sen tuoksu kävi hermoilleni. Tuli mieleen, että olisi aika kivaa, jos ei tarvitsisi aina kuorruttaa itseään epämääräisellä, keinotekoisella tuoksusekamelskalla.

Green Life for a Fashion Freak -blogin Nei pohti samaa asiaa vähän aikaa sitten - hän tosin oli haistellut lähinnä luonnonmukaista kosmetiikkaa ja dödöjä. Ongelma ei siis koske vain hiustuotteita eikä välttämättä poistu vaihtamalla tuotteet luonnonmukaisempiin.

(Tässä vaiheessa pitää mainita ystäväni, joka kempparikaupan myyjän suosituksesta oli ostanut Dr. Hauschkan ruusuvoidetta ja todennut sen hyväksi ja miellyttävän tuoksuiseksi - kunnes huomasi, että ruusuntuoksun haihduttua voide jätti esimerkiksi kaulahuiviin, johon sitä tietenkin tarttuu kasvoista, varsin tympeän ruokaöljyn hajun. Toiset hajut ovat jo valmiiksi pahoja, mutta toiset muuttuvat salakavalasti hyvistä sellaisiksi.)

Naamataulukosmetiikassa olen jo pitkään luottanut Cliniquen tuoksuttomiin ja allergiatestattuihin tuotteisiin (uusin suosikkini on nimihirviö Dramatically Different Moisturizing Lotion, joka siloitti korppukuivaksi äityneen naamani muutamassa viikossa ihanan pehmeäksi). Vartalovoiteenani on apteekin niinikään tuoksuton Aqualan L ja käytän myös tuoksutonta dödöä. Jos tahdon erikseen tuoksua joltain, valitsen jonkun miedon parfyymin (eli sen iänikuisen Issey Miyaken, koska myös parfyymin ostaminen käy hermoilleni tuossa aiemmassa kirjoituksessani mainitsemieni tuoksuvaikeuksien takia), usein en käytä sitäkään. Saippuoidenkin on hyvä olla hajuttomia tai ainakin mahdollisimman mietoja, ainoana poikkeuksena Korresin seetrintuoksuinen suihkusaippua, joka tuoksuu miellyttävästi ihan oikealle havupuulle ja jotenkin piristää aamuisin.

Tuoksuttomia ihovoiteita, dödöjä ja saippuoita on siis olemassa, valinnanvaraakin löytyy ja olen onnistunut poimimaan niiden seasta mieleiseni. Mutta mistähän ihmeestä löytäisin tuoksuttomia hiustuotteita? Niiden pitäisi vielä olla laadukkaita, toimia niinkuin lupaavat eiväkä ne saisi kerääntyä hiuksiin ja litistää niitä. Jos niitä jostain kiven alta sattuisikin löytymään, seuraavana ongelmana on se, etten enää viitsisi ostaa viittäkymmentä purkkia hylätäkseni niistä 49 siksi, etteivät ne täytä niuhoja laatukriteereitäni. Olen tehnyt sen tarpeeksi monta kertaa meikkien, kosmetiikan sun muun kanssa enkä enää jaksaisi. Ja koska laatutuotteiden hinnat kuitenkin ovat korkeita elleivät holtittomia, en haluaisi tuhlata kaikkia rahojani kokeiluihin. Siispä kaipaisinkin suosituksia - onko joku teistä lukijoistani onnistunut löytämään hyviä, tuoksuttomia hiustenhoitotuotteita?