Hienointa on ehkä se, että siellä on tarjolla myös design-karkkeja - eikä ihan mitä tahansa namusia, vaan luksuskamaa suoraan Barcelonasta: Xocoan suklaita ja Papabubblen käsintehtyjä herkkuja! Kolmas tarjolla oleva espanjalainen karkkimerkki, Pancracio, oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta hyviltä näyttävät niidenkin tuotteet.

Kuvan Katalonian lipun iloisin värein koristellut Papabubble-karkit ovat colan makuisia. Olen hamstrannut niitä (ja muutamaa muutakin makua, mm. kirsikka ja sitrushedelmät ovat mainioita) ja harmitellut sitä, miten lyhyt parasta ennen -aika käsintehdyissä karkeissa on, niitä ei siis oikein voi jemmata kaappeihin pitkiksi ajoiksi.

Nyt niitä siis saa ainakin toistaiseksi Helsingistäkin - täytyy sanoa, että kovempaan hintaan kuin karkkifirman päämajasta Carrer Amplen varrelta, mutta sentään huomattavasti lentolipun hintaa halvemmalla…

Säännöt: Listaa viisi laulua, joista pidät tällä hetkellä. Ihan sama, mitä genreä ne ovat, millaiset sanat niissä on tai ovatko ne edes hyviä, mutta niiden täytyy olla lauluja, joista todella nautit tällä hetkellä. Tämän syksyn parhaat biisit, jotka saavat olla joko täysin tuoreita tai mahdollisesti vanhempia tapauksia. Postaa siis lista näistä viidestä tämän hetken lempparilaulusta blogiisi ja haasta sitten viisi muuta bloggaajaa samaan!

Varhainen syksy on musiikillisesti murrosaikaa, kun enää ei tee mieli kuunnella iloisia kesärallatuksia, mutta vielä ei ole pimeiden iltojen tummempien sävelien aika. Kuten viime vuonna totesimme, lokakuu on Leonard-kuu ja marraskuu on Tom-kuu. Syyskuussa sen sijaan voidaan kuunnella vaikkapa erinäisiä mustanpuhuvia englantilaisartisteja (tai ainakin siellä asuvia), ja sekaan mahtuu kyllä yksi ameriikanmantereen edustajakin.

Verve: Sit and Wonder
Honey Junkie ei kuulemma ota vastaan vastaväitteitä Verven uutuuslevyn biisien paremmuusjärjestyksessä, mutta väitän silti, että levyn (ja kenties koko bändin) paras biisi on sen aloitusraita.

The National: Apartment Story
Olen kuunnellut The Nationalia taukoamatta siitä asti kun bändin uusin levy, Boxer, ilmestyi viime vuonna. Apartment Story on noussut suosikkibiisikseni ihan vain siksi, että löysin sen sanoituksista itselleni elämänohjeen. Ja jos en kuuntele repeatilla tätä, kuuntelen biisiä Green Gloves.

Nick Cave & The Bad Seeds: Fifteen Feet of Pure White Snow
Olen viime aikoina kuunnellut Nick Caven tuotantoa enemmänkin, mutta valitsin listaan tämän helmen siksi, että huomasin sen videon (joka on yksi kaikkien aikojen suosikeistani) muistuttavan kummasti edellä mainitsemani The Nationalin Apartment Storyn videota. Täytyisi varmaan päästä jollekin vanhanaikaiselle tanssisalille hillumaan.

I Am Kloot: From Your Favorite Sky
I Am Klootin manchesterilainen surumielisyys sopii loistavasti sateisiin syysiltoihin. Tätä ei voisi kuunnella keskikesällä.

The Cure: Pictures of You
The Cure on syksyn ruumiillistuma - ja varsinkin bändin paras levy Disintegration. Se kuuluu syyskuuhun paitsi tunnelmansa, myös bändin musiikkiin liittyvien henkilökohtaisten muistojeni takia. Ja tietenkin siksi, että syksyllä saa taas pukeutua liian suureen villapaitaan.

Piti haastaa viisi, mutta tavoilleni uskollisesti olen laiska ja haastan vain kaksi: Mairen ja Minhin.

Kuva: Camper Online Shop

Niin, minunhan piti hankkia syksyksi nilkkurit. Nyt päätäni vaivaa ja mietin, osaisinko näin 33 vuoden kypsässä iässä jo kävellä 6 sentin (kiila)koroilla, ja jos en osaa, voisinko oppia. Ovathan nuo melkein niinkuin nilkkurit, mitä nyt vähän pitempi varsi…

View Larger Map

Kartalta löytyy kivoi juttui, eli ravintoloita, baareja, kauppoja ja vastaavia - kaikenlaista, mitä on tullut vastaan kuuden reissun aikana. Kartta avautuu linkistä klikkaamalla isompaan ikkunaan.

Kuten kartasta nopeasti näkee, kivat jutut sijoittuvat enimmäkseen kolmeen kaupunginosaan: Gràciaan (keskustan pohjoispuolella), El Ravaliin (vanhan kaupungin länsipuoliskolla) ja El Borniin (vanhan kaupungin itäpuoliskolla). Samat kaupunginosat ovat nähtävyyksiä jo itsessään, niiden katuja voisi vaellella loputtomasti. Barcelona onkin parhaimmillaan kapeita katuja, pieniä kuppiloita, persoonallisia putiikkeja, rentoja ihmisiä ja tuoksuvaa, lämmintä yötä.

Barcelona on ainoa vierailemani kaupunki, jolla on ominaistuoksu - se tuoksu on joka paikassa metrotunneleista hotellien käytäville, enkä ole koskaan oikein saanut kiinni siitä, mistä se tulee tai mitä se edes on.

*

Kovin helposti ei taida löytyä Tuulen varjon voittanutta, mitä Barcelona-aiheisiin kirjoihin tulee, mutta nyt sille on ilmeisesti ilmaantunut kilpailija. Huomasin eilen Akateemisen kirjakaupan ikkunassa ison mainoksen kirjasta nimeltä Meren Katedraali, se on jonkinlainen seikkailukertomus, joka sijoittuu keskiaikaiseen Barcelonaan. Meren katedraali on Santa Maria del Mar (joka löytyy ylläolevalta kartalta aika läheltä Beatriz Furest -laukkukauppaa), ja kirjan tarina etenee yhdessä kirkon rakentamisen kanssa.

Koska en edelleenkään osta kirjoja, joiden hyvyydestä en ole etukäteen varma, varasin Meren katedraalin kirjastosta. Varauslistalla on minun edelläni 166 ihmistä, joten ihan kohta ei ole tulossa lukuraporttia. Mutta onhan tuo nyt jossain vaiheessa luettava, kun siinä kerran on Barcelona.

Olenko minä muuten ainoa, josta tuntuu, että tällaisia historiallisia seikkailukertomuksia pukkaa nykyään ovista ja ikkunoista? Näiden kanssa täytyy varmaan olla erityisen tarkka, koska usein jonkun genren tullessa suosituksi alkaa käydä niin, että julkaistujen opusten määrä korvaa laadun.

Yritin jonkin aikaa hillitä yöpöydällä vallitsevaa sekamelskaa käyttämällä kasariaarre-kassalipasta korurasiana, mutta siellä ketjut ja korvikset menivät suloisesti solmuun keskenään. Kassalipas on nyt yöpöydän laatikossa toimittamassa arkistoitavien korujen säilytysvälineen virkaa (ne eivät todellakaan kaikki mahdu siihen, mutta on siitä jotain apua), ja yöpöydälläni pitää koruja järjestyksessä isäni vuosia sitten tekemä puinen lokerikko:

Lokerikko on paitsi kaunis sisustusesine, myös varsin oivallinen tarkoitukseensa. Seuraavaksi ohjelmassa lokerikon sisällön lähempää tarkastelua:

Puinen bambi-riipus pitkässä ketjussa ja kankainen linturiipus Emedemarta. Punainen akryylimuovinen pisarariipus Sirena con Jersey. Posliininen avainriipus Veera Kulju. Kasan päällimmäisenä uusin löytöni, kullanvärinen nahkainen ranneke tekstillä Of course nothing else than another additional something, Bless (tuo teksti iski huumorintajuuni välittömästi).

Vinyylilevystä tehty rannerengas, Secco. Sen alla harmaa ja musta muovirengas Cooee. Kauris-rintaneula Tatty Devine. Kuvasta katoava kissa -rintaneula on lahja, ostettu käsittääkseni Etsystä. Ruusukvartsisormus on 30-vuotislahja, Kalevala Koru.

Sydän- ja kissariipukset ketjuineen Aarikka. Nahkainen pussukkariipus Prodotyp. Pöllökorvikset lahja, ilmeisesti Etsystä. Vaaleanpunainen lasiriipus, lahja. Kultainen sydän on rippilahja!

Jotain aivan muuta on yhtä aikaa kultaisen nahkarannekkeen kanssa löytämäni toinen Bless-koru:

Kyseessä on siis harmaalla materiaalilla pinnoitettu iso hakaneula, vähän vastaava kuin ne, joita käytetään kietaisumallisissa kilttihameissa pitämään helmat aisoissa. Kuvassa se killuu neuletakin napinlävessä, mutta se saattaisi näyttää paremmalta jonkun löyhäpintaisemman neuleen rinnuksessa (tuosta neuletakista en uskaltanut tunkea sitä läpi, ettei jäisi reikää). Ja tietenkin sillä voi kiinnittää erilaisia asioita paidankauluksista kaulaliinoihin.

(Kun kerran aloitettiin, luetellaan nyt vielä vaatteidenkin merkit: neuletakki A.P.C. ja violetti toppi, jossa laskokset kauluksessa ja nauhakuja vyötäröllä O Belgium.)

Mitä ajattelin silloin, kun päätin neuloa itselleni vihreät villasukat? Joo, erikoinen väripilkku oli ihan kiva ajatus, mutta kun koko taloudesta löytyy ehkä kolme vihreää vaatekappaletta, villasukat lojuvat suurimman osan aikaa hautautuneena pyykkikorin pohjalle odottamaan seuraavaa pesua. Siellä ne ovat samassa sedimentissä sen ainoan vihreän t-paidan ja Marimekon 60 asteessa pestävän mustavalkoisen trikoopaidan kanssa (se on sitä laatua, jota ei saa pestä viileämmässä, koska värit sekoittuvat) odottamassa sitä päivää (joka ei koskaan tule), kun samankaltaisia vaatteita on pyykissä täyden pesukoneellisen verran.

Karkeasti arvioiden 80% tämän talouden vaatepyykistä on mustaa/harmaata/violettia (ne voi pestä samalla kerralla), 15% punaista ja loput valkoista ja ne pestään joko 30 tai 40 asteen pesussa. Satunnaisia muunvärisiä vaatekappaleita voi tunkea punaisten kanssa samaan pesuun, jos voi olla varma siitä, etteivät ne päästä tai kerää väriä.

Käsin en juurikaan jaksa pestä mitään, vaan tungen useimmat villavaatteet tylysti pesukoneeseen (toki villaohjelmaan ja asiallisen pesuaineen kera). Pesen käsin vain jotkut satunnaiset aarteet, joiden tärveltymistä en uskalla riskeerata.

Kalliin ja vaivalloisen kuivapesun tai kemiallisen pesun kelpuutan vain päällystakeille ja juhlavaatteille (silkkimekoille ja vastaaville). Pidän kuluttajan harhauttamisena esimerkiksi sellaisia ei-mitenkään-erikoisia viskoosivaatteita, joita ei saa lainkaan pestä vesipesussa - niissä on pakko olla jotain perustavanlaatuista pielessä, jos ne eivät kestä pesua. Kaikkein epäilyttävimpiä ovat huivit ja lapaset, joiden vesipesu on kielletty, ne kun likaantuvat käytössä nopeasti ja niitä pitäisi päästä pesemään usein. Olen ollut huomaavinani, että vesipesukielto on yleistymään päin - olen alkanut miettiä, olisiko kyse jostain sellaisesta, että vaatteen valmistaja haluaa luistella vastuusta vaatteen kulutuskestävyyden suhteen.

Tunnen itseni eikä minusta koskaan tule tämän innokkaampaa pyykkääjää, joten olen erikseen opetellut tutkimaan vaatteiden pesulaput huolellisesti ennen kuin ostan. Nyt minun pitäisi vielä tutkia vaatekaapin sedimentit ja miettiä, onko siellä mahdollisesti jotain sellaista, joka on jäänyt vaille käyttöä siksi, että kierto pyykkikorisedimenttien kautta takaisin vaatekaappiin on kovin hidasta. Sellaisten paikka on selkeästi työhuoneen nurkan kirppis-alepa-kassissa.

Totesimme yhdessä Stupido Shopin levykaupansedän kanssa, että Forth on yllättävän hyvä levy. Ne eivät tehneetkään kymmenen vuoden tauon jälkeen mitään valjua uudelleenlämmittelyä vanhoista hiteistään (levyllistä Drugs Don’t Work -biisin kopioita tai muuta vastaavaa), vaan jotain ihan uutta ja upeaa. Meininki on tuoretta ja kokeilevaa, ja olen huomaavinani, että se kumartaa hyvällä tavalla sekä Radioheadin että Sonic Youthin suuntaan.

Ja tykkään kovasti aikuisesta Richard Ashcroftista ja sen äänestä - täytyy tunnustaa, että bändin edellisen elämän aikaan 90-luvun puolivälissä en välittänyt kyseisestä herrasmiehestä juuri lainkaan ja hänen bändistäänkin aika vähän.

Videobiisi Love is Noise ei ole oma suosikkini levyltä (vaan otsikossa mainitsemani Sit and Wonder), mutta menettelee alkupalaksi. Kuunnelkaa lisää MySpacesta.

I just feel like trashing half of my clothes so the ones that I love would just be surrounded with space. Just getting half of the things I own out of my life. And the next time I want to buy something, it would be Hermès.

Hukkasin eilen uusimman t-paitani vaatekaappiini. Mylläsin koko paitahyllyn läpi ennenkuin löysin sen sängyn vieressä olevalta tuolilta puoliksi pidettyjen vaatteiden kasan alta. Penkoessani housuja tankokaapista löysin mekon, jota en muistanut omistavani (enkä ole vielä kertaakaan käyttänyt). Minulla on 40 paria kenkiä, muttei edelleenkään nilkkureita syksyksi.

Vaikka olen jo pitkään järjestellyt, karsinut ja kieltäytynyt ja oppinut olemaan tekemättä kompromisseja ostaessani, vieläkin tuntuu siltä, että kaikkea on liikaa ja se liika on hermostuttavan sekaisin.

Kaappien sisällön voi oikeastaan luokitella neljään ryhmään:

1. Ne yhdet ja samat, joita pidän aina. Tähän ryhmään kuuluvat siis ne jokapäiväiset mekot, hameet, housut, t-paidat, neuletakit ja asusteet. Niitä on rajallinen määrä ja ne ovat jatkuvasti käytössä. Tämä ryhmä tosin jakautuu osittain kahtia vuodenaikojen mukaan - paksuja neuleita ei tietenkään pidetä kesällä eivätkä sandaalit ole käytössä talvella.

2. Juhlavammat, erikoiset ja muuten vain oudot, mutta hienot. Siis juhlakuteet, vuosikerta-aarteet ja muut vastaavat. Tähän ryhmään kuuluu muutama vaate, joita en ole pitänyt ikinä, mutta joista tiedän, että niiden aika tulee vielä.

3. Nostalgiset. Nämä ovat niitä, joita on pidetty joskus hartaasti eikä taatusti pidetä enää, muttei niistä tietenkään voi luopua. Tähän ryhmään kuuluu myös sellaisia kummallisuuksia kuin edellisen työpaikan firman logolla varustetut t-paidat, joita ei kehtaa viedä kirppikselle ja olihan se työpaikkakin ihan kiva.

4. “Tällehän voi tulla vielä käyttöä, eihän näin hyvää raaski heittää pois” -osasto. Jostain käsittämättömästä syystä nämä vanhat sedimentit, jotka usein ovat peruja täydellisistä virhearvioista tai satunnaisista heräteostoksista, edelleen valtaavat vaatekaapistani useamman hyllyn. Nämä ovat juuri niitä vaatteita, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta en voisi kuvitella niitä itseni päälle, ainakaan juuri nyt (enkä todennäköisesti tulevaisuudessakaan). Käyn kasan puolivuosittain läpi ja työnnän sitten takaisin kaappiin, ja ihmettelen itsekin, miksi. Tämä ryhmä sekoittuu osittain numero kolmosen kanssa - joskus on vaikea sanoa, onko vaatteella oikeasti nostalgia-arvoa vai olenko vain heittäytynyt pihiksi.

Karsimista voisi siis oivallisesti jatkaa ryhmästä 4 ja edetä vähän matkaa myös ryhmän 3 puolelle. En usko, että pystyisin enää vähentämään vaatteitteni määrää puoleen nykyisestä, mutta jo yksi kolmannes auttaisi paljon. Jäljelle jäävät vaatteet pysyisivät ehkä jonkinlaisessa ojennuksessa eivätkä aina olisi niin rutussa (nimim. “Maailman laiskin silittäjä” haaveilee) ja niiden joukosta olisi helpompi tehdä valintoja.

En ehkä kuitenkaan seuraavalla kerralla ostaisi Hermèstä, vaan vaikkapa Martin Margielaa.

Jos haluat säilyttää viattomuutesi vielä hetken ja saada rokkikukkojen sekoiluista hyvät naurut, lue ensin The Dirt - Törkytehdas. Heroiinipäiväkirjan jälkeen ei enää naurata.

The Dirt oli neljän Mötley Crüe -sankarin kertomus siitä, miten he muistavat - tai siis eivät muista, ainakaan keskenään samalla tavalla - bändinsä loiston ajat. Heroiinipäiväkirjassa bändin basisti Nikki Sixx kaivaa esiin vanhan päiväkirjansa vuosilta 1986-87 ja haluaa sen kautta toimia varoittavana esimerkkinä tulevien sukupolvien rokkitähdille: näin pitkälle sekoilussa ei kannata mennä, hinta on hirvittävä. Kirjassa pääsevät ääneen myös bändikaverit, entiset tyttöystävät, bändin työntekijät sun muut tyypit, jotka äijä on synkeissä mietteissään maininnut nimeltä, he saavat kommentoida kirjoituksia jälkeenpäin.

On oikeastaan omituista sanoa aiheeltaan näin traagista kirjaa hyväksi ja viihdyttäväksi lukukokemukseksi. Mutta se on sellainen - siinä ei saivarrella yksityiskohdilla eikä yritetä kiillottaa pintaa niinkuin liian monissa rocktähtihistoriikeissä, vaan se on kivuliaan rehellinen ja paikoin mustan huumorin kyllästämä. Näkökulma ei ole kiertynyt pelkästään neulankärjen ympärille, vaan kirja kertoo oman kappaleensa erään aikanaan suuren rockbändin historiaa. Ja pitää vielä erikseen mainita, kun kirjojen suomennoksia usein parjataan, että Heroiinipäiväkirjan suomennos on varsin notkea ja toimiva.

*

Wikipediassa muuten kerrotaan, että The Dirt -kirjasta on tulossa ensi vuonna elokuva. Ja että huhujen mukaan Christopher Walken esittäisi Ozzya. Hmm.

*

Toisenlainen lukukokemus: luin viikonloppuna erään sipoolaisen kesämökin pihalla vuosialbumiin pakattuja vuoden 1994 Suosikkeja. Muistokirjoitus Kurt Cobainille, ihailijakuvissa Johnny Depp ja Jon Bon Jovin rintakarvat, juttuja artisteista aika käsittämättömän laajalla skaalalla.

(Ensinnäkin tajusin taas olevani vanha, koska vuonna 1994 minulle ei enää tullut Suosikkia, mutta ei nyt jatketa siitä… tilasin sitä kyllä useamman vuoden joskus 80-90-lukujen vaihteessa.)

Niistä tuli aika lailla samantapainen myötänolouden tunne kuin Bogart Co:n musiikkivideoita katsellessa. Paitsi että lehtien taitto on nykypäivän mittapuulla seiskalehti-osastoa, myös juttujen sävy oli jotenkin epäilyttävä. En ollenkaan muista, miten suhtauduin siihen, kun aikoinaan luin Suosikkia ns. tosissani, mutta näin täti-ihmisenä vuonna 2008 olen aistivinani lehden artikkeleissa sellaisen sävyn, että tässä sedät ja tädit nyt kertovat lapsille, mikä juuri nyt on hip ja cool. Ja kun muistamme, miten kaukana Suomi oli kaikesta vielä 90-luvulla ja varsinkin 80-luvulla, voimme myös arvioida, miten hip ja cool kyseiset jutut oikeasti olivat. Vähän samaa asennetta kuin ns. nuorison kieltä puhuvissa seksivalistusoppaissa sun muissa - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Tietenkin se riitti meille silloin, kun muutakaan ei ollut.

(Toisen kerran tajusin olevani vanha, kun huomasin lehdissä Tell it like it is, Professor -palstan. Ennen Internetiä ihmiset ovat oikeasti lähetelleet lehtiin kysymyksiä tyyliin “kerro mulle lisää bändistä nimeltä Nine Inch Nails” ja odotelleet vastausta kiltisti pari kuukautta.)

Kyseessä on Twist & Tangon tämän syksyn uutuus, puuvilla-angorasekoitelangasta neulottu pitkä kaistale, ikäänkuin kaulaliina, joka on ommeltu päistään yhteen kiinni renkaaksi. Neule on sileää oikeaa, joten se rullautuu reunoistaan pehmeästi.

Kaksi kierrosta kaulan ympäri ja se toimii asustehuivina:

Kolme kierrosta ja siitä tulee ihan oikea kaulaliina:

Oikein pehmeää ja miellyttävää, muttei liian lämmintä materiaalia. Kokeilin sekä mustaa että tuota harmaata, ja tulin siihen tulokseen, että harmaassa vaatteen muoto tulee paremmin esiin.

Tällaisia voisi vaikka tehdä itsekin lisää. Jos jaksaisi.