Tiistaina 29. syyskuuta 2009
sometimes you make me feel like i’m living at the edge of the world like i’m living at the edge of the world
Sugar Kane pukeutuu mustiin nahkahousuihin ja Meidän Pariisin Anna etsii inspiraatiota aavikkogooteista. 90-luvun alun tapahtumista johtuen gootit ovat ikuisesti lähellä sydäntäni, joten inspiroidunpa minäkin vähän.
Gootteja on - tai oli ainakin 90-luvulla - oikeastaan aika monenlaisia. Yritin miettiä, onko mitään, mikä yhdistäisi erilaisia gootteja, mutten keksinyt mitään mustaa väriä lukuunottamatta. Sekään ei tosin pidä paikkaansa, sillä Annan mainitseman Fields of the Nephilimin tyypit eivät pukeutuneet mustaan. Ehkä goottius on lähinnä tietynlainen teatraalisen synkkä asenne tai oikeastaan poseeraus, jonka tarkoituksena on erottua massasta. Sen takana sitten kukin toteuttaa omaa tyyliään, toiset tykkäävät lateksisista fetissijutuista ja toiset liian suurista villapaidoista, ja nykypäivän teinigootit näyttävät innoittuneen japanilaisesta pop-kulttuurista.
Itse pidin - ja pidän edelleen - yhtenä tyylijumalanani The Curen sielua Robert Smithiä. Muistatte varmaan tämän legendaarisen levynkansikuvan:
Kuva: thecure.com
Robert Smithin tyyli on täältä ikuisuuteen harmaata, mustaa ja valkoista, villaa ja mohairia, mustaa farkkua ja nahkaa, varsilenkkareita ja maihareita, valkoiseksi kalkittu naama, suttaantunut silmämeikki ja punatut huulet, musta tukka pystyssä.
Ja sitten siitä se aikuisempi versio:
Mohairneule ja nahkahousut 90-luvun H&M:ää, maiharit DocMartens
Olen omistanut nämä nahkahousut jo toistakymmentä vuotta, mutten ole juurikaan pitänyt niitä. Nahkahousuissa on se ongelma, etten ole oikein koskaan keksinyt, millaisten kenkien kanssa voisin niitä pitää. Nahkakengät ovat nahkahousujen kanssa ehkä vähän liikaa, mutta toisaalta en tykkää mokkakengistä enkä omista sellaisia. Mitkään sukat eivät käy nahkahousujen kanssa, joten pitäisi olla nilkkurit. Gootti-inspiraatiokuvaan puin niiden kanssa maiharit, ja ajattelin ensin, että ne ovat ihan liikaa. Kuvaa katsoessani tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että maiharit toimivat oikeastaan ihan hyvin - ne vetävät asun kunnolla överiksi.
Mohairvillapaitani ei oikeastaan ole ihan tarpeeksi ylisuuri, tai ainakaan siinä ei ole oikealla tavalla liian pitkät hihat. Pitäisi varmaan neuloa itse uusi. Tykkään kuitenkin mohairin ja nahan yhdistelmästä.
Sugar Kanen innoittamana olen taas muutaman päivän kuunnellut repeatilla Disintegration-levyä. Levynkantta tuijotellessani muistin, että goottiaikoinani tapasin piristää mustia asuja vihreällä - värillä, jota en ole sen jälkeen vuosikausiin käyttänyt. Siihen aikaan jopa silmämeikkini oli vihreää rajauksia myöten. Koska yritän edelleen tosissani ajaa itseäni käyttämään enemmän värejä, olen alkanut miettiä vihreän kaulahuivin neulomista talveksi. Täytyisi vain löytää lankakaupasta täydellinen kirkas sammalenvihreä sävy, eikä se ole ollenkaan helppoa.
Olen tainnut ennenkin julistaa, että Disintegrationin avausraita Plainsong on ehkä maailman paras biisi. Olen edelleen samaa mieltä.
Tiistaina 29. syyskuuta 2009 klo 21:05
disintegration on ehkä oikeasti kaikkien aikojen täydellisin levy. eikä edes ehkä, kyllä se vaan on. on.
mohair ja nahka toimivat yhteen. mä ehdottaisin kenkäkriiseilijälle robert smithin omaa ratkaisua eli varsilenkkareita (kuten jaakollakin), mutta ne eivät ehkä ole aikuiset tavalla, joka toimii…
Tiistaina 29. syyskuuta 2009 klo 21:48
Näyttääpä hyvältä. Tykkään kovasti tällaisesta hillitystä goottimeiningistä! Olisi muuten kiinnostavaa kuulla mitä porukka on mieltä, minkä ikäisenä esim. gootti- tai muuta alakulttuurityyliä olisi syytä ruveta päivittämään aikuisempaan suuntaan? Missä menee raja? Joskus näkee ihan tyylikkäitäkin aikuisgootteja mutta on vaikea sanoa missä vaiheessa hurjempi tälläytyminen ei enää toimi.
Ja itselläni on ihan sama ongelma nahkahousujen kanssa- kengät. Korkokenkien kanssa kiiltävät nahkikset ovat minulle ihan liikaa, mutta juhlatyylissä överivaikutelma on sentään jotenkin perusteltu. Mutta nahkikset+ matalapohjaiset arkikengät on mahdoton yhtälö. Näköjään Martenseilla voi pelastaa asun kuin asun, kiitos vinkistä!
Tiistaina 29. syyskuuta 2009 klo 22:13
Tosi hyvä aikuisgootti olet.
Olen joskus haaveillut omasta tyyliblogista, mutta ei mun tarvi, kun voin aina tulla tänne nyökyttelemään päätäni. Just näin mäkin kirjoittaisin, jos osaisin. :-)
Tiistaina 29. syyskuuta 2009 klo 23:43
Ai niin, piti vielä lisäämäni että eräänä päivänä olin pukeutunut harmaaseen raitapaitaan, vaaleisiin farkkuihin ja tennareihin ja tunsin oloni varsin kotoisaksi hyvin itseni näköisessä asussa. Mietin blogiisi klikatessa miten mukavaa on kun joidenkin bloggarien tyyli on todella lähellä omaani ja sitten ruudulle lävähti kuva jossa olit pukeutunut aivan identtisesti!:D Oli niin WTF-fiilis että naurattaa vieläkin…
Minäkään en siis tarvitse omaa blogia kun voin tulla tänne nyökyttelemään.:)
Keskiviikkona 30. syyskuuta 2009 klo 0:57
I loves this! Mut juu, mustien nahkahousujen kengittäminen on kinkkisehkö homma. Musta sun stailin sisällä nahkikset ja martensit on erittäin perusteltua.
Omat mustat nahkapöksyni ovat vähän porkkanamaiset ja vajaamittaiset - koska mä käytän aina korkoja, joku nilkkamittainen saapikas on ratkaisu. Hankin just just nilkkaluun alle ulottuvat sirommat kengät, tosi kiiltävää nahkaa, kattellaan miten ne asettuu. Toisaalta oon mieltynyt Rick Owensinkin sporttaamaan ratkaisuun - nahkaa nahalla, ja sehän setä myös tunkee nahkahousun saappaan sisään. Sitäkin tulen säiden salliessa koklailemaan.
Mulle gootti on arpinen alue kultturihistoriassani, en oikein etenkään myöhemmän 90-luvun variaatiosta tykännyt silloin (varmaan siksikin, että mun päällä puhdas gootti-tyyli olis aika humoristinen). Sitten taas Nicon sun muiden harrastama 1800-luvun goottilaisfiilistelyyn/keskiaikaan kurottava, eläväpintaisempia matskuja suosiva tyyli kiinnostaa aina (enkä nyt tarkoita polyestersamettiin kietoutuneita markan Morticioita, vaan sit Patriciaa, kun ryki Jim Morrisoniikin?)
Keskiviikkona 30. syyskuuta 2009 klo 7:27
nahka ja mohair, musta ja harmaa on aina hyvä setti. tykkään sun asusta ja komppaan kans maihareita. hassu juttu mut olen aina tuskaillu (siis sillon ku oli nahkahousut) just sitä kenkä-sukka ongelmaa, tai kun en osannu sanoa mikä siin oli ongelma mut käytin aina maihareita ku mikään muu ei oikeen ollu passelin näkönen setti. mut nyt silmät aukes et soli nimenomaan se sukka kun oli ongelma nahkahousun kanssa.
varsilenkkarit on kivat, mut mulla ne toimii parhaiten kapeemman farkun kanssa ja mielellään vaik ihan sit fiksun kravatin ja puvuntakin kanssa, et siihen hiuka riitasointuu, mut niinkun stellakin sano varsilenkkareissa on omat issuensa sen aiukuisuus/tyylikkys/toimivuus-aspektin kanssa. ne ei iske kaikkeen ihan täysillä ja niissä hiukan sama ku hapsutakeissa.
tykkäisin kovin käyttää mun yhtä hapsutakkia mut siin tulee äkkiä vastaan pub pietron vakinaamat samois releissä ja se ei o se look mitä haluais saada aikaan. tietty sitä vois tehdä kaikkii testei et mikä sopis ja lois kumakan linjan mut mut.. riski on kuitenkin olemas et näyttää vääräl taval pubiruusult.
Keskiviikkona 30. syyskuuta 2009 klo 11:32
stellagee, tuota Boys don’t cry -kuvaa katsellessani tajusin just, että mulla ei ole varsilenkkareita. Mietin kuumeisesti, pitäisikö tilanne korjata.
K.L., mä luulen, että se on jokaisesta itsestä kiinni, minkä ikäisenä alkaa karsia liiallista univormumaisuutta pukeutumisestaan - jos siis ylipäätään kokee sen tarpeelliseksi. Se varmaan riippuu siitä, vaatiiko työ tietynlaista pukeutumista jne. ja kokeeko itse olevansa edelleen alakulttuurissa niin sisällä, että tahtoo ilmaista sitä voimakkaasti. Itse en enää juurikaan hengaile alakulttuuripiireissä, joten keskityn lähinnä vain poimimaan vaikutteita omista menneisyyden jutuistani.
Olet aina tervetullut nyökyttelemään tänne, mutta oikeastaan olisi mielenkiintoista nähdä omakin blogisi - yksi näiden blogien hienouksista on juuri se, miten eri ihmiset saavat vaikutteita toisiltaan ja tulkitsevat samaa tyyliä.
terhi, kiitoksia!
sugar kane, nahkaa nahalla on jonkun omituisen kirjoittamattoman tyylisäännön mukaan no-no, mutta mikäpä sitä estää rikkomasta. Itse tosiaan huomasin, että maiharit ja nahkahousut, vaikka ovatkin aika hevi yhdistelmä, toimivat ihan ok, kunhan yläosa on sitten vähän “pehmeämpi”. Villapaidan päälle voisi vielä pukea villakangasulsterin ja jonkun ison ja pehmeän huivin, ja homma pysyisi edelleen tasapainossa.
Gooteissa on usein pikkuisen sitä vikaa, että vaikka kyseessä on poseeraus, ne ottavat itsensä pikkuisen liian vakavasti. Tamperehan on Suomen virallinen goottikaupunki, ja sieltä niitä vakavia gootteja löytyy ehkä vähän liiankin kanssa. Itse en jaksa varsinkaan sellaista vampyyrigoottiosastoa. Tiedän kyllä, mitä tarkoitat tuolla Nico/Patricia-osastolla, se toimii kyllä.
jaakko, kiitoksia. Hapsutakeissa tosiaan on vähän sitä 80/90-lukujen vaihteen hevarifiilistä - siis ainakin sellasissa hapsullisissa mokkatakeissa. Sellaista ei ehkä kannata pukea ainakaan ihan perus-Levisten kanssa… mut aavikkogooteilta vois ehkä hakea vähän jotain vinkkiä.
Varsilenkkaritkin tosiaan tarvitsee sen riitasoinnun, puvuntakki kuulostaa niiden kanssa hyvältä.
Keskiviikkona 30. syyskuuta 2009 klo 11:36
Loistava aikuisgootti-look! Aikuisgootti on parhaimmillaan juuri tuollainen: näyttävä ja dramaattinenkin, muttei liian fetisistinen tai “alakulttuuriunivormumainen”. Kengät varppina tosiaan teettää päänvaivaa nahkahousujen kanssa (en silleen omakohtaisesti tiedä miten pulman ratkaisisin kun en tosiaan noita mustianahkahousuja omista), mutta Martensit istuu kyllä musta ihan oivasti kokonaisuuteen.
Mä tykkään kovasti goottilookeista, mutta kuten jo ehdin omalla tontillakin jo mainita, musta goottilook ei oo mun juttu. Mutta, kuten erittäin osuvasti analysoitkin, goottiudessa onkin enemmän kyse teatraalisuudesta ja poseerauksesta - ja nämä teemat kyllä kolahtavat hyvin omakohtaisestikin!
Voin muuten lämmöllä suositella myös Rick Owensin neuleita, jos ylipitkät hihat, kietoutuvat mallit ja erilaiset neulepinnat ihastuttavat. Rikullahan ylipitkät hihat on ihan sääntö eikä poikkeus. Toisaalta: sä nyt tietty osaat taituroida millaiset luomukset vaan itsekin!
Disintegration on paras - ja aina kuuntelussa näin syksyisin.
Keskiviikkona 30. syyskuuta 2009 klo 16:45
On jotenkin huisin hauskan hulppeata seurata nykyisin sitä, mihin aikakauteen ja alakulttuuriin Martensit liittyvät ihmisten muistoissa.
Minä ostin ensimmäisen parini Lontoosta vuonna -86 kirjoitusten jälkeisellä matkalla. Ei ollut kahdeksyt luvun alkupuolella grungea, eikä oikeastaan gooteistakaan puhuttu. Oli futuja sekä uusromatikkoja.
Käytän edelleenkin Martenseja, vaikka ilmeisesti viimeistään tässä iässä tulisi aikuistua ja siirtyä toisenlaisiin vermeisiin.
Keskiviikkona 30. syyskuuta 2009 klo 20:20
Anna, oikeastaan on aika tylsää, että goottilookia toteutetaan useimmiten vain mustana, tai sitten viininpunaisen/violetin sävyissä, jonkun ihan muun värin käyttö voisi olla vaihteeksi melkeinpä dramaattisempaa. Yksi tuttuni toteutti 90-luvun alussa Robert Smith -lookia blondatulla tukalla, vaaleansinisillä vaatteilla ja sinisellä silmämeikillä ja se toimi aivan loistavasti.
Mulla on ollut jo monena talvena suunnitelmissa neuloa mohairneulepusero, jossa ei ole ainuttakaan saumaa. Se on jäänyt vähän suunnittelun asteelle lähinnä siksi, että pitäisi tosiaan lähteä prototyypistä liikkeelle ja aina on löytynyt jotain helpompaa neulottavaa, joka pitäisi tehdä ensin… jospa tänä talvena jaksaisin ryhdistäytyä.
kati, täällä on ollut aiemminkin puhetta Martensien monipuolisuudesta - ne tosiaan edustavat erilaisia alakulttuureita varsin monipuolisesti ja jokaisella niitä käyttävällä on omat muistonsa niihin liittyen. Itse en kyllä ajatellut kovin pian aikuistua niin paljon, että lakkaisin käyttämästä maihareita.
Torstaina 1. lokakuuta 2009 klo 10:30
[…] On aina jännittävää huomata, miten tietyt asiat (värit, muodot, leikkaukset) alkavat viehättää ihmisiä samanaikaisesti. Anu mainitsi taannoisessa postauksessaan, että on uudelleen löytämässä vihreän. Olen itse aistinut samaa: vihreä miellyttää nyt minuakin. Käytössäni on viime vuosina ollut oikeastaan vain yksi vihreä vaatekappale, Ilveksenkujan niukka, lyhyt jakku. Sain kuitenkin loppukesästä “herätyksen” naapuruston pihakirppiksellä, kun eräällä pöydällä lojunut tummanvihreä silkkineule alkoi kovasti kiehtoa mieltäni. Tajusin etten ollut käyttänyt tällaista vihreää ainakaan kymmeneen vuoteen - ja että se voisi mukavasti täydentää syyspalettini ruskeita ja harmaita sävyjä. Jotenkin sävy näytti myös hyvin tuoreelta; pidin siitä vaistomaisesti ja, tohtisinko jopa sanoa, intuitiivisesti, vaikken osannutkaan selittää itselleni miksi sävy viehätti minua juuri nyt. […]