Maanantaina 22. kesäkuuta 2009
Girl, you’ll be a woman soon
Tässä vielä lähikuvaa uudesta kesätukastani ja vertailukohdaksi Anu vuonna 2002 (kuva on muuten otettu Tampereen YO-talolla erään uusmediafirman olutpitoisissa hautajaisissa). Ei ihan yhtä siloiset posket eikä silmäkulmat enää…
Stellageen blogissa keskustelimme lyhyiden hiusten (tai kaljun!) feminiinisyydestä. Muistan aikoinaan halunneeni eroon lyhyistä hiuksista, koska tunsin oloni niiden kanssa liian poikamaiseksi. Samasta syystä lyheksi leikkaaminen oli pitkään poissa laskuista, kun mietin, miten voisin uudistaa hiuskuontaloani. Ja nyt se yhtäkkiä tuntui aivan luontevalta vaihtoehdolta, enkä toteutettuani sen tunne itseäni yhtään epänaiselliseksi.
Naisellisuus ja sen takana vaikuttava suurempi voima, naiseus, ovat asioita, joita olen viime aikoina pohtinut paljonkin. Sattuneesta syystä olen seurannut mielenkiinnolla eri medioista löytämiäni keskusteluja äitiyden ja naiseuden suhteesta. Jotkut äidit kokevat, että heidän naiseutensa on täydentynyt äitiyden myötä, ja jotkut naiset, joilla ei ole lapsia, puolestaan kokevat tuollaiset kommentit jotenkin loukkaavina ja omaa naiseuttaan väheksyvinä.
En ole oikein ymmärtänyt (silloinkaan, kun minulla ei vielä ollut lasta), miten yhden naisen kokemus naiseutensa rakentumisesta on joltain toiselta pois, kyse on kuitenkin niin henkilökohtaisesta asiasta. Itse en koe mitenkään täydentyneeni lapsen myötä, mutta kyllä se kuitenkin on merkittävä ja nimenomaan naiseuteen liittyvä asia. Ehkä voisin sanoa, että koen löytäneeni omasta naiseudestani uuden ulottuvuuden, biologisella tasolla: hedelmöittyminen, raskaus, synnytys ja imetys ovat kaikki tapahtuneet omassa vartalossani ihan itsestään, ilman, että olisin pystynyt mitenkään ohjailemaan niitä. Korkeintaan olen voinut huolehtia ruokavaliostani ja siitä, että saan tarpeellisen määrän tiettyjä vitamiineja ja hivenaineita.
Niiden seurauksena olen jotenkin entistä varmempi omasta naiseudestani, ja ehkä siksi ennen epänaisellisina pitämäni ulkonäköön liittyvät muutokset ovat nyt helpompia. Tukkani on nykyään lyhyt ja huomaan myös miettiväni entistä vähemmän pukeutumiseni naisellisuutta. Tyylini on aina ollut aika androgyyni, ja se tuntuu ihan huomaamattani yksinkertaistuvan edelleen. Ja kuten aiemmin mainitsin, olen oppinut jättämään sikseen sellaiset elementit, joilla yleensä korostetaan naisellisuutta, mutta joita en ole koskaan tuntenut omakseni, kuten korkokengät. Olen ihan tarpeeksi nainen littanakengissäkin.
Lyhyen tukan myötä olen muuten alkanut saada enemmän kommentteja yhdennäköisyydestä lapseni kanssa - meillä on samanväriset hiukset ja samanlainen hiusmalli, ja iso pyörylä takaraivolla samassa kohdassa.
Tiistaina 23. kesäkuuta 2009 klo 10:19
Tosi jännä, mutta päissämme on (jälleen) risteillyt varsin samansuuntaisia asioita, sillä postasin juuri äsken omia mietteitä itsestäni, tyylistäni - ja naisellisuudesta ja naiseudestakin.
En sinänsä sivunnut äitiys-teemaa lainkaan omalla tontillani, mutta nyt kun sinä kirjoitit täällä oivallisesti siitä, tajuan että omien tyylioivallusteni taustalla on taatusti vähintään yhtä paljon äidiksi tulo kuin blogin pito ja asukuvien ottaminen. Sillä luulen että juuri äitiys on saanut minut hyväksymään sen, että olen tyttömäinen - ja silti kokonainen NAINEN.
Minulla oli nuorempana aika vihamielinen suhde kehooni (siis ei ulkoiseen olemukseeni vaan siihen, että kroppa tuntui toimivan “huonosti”, oli allergioita sun muuta kremppaa). Kun tulin raskaaksi ja sain lapsen, se eheytti suhdetta ruumiiseeni siinä mielessä, että olin hämmästynyt ja iloinen siitä, että “epäkelpo” kehoni saattoi tuottaa jotakin niin mainiota, tervettä ja aurinkoista kuin Tyttö. Lapsen saamisessa on ehkä ollut sekin, ettei ole ihan niin paljoa kiinni omissa tuntemuksissaan ja omassa navassaan: kun on pakko keskittyä ihan muuhun, suhde itseen muuttuu (ainakin tällaisella neurootikolla… :)) jotenkin rennommaksi.
Sä muuten tosiaan näytät lyhyessä tukassa enemmän Pieneltä. Ihanaa! :)
Tiistaina 23. kesäkuuta 2009 klo 13:19
Hyvä kirjoitus! Naiseus (niinkuin mieheyskin kai) on tosiaan hyvin henkilökohtainen asia ja kuitenkin myös voimakkaasti poliittisesti latautunut. Monilla tahoilla on ollut aikojen saatossa tarvetta määritellä ja säätää mikä on naisellista tai osa naiseutta ja mikä ehdottomasti ei ole.
Olen itsekin kohdannut tuollaisia määrittelyjä elämäni varrella. Jo alle kouluikäisenä kuulin ihmisten päivittelevän vaatevalintojani (”et sä niitä voi ottaa ne on poikien tossut”). Kouluissa opettajat muistuttelivat tyttöjen ja poikien rooleista. Tytön ei (vielä 80-luvullakaan) kaikkien opettajien mielestä sopinut olla poikia etevämpi tai sai moitetta. Kaljun kauteni aikana lontoolainen rakennustyömies ihmetteli kadun yli kuuluvalla äänellä “is that a woman or a man or a bloody both”. Eräiden pääsääntöisesti kaupallisten tahojen edun mukaista on ollut määritellä naiseus rakentumaan kosmetiikan, asusteiden ja vaatteiden varaan. Jotkut myös tuntuvat ajattelevan naiseuden koostuvan sellaisista asioista kuin munasarjat ja leveä aivokurkiainen. Ja tosiaan olen tavannut tukuttain ihmisiä, joiden mielestä naiseus on tietynlainen yhteiskunnallinen funktio joka kulminoituu äitiyteen. Oma joukkonsa ovat vielä ne, joiden mielestä nainen on ensisijaisesti seksuaalinen objekti ja toissijaisesti kodinkone.
Tuollaisista kokemuksista olen päätellyt että naiseudessa on ainakin kaksi puolta. Se yksityinen ja henkilökohtainen, ehkä jopa henkinen puoli sekä toisaalta eri tahoilta ulkoapäin kaupallisesta, yhteiskunnallisesta, biologisesta, psykologisesta, tms. näkökulmasta määritelty puoli. Itse koen nämä ulkoapäin annetut määritelmät esineellistävinä, ne rikkovat minun itsemääräämisoikeuteni rajoja.
Minun mielestäni naiseutta ei mitenkään voi pelkistää sellaisiin asioihin kuin hiukset, vaatteet, munasarjat, käyttäytyminen tai lisääntyminen.
Olen halunnut ja haluan itse päättää mistä naiseus minun kohdallani koostuu. Mutta se ei ole ollut helppoa lapsena, ei teininä, eikä varhaisaikuisuudessakaan monilta eri suunnilta tulevien määrittelyjen pommituksessa ja paineessa. Hinta tästä omapäisyydestä on ollut ulkopuolisuus. Määrittelyihin sopimatonta on pidetty outona, vieroksuttu. Vaan ehkäpä lasten ja teinien maailma nyt on toisenlainen kuin oli aikaisempina vuosikymmeninä, ehkä itsensä saa nyt määritellä vapaammin. Olisi hienoa jos niin olisi.
Tiistaina 23. kesäkuuta 2009 klo 20:18
Anna, olen huomannut, että äitiys on tosiaan vaikuttanut mulla eniten suhteisiini omaan kehooni ja naiseuteeni, eikä niinkään esimerkiksi arvomaailmaani. Mun arvoni ovat ilmeisesti olleet aika lailla hyvässä jamassa jo ennen äitiyttä.
Tuo, ettei ole enää niin paljon aikaa vatvoa omia asioitaan, pitää toki paikkansa, mutta itse huomaan, että yhtä paljon on vaikuttanut se, että raskaus muuttaa kroppaa eikä niille muutoksille voi itse mitään. Monet tuntuvat näkevän paljon vaivaa esimerkiksi löysäksi jääneestä vatsanahasta, mutta itse koen sen jotenkin kuuluvan asiaan. Sekin on auttanut suhtautumaan rennommin omaan kehoon.
eeva, meillä on näköjään se ero, että mä en ole koskaan ottanut noita ulkopuolisia paineita henkilökohtaisesti - jostain syystä olen aina ollut sitä mieltä, että muut ovat väärässä ja minä en, ja olen määritellyt itseni - niin naiseuden kuin monen muunkin asian suhteen - aika pitkälti oman mieleni mukaan. Nyt, kun olen itse kasvattamassa tyttölasta, olen yrittänyt miettiä, mistä syystä ajatusmaailmani on aikoinaan muotoutunut tuollaiseksi. Palaan asiaan, jos ja kun se joskus selviää minulle.
Olen siis rakentanut karsinani enimmäkseen itse, ja olen käyttänyt tätä blogia työkaluna niiden kaatamiseen. Kun kirjoittaa asioita auki, niitä pääsee katsomaan vähän ulkopuolelta.
Nyt, kun raskauden jälkeen taas pystyn pukeutumaan vähän vapaammin, olen huomannut miettiväni entistä vähemmän, mikä on sopivaa ja mikä ei. Tällä hetkellä mulla ei ole edes työhön liittyviä pukeutumisrajoituksia, ainoa rajoitus tulee siitä, että kun imetän, mekkojen käyttäminen on vähän hankalaa.
Taidan palata tähän aiheeseen vielä uudelleen…
Keskiviikkona 24. kesäkuuta 2009 klo 9:25
mä koin eevan kirjoituksen kovin tuttuna ja hänen laillaan olen ollut hyvin nuoresta lähtien valtavan tietoinen niistä paineista ja käsityksistä, joita ulkopuolelta tulee. tietysti omat, välillä rajunpuoleiset ulkonäkövalinnat ovat suorastaan kerjänneet kommentteja siitä mikä on sopivaa ja mikä ei, joten suhde lokeroiden rajoihin on kaikkea muuta kuin neutraali.
toisaalta olen kokenut olevani niin vahva, että voin rikkoa noita odotuksia ja käsityksiä eli siinä mielessä ymmärrän anua. ulkoistamään en ole niitä kuitenkaan kyennyt ja olen kokenut ne hyvin henkilökohtaisesti siitäkin huolimatta, että olen pitänyt niitä väärinä tai liian rajoittavina.
Torstaina 25. kesäkuuta 2009 klo 11:46
Nyt mua alkaa tosissaan kiinnostaa, mistä tuo mun asenteeni ulkoisiin odotuksiin on peräisin, onko se luonne- vai kasvatuskysymys vai mikä… itse epäilen vähän kumpaakin, olen luonteeltani aika omapäinen ja mut on kasvatettu aikoinaan ilman suuria vaatimuksia vanhempien puolelta. Jätänpä tämän aiheen hetkeksi hautumaan ja katsotaan, syntyykö lisää tekstiä.