Lauantaina 8. marraskuuta 2008
(Tekstiili)taidetädin muistelmat
Tämä kaveri syntyi erään kuvista päätellen varsin mainion Hysse-nimisen tyypin inspiroimana, kun satuin löytämään lankakaupasta kerrankin tuollaista tasaisen harmaata lankaa (yleensä harmaat villalangat ovat meleerattuja) juuri sopivan sävyisenä:
Tätä otusta värkkäillessäni tulin miettineeksi, että tekstiilitaide (jollaiseksi luen myös amigurumit) on aina ollut niinsanotusti sydäntäni lähellä. Ja tarkennetaanpa vielä, että pidän nimenomaan vähän pop-artsummasta tekstiilitaiteesta - olen aina kammonnut perinteistä taidekäsityötä (sitä, jota myydään joulumyyjäisissä ja kädentaitomessuilla) ja ns. Virallista Tekstiilitaidetta. Perinteisiä tekniikoita kun voi käyttää kokeilevamminkin, ei aina ole pakko huovuttaa repaleisia piippahattuja, neuloa kukertavia kirjoneuleita sienillä värjätyistä langoista, kutoa tilan täyttäviä kuultokudoksia tai etsiä innoitusta Suomen luonnosta.
Suosikkiartistini tällä alalla on kaikenlaista muutakin artsua tehnyt Panu Puolakka, jonka pääkopasta ovat lähtöisin mm. tv:n virityskuvasta inspiroitunut ryijy ja Bob Marley -ristipistotyö. Jälkimmäinen löytyy harmaasävyisenä kanavatyöversiona myös meiltä kotoa - ostin aikoinaan do-it-yourself-paketin lankoineen ja pohjamalleineen Kiasman kaupasta ja väsäsin työn itse valmiiksi. Osallistuvaa taidetta, sano.
(Bob Marleyn innoittamana aloitin samoihin aikoihin myös itse suunnittelemani kanavatyön, MacOS9 -käyttöjärjestelmän Key Caps -apuohjelmasta löytyvän tyylitellyn retrohenkisen tietokoneen näppäimistön neljällä eri harmaan sävyllä, mutta se ei tullut koskaan valmiiksi. Se on varmaankin tallella jossain, pitäisikin etsiä se ja kokeilla, jos inspiraatio löytyi uudelleen…)
Vuonna -96 hain TAIK:in tekstiilitaiteen linjalle, lähinnä siksi, että siinä oli kivoimmat ennakkotehtävät. Pääsin pääsykokeisiinkin, mutteivät huolineet sisälle. Näin jälkeenpäin ajatellen se on ehkä ihan hyvä, olen saanut itse löytää oman tyylini ajan kanssa ja pakottamatta. En ehkä kuitenkaan olisi halunnut (enkä edes helposti saanut) ammattia noin marginaaliselta taidealalta. Nyt voin puuhastella vapaasti ja omaan tahtiini.
Virkkaaminen, neulominen ja kanavatyöt ovat helposti käytettävissä olevia tekniikoita, niitä on helppo toteuttaa omalla kotisohvalla (ristipistokin toimisi, mutta olen sellaiseen pikkutarkempaan värkkäämiseen liian kärsimätön). Olen vuosikaudet suunnitellut ommeltavan ryijyn tekemistä, senkin kanssa voisi työskennellä sohvalla, mutta se vaatisi enemmän suunnittelua ja hankintoja materiaalien puolesta.
Nyt olen alkanut kaivata kunnollista ompelukonetta, sillä voisi artsujuttujen lisäksi tehdä ihan vaatteitakin, jos sellaiselle päälle sattuisi. Tällä hetkellä mulla ei ole minkäänlaista, eikä myöskään mitään käsitystä siitä, millainen olisi hyvä. Olen jo kertaalleen oppinut, että halvalla ei saa kunnollista, sillä tulin ostaneeksi paskavekottimen, joka ei suostunut ompelemaan edes farkkukankaan paksuista matskua. Vehkeen tulisi siis mielellään toimia paksuillakin kankailla, myös nahalla, mutta siinä ei tarvitsisi olla mitään eriskummallisia koruompeleita, vaan ihan perus-siksakit, suorat neuleet ja joustotikit riittäisivät. Osaako kukaan teistä lukijoistani suositella?
Lauantaina 8. marraskuuta 2008 klo 21:40
[…] Myös Roklinnusta tuttu Anu on taiteillut Hysse-nuken. Olimme täällä kaikki kolme ihan myytyjä. […]
Lauantaina 8. marraskuuta 2008 klo 23:13
Ompelukoneissa tuppaa nykyään kaikissa olemaan jonkinlainen setti koristetikkauksia. Itselläni on Pfaff 2023 Classic Style ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Monenlaista säätöä löytyy, mutta ennen kaikkea sillä voi ommella todella paksujenkin saumojen yli - ja vaikka tehdä nahkavaatteita. Hintaa oli vajaa tuhat euroa, mutta kun ompelukonetta ajattelee elinikäisenä ystävänä, ei se kirpaisekaan niin pahasti.
Sunnuntaina 9. marraskuuta 2008 klo 0:09
Ompelija, kiitos vinkistä! Tähän mennessä mulle on selvinnyt, että Singerin vehjettä ei kannata ostaa ja olen kuullut aiemminkin, että Pfaff olisi hyvä merkki. Olen itsekin arvioinut, että kunnollinen ompelukone maksaisi suunnilleen tuon verran, ja onhan se sitten kestävä jos se on hyvä.
Sunnuntaina 9. marraskuuta 2008 klo 19:11
Hysse on ihana - niin Anun tulkinta kuin alkuperäinenkin! Mahtaisivatko Aadolf-setä tai Mikki-täti inspiroida Anua samanlaisiin mestarillisiin suorituksiin? :)
On jännä että kirjoitit nyt juuri tästä aiheesta - siis itse löydetystä ja itse opetellusta intohimosta! Mä olen nimittäin miettinyt viime aikoina ihan samaa. Omalla kohdalla tämä intohimo tosin on ruoka, mutta yhteistä on se, etten ole myöskään alaa koskaan opiskellut tai mitään muutakaan virallista, mutta olen kuitenkin kehittynyt ihan näppäräksi ja - uskallanko sanoa - jopa innovatiiviseksi intohimoni saralla. Itseoppineisuus kunniaan! Ehkä ne parhaat jutut syntyvätkin juuri niin?
Sunnuntaina 9. marraskuuta 2008 klo 19:12
Kuten tavallista, höpötin tietysti ihan muuta kuin kysyit… ompelukoneista en ikävä kyllä tiedä mitään! ;) Paitsi että äitini sanoo ettei Singeriä kannata ostaa - mutta senhän jo tiesitkin.
Maanantaina 10. marraskuuta 2008 klo 14:28
Anna, mietin just, että pitäisi selvittää, saako jostain muun värisiä kissansilmiä kuin vihreitä - Mikki-täti esimerkiksi tarvitsisi keltaiset silmät ja muistaakseni Aatu-enokin. Täkäläisissä askartelu- ja nappikaupoissa on näkynyt vain vihreitä, joten pitää varmaan etsiä netistä.
Mitä itse löydettyihin intohimoihin tulee, itse oppimisessa ja oman fiiliksen mukaan tekemisessä on se hyvä puoli, että hommaan ei leipäänny eikä se ala tuntua työltä. Ja innovatiivisuus ehkä syntyy siitä, ettei ole pakko saada valmista ja siksi voi välillä kokeilla ja epäonnistuakin.
Maanantaina 10. marraskuuta 2008 klo 16:05
Olet oikeassa: sekä Aatu-eno (tosiaan ENO eikä setä!) että Mikki-täti ovat keltasilmäisiä. Toivottavasti keltaisia silmiä löytyy! :)
On tosiaan totta, ettei omaan juttuunsa leipäänny kun saa puuhata oman fiiliksen mukaan. Itseoppimisessa on minusta palkitsevaa myös se, että löytämisen, oivaltamisen ja onnistumisen kokemuksia tulee enemmän kuin koulunpenkillä. Kun opiskelee jotakin, oppilaalle kuitenkin enemmän tai vähemmän kerrotaan että näin-se-menee tai näin-se-on, ja paljon löytämisen iloa jää kokematta. Tietysti oppi on monessa kohtaa paikallaan, mutta mitä enemmän ottaa itse vastuuta oppimisestaan, sitä innostavampaa se on.
Sinänsä ajattelen, että itse opitusta intohimosta voi olla työksikin. Itse haaveilen, että voisin ainakin osittain myös ansaita intohimollani. Aika näyttää
Tekstiilitaiteesta muuten vielä: mä haluaisin kovasti hienon ryijyn! En sellasta perinteistä, vaan sekä väreiltään että kuvastoltaan vähän uudenaikaisemman. Ryijyt on mahtiksia - mutta mistä sellaisen hienon vaan saisi? Jos kivoja malleja olisi tarjolla, voisi tosin vaikka itse yrittää tehdä: koulussa joskus teimmekin pieniä ryijyjä, eikä se muistaakseni ollut kamalan hankalaa.
Maanantaina 10. marraskuuta 2008 klo 17:21
Itsekin haaveilen (lue: kuolaan) itselleni ompelukonetta. Äidilläni on käytössään 30-vuotta vanha Husqwarna, painava mutta silti kannettava laite, joka ei ikinä jätä pulaan. Oikeasti, ydinlaskeuman tullessa: kone juksuttaa edelleen. Itse olen aikeissa hankkia itselleni jonkun vanhan ja luotettavan laitteen, joka toimii varmasti ja jonka korjaamiseen ei vaadita tietokoneinsinöörin papereita.
Voi sitä käsillä tekemisen riemua ja intoa, inspiraatiosta nauttimista ja ylpeyttä: tämän tein itse.
Maanantaina 10. marraskuuta 2008 klo 21:19
Anna, ehkä voisi sanoa, että oppi on paikallaan, kun pitää harjoitella tekniikoita, mutta ideoiden löytymiseen sitä ei sitten enää välttämättä niin tarvita. Tosin mitä esimerkiksi neulomiseen ja virkkaamiseen tulee, mä olen joutunut opettelemaan tekniikoitakin aika pitkälti itsekseni, kun koulussa ei oikein osattu opettaa vasenkätistä.
Ryijyjen tekeminen kannattaa aloittaa sellaisesta harjoittelupaketista, en nyt muista mikä taho niitä myy, mutta niillä on liike Töölössä (joku käsityön ystävien kerho tms.). Itse olen joskus ommellut sellaisen pienen harjoitusryijyn (koko varmaan 20×20 cm) ja se oli ainakin tosi hauskaa hommaa. Jos pieni sujuu, voisi sitten koittaa isompaakin. Perusryijyjen mallit vaan ovat usein aika tylsiä, vähän liian perinteisiä. Mikään ei tietenkään estä suunnittelemasta itse. :)
Kike, nuo 30 vuotta vanhat laitteet ovatkin ydinsodan ja maailmanlopun kestäviä, minunkin sukulaisillani on sellaisia. Uudet eivät sitten ole sinnepäinkään yhtä hyviä.
Itse tehdystä - varsinkin jos se vielä onnistuu - tunnettua ylpeyttä ei kyllä mikään voita. :)
Maanantaina 10. marraskuuta 2008 klo 23:42
Wau! Olin ihan myyty tuosta Bob Marley kanavatyöstä, ystäväni arvostaisi tuollaista joululahjaa suuresti. Vieläköhän paketteja on saatavilla vai pitääkö vääntää itse:)
Maanantaina 10. marraskuuta 2008 klo 23:57
Riikka, siitä on vuosikausia kun ostin tuon, kannattaa kysellä Kiasma-kaupasta tai suoraan taiteilijalta itseltään. Tuollaisen kuvan pystyy kyllä varmaan vääntämään itsekin tarvittaessa.
Tiistaina 11. marraskuuta 2008 klo 14:37
eiiiii!! mulla on tuo sama puolakan marley — edelleen kesken. ostin sen yhdelle exälleni lahjaksi, hän kun piti reggaesta ja marleystä… tuolla se yhdessä muuttolaatikossa muistuttaa kyvyttömyydestä viedä asioita loppuun. ostin omani vuosituhannen vaihteessa kiasmasta.
ompelukone on ollut rakas teinistä asti. tein lukioaikoina lähes kaikki vaatteeni itse, koska sellaisia, joita olisin sietänyt, ei saanut mistään. singerini on jatkuvasti huollossa, tälläkään hetkellä se ei puolaa. :( kukaan ei varoittanut silloin joskus…
hysse on suloinen.
Tiistaina 11. marraskuuta 2008 klo 21:00
Mä ompelin myös paljon vaatteita ja muutakin lukioaikoina ja muutaman vuoden sen jälkeen - sittemmin mulla ei ole ollut (toimivaa) ompelukonetta, ja ompelu on jäänyt. Ja se juuri nyt harmittaa.
Mun Singerissäni ei alalangan kiristys koskaan toiminut oikein, ja lahjoitin sen eteenpäin ihmiselle, joka väitti osaavansa korjata sen. En ole kuullut mitään vekottimesta sittemmin, joten en tiedä, oliko vika korjattavissa.