Torstaina 23. lokakuuta 2008
Vi mot världen igen
Sugar Kane paasaa lemppariaiheestani eli pienen ihmisen (ja varsinkin naispuolisen sellaisen) suhteesta materiaan. Asiaan juuri sopivasti liittyen bongasin Oi ihana turhamaisuus -blogista päivän aforismin, jonka mukaan nainen ei koskaan tiedä, millaista mekkoa hän ei tarvitse, ennenkuin on ostanut sen.
Aforismeja ei tietenkään ole tarkoitus ottaa kovin vakavasti, mutta minäpä olen kurttuotsainen tosikko ja sanon, että kukkua. Tässähän on nimenomaan kyse siitä Sugar Kanenkin mainitsemasta maailmanselityksestä, jonka mukaan naiseuteen kuuluu kaapillinen kenkiä (mitä kauniimpia ja epämukavampia, sitä parempi) ja hajamielinen ja päämäärätön, vain shoppailun itsensä vuoksi tapahtuva shoppailu. Naisten kulutuskäyttäytymiseen liittyvät, viattomiksi tarkoitetut letkautukset liittyvät aika saumattomasti niihin kummallisiin roolimalleihin, joihin tyttölapset kasvavat huomaamattaan sisään.
Mutta ei sen ole mikään pakko niin mennä. Nainen tietää ihan hyvin, millaista mekkoa hän ei tarvitse, kunhan istuu sohvalle ja miettii hetken jos toisenkin ennen vaatekauppaan menoa. (Omalla kohdallani olen huomannut mietiskelyn johtavan siihen, että 99% maailman mekoista on sellaisia, joita tämä nainen ei tarvitse, ja olen oivallisen tyytyväinen tilanteeseen.)
Toinen kummallinen Naiseuden Syvimpään Olemukseen liittyvä uskomus on se, että vaatteita pitää olla paljon, koska töissä pitää olla joka päivä eri vaatteet. Kukkua, sanon taas. Itse olen ainakin huomannut, että ketään ei oikeastaan kiinnosta, vaikka luuhaisin monta viikkoa samoissa kuteissa (mainitsiko joku lempi- ja/tai turvavaatteet ja luottounivormut?) ja vaikka kiinnostaisikin, sehän ei ole minun ongelmani. Useimmiten taitaa olla niin, että se olen minä itse, jota asia kiinnostaa eniten.
Asiahan on oikeasti niin, että vaikka minulla olisi kaapissa viisitoista mekkoa, rrrakastun niistä vain yhteen kerrallaan ja sitä suhdetta jatkuu aina viikkokausia, ennenkuin taas rrrrakastun johonkin toiseen vaatekappaleeseen (joka sekin usein on kaapissa valmiina odottamassa). Olen muutaman vuoden aikana onnistunut karsimaan vaatekaappieni sisällön noin puoleen entisestä (kantamalla kamaa kirppislaatikkoon, mitä en enää haluaisi kovin suurissa määrin tehdä, syistä joista olen avautunut moneen kertaan - turhan kaman dumppaaminen jonkun toisen riesaksi ei pelasta maailmaa ainakaan minun mielestäni), mutta vieläkin kaapeistani löytyy liikaa tavaraa - sinne katoaa kaivattuja vaatteita ja niiden sijaan löytyy kaikenlaista sellaista, jonka en ole muistanut olevan olemassakaan, enkä siis ole edes osannut kaivata. Karsimisvaraa on siis edelleen, mutta kuten Sugar Kane toteaa, vaatekaappi on prosessi, jonka ei ole tarkoituskaan olla heti täydellinen. Jonain päivänä lähitulevaisuudessa kiskon taas kaikki kamat ulos kaapista ja käyn ne läpi kymmenennen kerran.
Aikoinaan, kun olimme persaukisia opiskelijoita ja säästimme kuukausitolkulla voidaksemme ostaa jo siihen aikaan jumalattoman kalliit Martensin maiharit, eräs tuttuni totesi, että “kengät eivät ole koskaan ostos, ne ovat investointi”. Olen yrittänyt ulottaa saman ajattelutavan kaikkiin vaatehankintoihin. En osta vaatteita siksi, että olisi jotain päällepantavaa, vaan siksi, että koska minun joka tapauksessa pitää pukeutua, miksen samantien tekisi sitä tyylillä? Oman osaansa soppaan tuovat tietenkin vaatebisneksen eettiset ongelmat ja ympäristöön kohdistuva kuormitus. Ne ovat asioita, joilta voisi toki sulkea silmänsä ja ajatella, ettei yksi pieni ihminen voi tuhota eikä pelastaa maailmaa, mutta itse en kykene siihen. En ole näissä asioissa mikään mallioppilas, mutta pyrin kyllä äänestämään lompakollani aina, kun siihen on tarvetta ja mahdollisuus, koska koen sen velvollisuudekseni kuluttajana.
Ideaalitilanteessa kaapissa on helposti hallittavissa oleva määrä valinnanvaraa, sieltä voi kiskoa päälle mitä vaan ja kaikki sopii yhteen kaiken kanssa ja näyttää hyvältä. Siihen minulla on tietenkin vielä matkaa, mutta olen ylpeä siitä, että olen päässyt jo jonkun verran eteenpäin.
Torstaina 23. lokakuuta 2008 klo 15:34
Kiitos tästä hienosta kirjoituksesta. Nykyään tuntuu, että kaikki on saatavilla ja kaikki ihana pitää saada OMAKSI. Olen jo täysin turhautunut ennen paljonkin seuraamiini tyyliblogeihin, koska ainainen ostamisen pakko ja uuden haluaminen on turhauttavaa luettavaa.
Haaste ei ole ostaa paljon vaatteita, niitä jotka sopivat ja jotka eivät VAAN haaste on hankkia asu, johon voi olla pitkään tyytyväinen. Mielestäni vaate on käyttöesine, jonka pitää kestää sekä aikaa että kulutusta.
En ymmärrä tätä naisellisuuteen liitettävää ostoshysteriaa, en kaupoissa enkä kirpputoreillakaan. Aika harvalta meistä oikeasti tavara ja vaate loppuu kesken vuosiin.
Torstaina 23. lokakuuta 2008 klo 17:00
Olen kanssasi ihan samaa mieltä. Tiedän, että olisin itsekin onnellisempi jos vaatekaapissani olisi vähemmän mutta kivempiä ja parempilaatuisia vaatteita. Harmi vaan, ettei ole aina ihan helppoa muuttaa omia tapojaan ja tottumuksiaan ja oikeasti jonkun 300 euron kenkäparin ostaminen tuntuu SITOUTUMISELTA - tykkäänkö mä varmasti näistä seuraavat 10 vuotta? -tyyppisesti. Ehkä jos oma tyyli, itsetunto ja kroppa (eikä paino heittele 10 kilolla vuodessa niinkuin minulla) on suht stabiilissa tilassa ja on järkevä käsitys siitä mitä haluaa ja kuka on, tuollaisia ostoksia on helpompi tehdä.
Luulisin että suurin osa on havahtunut tähän asiaan vasta viime vuosina, kun on alettu enemmän puhumaan esim. kulutuksen vaikutuksista ympäristöön. Ei tuo shoppailuhysteriakaan yhdessä vuodessa tullut, joten ehkäpä tämä vastakkainenkin kehitys vaatii aikaa. Minultakin jää moni blogi lukematta sen takia, että tekee pahaa kun joka päivä on kassillinen uusia vaatteita. Itsekin ostan liikaa ja liian halpaa, mutta menen mielestäni koko ajan parempaan suuntaan.
Ja tosiaankin se kanssabloggaajani kortti nyt oli ehkä lähinnä surkuhupaisa huomio siitä, miten usein käy, ei mikään sovinistinen elämänfilosofia. Arvasin että sen Sugar Kanen kirjoituksen jälkeen joku tarttuu siihen! Tuskinpa kukaan on kuluttajana niin täydellinen, ettei koskaan tekisi heräteostoksia.
Torstaina 23. lokakuuta 2008 klo 23:19
Eiköhän tasan 100% maailman mekoista ole asiallisesti ottaen tarpeettomia. Eihän isoisovanhempiemme sukupuolvella ollut juurikaan vaihtovaatteita (elleivät nyt sattuneet kuulumaan parempaan väkeen), ja jotenkin elo rullasi.
Mutta harva meistä ostaa vaatteita pelkän tarpeen perusteella. Minulle pieni kaappi yksinkertaisesti ei vain ole ideaali, vaikka tarpeeseen tämä ei perustu. Ihailen vaatteita itsenäisinä esineinä, en vain vaatevaraston osina, joten kaiken ei tarvitse sopia kaikkeen. Toki karsimisen varaa olisi, ja olen vähitellen muuttunut yhä harkitsevammaksi keräilijäksi.
Pyrin nykyään välttämään vaatteita, joilla ei ole kierrätysarvoa. Olen samaa mieltä siitä, että kirpparille dumppaaminen ei ole itsestäänselvästi ratkaisu; niihin tuodaan hirveät määrät vaatteita, jotka eivät kelpaa kuin pesuräteiksi.
Perjantaina 24. lokakuuta 2008 klo 15:43
Hyvä kirjoitus, kiva lukea punnittua tekstiä asiasta josta itse lähinnä avautuu suu vaahdossa ja silmät kyynelissä…
Tässä nousee mieleen taas kaikenlaista. Todellinen tarve esim. on sellainen, jonka voi käsittää miljoonalla tavalla: Hengissäpysymisen kannalta riittää että on jotain päällä (miel. lämmintä), mutta jotta elämä olisi (MINUN mielestäni) kiinnostavaa, mekonkin pitää olla kiinnostava, oli niitä yksi tai n kappaletta.
Mun juttu lähti siitä, että mun on tarvinnut valita mahd.selkeä linja pysyäkseni tolkuissa tavaramaailman kanssa, siihen kuuluu just sohvalla istuminen ja punnitseminen (mikä sit mahdollistaa myös “heräteostokset”, kuten äskeinen elläinkuvioinen halatti kirpparilta - olen halunnut sellaista kauan, mutta eläisin edelleen vaikken sellaista saisi) ja hyvin usein jonkin tietyn tavaran metsästyksestä luopuminen. Mä en jaksa silleen, että vaatteidenkaan ajattelu ja metsästys hallitsevat liikaa elämääni. Pukeudun elääkseni, en elä pukeutuakseni, jos nyt tällanen ilmiselväily sallitaan. mä otan vaatteeni kauhean tosissani, enkä jaksa tehdä enää virheitä sillä saralla.
Mua muuten aikoinaan ahdistivat kauheasti jossain Voguessa esitellyt (yleensä iäkkäämmät) tosityylilyylit, joiden vaatekomero oli sekoitus japani-designereita, musta-harmaa-valkoista kashmiria, ja jotka ostivat aina samantyyppisiä juttuja lisää, nyt mä haluan Isona olla itse samanlainen. Paitsi en ihan vielä.
Kirsikalle vielä, itselläni oli ns. oma tyyli tosi kauan parinkympin jälkeen hukassa, nimenomaan painonnousu ja Oikeisiin Töihin meneminen on sellainen, joka kummasti syö itsetuntemusta… Nykyään huomaan palanneeni tykkäämään hyvin pitkälle samoista jutuista kuin tyylistäni tarkkana lukiolaisena, plus sit lisäksi ovat tulleet laadukkuuden ja jotenkin aikuisuuden kaipuu. Ehkä “sinun iässäsi” (SORRY!!!) ei kannata ottaa asiaa liiankaan vakavasti, vaikka sitoutumiset on rahallisesti isoja, niin riittäähän sekin, jos niistä tykkää vuoden ihan täysillä ja sitten vanhempana voi kaivella omia aarteita että tällasia mä käytin, ja voi kun oli kivaa. (Ja ehkä ottaa ne uuteen käyttöön taas?) En mäkään usko pukeutuvani just prikuulleen samoihin vetimiin hamaan hautaan, mutta suunnilleen samanhenkisesti. Ehkä.
Vasiliisan kommenttiin vielä täälläkin, että tavaramäärähän sinänsä ei ole se issue, vaan oman tiensä löytäminen. Jos kamat ahdistaa, niiden määrää kannattaa vähentää, jos rakastaa kaikkia aarteitaan, niin homma on hyvin. Sinänsä mun mielestä vaatekappaleiden arvostaminen itsenäisinä teoksina ja vaatimus että kaikki sopis (kutakuinkin) kaikkeen (ainakin fiilikseltään) eivät sulje pois toisiaan.
Tulipa pitkä!
Perjantaina 24. lokakuuta 2008 klo 15:55
Semmosta piti vielä sanoa, että todellakaan työkavereita ei kiinnosta, missä releissä siellä hiihtää. Itse en pysty pukeutumaan peräkkäisinä päivinä samaan asukokonaisuuteen, mutta esim joku hame tai pusero tai neuletakki tai vyö voi olla koko viikon SE juttu, jonak ympärille muut rakentuu. Tai kuukauden.
Jumitusvaatteista puhutaan jotenkin nolostelevaan sävyyn, musta ne on vaan merkki siitä, että inehmo tuntee itsensä. Ainakin viikon kerrallaan.
Perjantaina 24. lokakuuta 2008 klo 20:26
hoi flikat, on olemas kans tä mairen posse ketkä potki samojen asioiden kans, tavallaa. ostin tänää taas 2 ruotsalaist muotilehtee ja olen nyt tajunnu et mä oon 32 ja mä tiedän just milt näyttää oon muuttaa yhtee mun poikakaverin kaa pieneen kämppää ja haluun saada uuden kliffan pöydän elämäl. ja siihe liittyy kans mun vaatekaappien putsaus..
eli siis haluan et mun vaatekaappi on upee, simppeli (musta-harmaa) kokonaisuus, kätevä ja istuva, laadukas ja mieltä ja silmää hivelevä. setti mikä muokkaa mut näyttään just silt mitä oon, 32-vuotias itseensä ja elämäänsä tyytyväinen svennomaani.
joo työkavereit ei kiinnosta mun vaatteet, mul on ollu sama filippa k päällä jo viimeiset.. öö.. 4 kuukautta.
Perjantaina 24. lokakuuta 2008 klo 20:55
Pakko kommentoida kirjoituksen ihanaa otsikkoa. Oikein läikähti sydämessä.
Maanantaina 27. lokakuuta 2008 klo 12:19
Täällähän on ollut vilkasta, mahtavaa - pahoittelen, että olen itse vähän myöhässä vastausteni kanssa, mutta olin viikonlopun toisaalla.
Elsa, tuo onkin hyvä pointti - kaikkea ihanaa ei tosiaankaan tarvitse saada omaksi. Sellaissa ajattelussa on sekin ongelma, että se johtaa usein halpojen korvikkeiden hankkimiseen, koska ihanilla asioilla on tapana maksaa paljon.
Vaate on todellakin loppujen lopuksi käyttöesine, käyttötarkoituksia tosin on erilaisia eikä kaikkien vaatteiden ole tarkoituskaan olla koko ajan käytössä. Mutta perimmäinen tarkoitus on tosiaan se, että niitä käytetään.
kirsikka, annoit minulle juuri hyvän aiheen seuraavaan pohdiskeluun, kiitos siitä! Tyyli, itsetunto ja kroppa ovat tosiaan avainasemassa, kun miettii omia kulutustottumuksiaan. Palaan asiaan lähiaikoina…
Enkä muuten kokenut kanssabloggaajasi korttia sovinistiseksi elämänfilosofiaksi - eihän tuollainen ajattelutapa ole pelkästään miesten viljelemää, vaan naiset ovat kyllä keskenäänkin siinä innolla mukana. Eikä tietenkään kukaan ole täydellinen, mutta asioiden taustoja ja syitä ja seurauksia on silti hyvä pohtia.
vasiliisa, todellinen tarve voidaan tosiaan määritellä monella tavalla, niinkuin sugar kane alapuolellasi toteaa - itsensä ilmaiseminen vaatteitten kautta voi olla tarve sekin, vaikkei tietenkään yhtä välttämätön kuin lämpimänä pysyminen.
Mitä kirppareihin tulee, minua hämää niissä nimenomaan se, että ne ruokkivat kertakäyttökulutusta tarjoamalla oivallisen tavan pestä omaatuntoa.
sugar kane, on oikeastaan aika hassua, että näissä asioissa nähdään helposti vain kaksi puolta - pukeutuminen on joko hömppäilyä koko rahan edestä tai sitten pitää hylätä kokonaan ajatus siitä, että pukeutuminen voisi olla jotain muutakin kuin vain itsensä pitämistä lämpimänä. Minusta asia on nimenomaan jotain noiden väliltä, ja näissä pohdiskeluissa on kyse sopivan tasapainon hakemisesta. Asiaan tietysti liittyy muitakin ulottuvuuksia, joita tuolla aiemmin jo pohdiskelinkin (raha, ympäristö jne.).
Tasapainon olisi tietty hyvä löytyä myös sen suhteen, miten ison osan ajastaan käyttää päänsä vaivaamiseen näillä asioilla.
maire, hyvä pointti tuo ikäjuttu, samaa olen pohtinut itsekin. Jossain vaiheessa sitä tosiaan tajuaa olevansa AIKUINEN ja näkee pukeutumiseen liittyvät asiat hiukan eri tavalla kuin ennen.
anna, varmaan tiedätkin sitten, kenen biisi on kyseessä? :)
Tiistaina 28. lokakuuta 2008 klo 12:40
Tässä onkin jo sanottu niin paljon osuvia pointteja, etten kuluta enää paljon palstatilaa. Tuo ikä-asia vaan kiinnostaa minuakin. Sugar-kane mainitsee että tyyli on nyttemmin lähentynyt omia lukioaikaisia mieltymyksiä, ja voin omalla kohdallani sanoa samaa. On tosi kiinnostavaa että on ehkä jo teininä löytänyt sellaisia juttuja, jotka sitten oikeasti miellyttävät myöhemminkin, mutta että siinä kahdenkympin kieppeillä harhautuu jotenkin sivuraiteelle. Myös mulla oli homma hakusessa pahimmin juuri parikymppisenä tai vähän alle - ja silloin varmaan oli itsetuntokin heikoimmillaan. Onkohan se sitten niin, että murrosiässä sitä on aika aidosti sellainen kuin on, parikymmppisenä sen pyrkii jotenkin kieltämään ja yrittämään jotain muuta, ja kolmekymppisenä alkaa taas hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Ei mun tyyli tietenkään ole sama kuin murrosiässä, mutta yllättävän paljon on kyllä samoja elementtejä. Kiintoisaa.
Mitä tyyliin tulee, on kyllä ihan kivaa olla AIKUINEN. Ei tarvitse enää etsiä ja kokeilla niin paljon. Ikääntyminen on musta muuten muullakin tavoin vain kivaa! En haikaile ikuisen nuoruuden perään - en todellakaan! Tähän mennessä on koko ajan mennyt vain paremmin. Missäköhän kohtaa homma kääntyy??
No, pitkähän tästä taas kumminkin tuli. :)
Tiistaina 28. lokakuuta 2008 klo 17:09
Anna, mielessäni muhii just kirjoitus tuosta ikäasiasta, sitä voisi ruotia vähän enemmänkin. Ja sehän tosiaan pitää paikkansa, että ne hyvät jutut jostain kauempaakin historiasta pysyvät luontevasti mukana, vaikka ikää tuleekin lisää.
Ja taitaa olla niin, että itsetunto on itse kullakin heikoimmillaan siinä vaiheessa, kun muuttaa omilleen, alkaa opiskella ja tehdä töitä ja muutenkin rakentaa omaa elämäänsä itse. Siinä elämänvaiheessahan jää tavallaan hetkeksi tyhjän päälle.
Tiistaina 28. lokakuuta 2008 klo 17:56
Odotan innolla tuota ikäpostausta! Tätinä on kivaa! :)
On muuten aivan totta tuo, että parikymppisenä jää jotankin tyhjän päälle. Hyvä huomio!
Tiistaina 28. lokakuuta 2008 klo 19:57
mä en ikimaailmassa haluis olla enää se eksyny parikymppinen, moon niin tyytyväinen et olen 32, se on mahtavaa. oikeesti tavallaan tietää mitä haluaa ja milt halu näyttää ym. mut tosin joo.. tuolta teiniajoilta on muutamia juttuja jotka on jääny elämään tai jotka on noussu pintaan uudelleen. mulla on mun ihan ykköslempivaate edellen mun musta villapaita ku täti neulo mulle lukion kolmannella, cure oli kova sana ja jumpperin piti olla musta iso ja v-pääntiellä. ja talk about ekologisuus, paita edelleen iskussa, hyvin tehty ja blah ja aikaa kuitenki kulunu sen 13 vuotta (herra siunaa silti se hiukan kirpasee ku sen noin kirjottaa..) eli eli, ei kertakäyttökamaa kuitenkaan.
mullahan on se tilanne et erinäisitä syistä oon taas hiukan siinä samassa tilanteessa tyhjän päällä so to speak et ei o kämppää jne ja omaa elämää rakentelen vasta (tavallaan siis, paljon on kuitenkin perustuksia jo luotuna). mut täs iäs se on oikeestaa vaan ja ainoastaan loppupeleis aika mahtavaa. toisin ku aikoinaan ni on aika tarkka ajatus mieles et mihin päin ja miten alkaa handlaamaan tätä koko konseptii, tätä mairen maailmaa ja elämää.
Keskiviikkona 29. lokakuuta 2008 klo 0:56
Mä puolestani olisin mieluusti vielä toistamiseen nuori. Mutta sellaista korttia ei kai tarjota, että saisi olla uudelleen nuori tällä tiedolla tai edes osalla tästä tiedosta mitä tähän ikään mennessä on kertynyt, joten tiedähäntä tekisikö asioiden uudelleen elämisen mahdollisuus minua autuaammaksi. Luultavasti ei.
Kirpparit. Ensin ne olivat välttämättömyys: raha ei riittänyt muuhun ja vaatetta piti saada. Nyt, koluttuani kirpputoreja jo pari vuosikymmentä, löydän kirpputoreilta asioita joita en löydä muualta: kotimaisia vintagekenkiä ja rakastamiani vanhoja huonekaluja (tosin jälkimmäisissä saturaatiopiste on saavutettu). Laaduttomat kertakäyttörätit jäävät minulta rekkeihin armotta.
Pukeutuminen on minulle enemmänkin väline vahvistaa persoonani eri puolia kuin väline itseilmaisuun… tosin raja näiden välillä kuulostaa veteen piirretylle viivalle. Vaatetus on minulle vähän niinkuin univormu. Ja kyllä vain, teiniajan punktyyli kummittelee pukeutumisessani jälleen, vuosien jälkeen. En viihdy beigessä tai pastilleissa vaikka miten yrittäisin, mutta vanha nahkarotsi ja mustat byysat, naru-solkisaappaat sun muut… anytime! :D
Keskiviikkona 29. lokakuuta 2008 klo 11:06
Anna, tulossa on lähiaikoina…
maire, tajusin just, että kun peruskoulu ja lukio kestivät yhteensä 12 vuotta, niin lukiosta pääsemisestä on jo kaksi vuotta enemmän. Eli siis 14 vuotta. Kersana tuntui siltä, että kouluputki kestää ikuisesti, mutta mihin ne 14 vuotta sen jälkeen katosivat?
Ja tosiaan, jos joutuu ottamaan uutta starttia tämän ikäisenä, siinä varmaan on se puoli paremmin, että vähän jo tietää, mihin suuntaan haluaisi olla menossa.
Katja, mä luulen, että jos päätyisin takaisin nuoreksi tämän hetken tietämykselläni, tulisin hulluksi siitä ääliötouhusta… olen jotenkin vakuuttunut, että kaikelle kohellukselle on oma aikansa eikä siihen kuulu palata. :)
Persoonan vahvistaminen on kyllä sekin oikeastaan itseilmaisua, tai niin mä ainakin sen asian käsitän. Ja se on tosiaan kiehtovaa, miten teiniajan tyylijutut palaavat takaisin, niin tuntuu käyvän aika monelle.
Keskiviikkona 29. lokakuuta 2008 klo 19:14
Maire, olen sun kanssa aika samassa tilanteessa, eli elämä aika levällään vaiks oonkin näin “vanha”, ja olen samaa mieltä että tää on aika mahtavaa! Mieluummin itsensä tuntien etenee vaikka hitaasti kohti sitä omaa maailmaa kuin on siinä tyytymättömässä välitilassa, koska se on jotenkin muka-oikea elämäntilanne. Nimim. KOKEMUSTA ON.
Keskiviikkona 29. lokakuuta 2008 klo 21:47
ku sepä se, et joo, ei o kämppää, joo ei o sitä duunii mikä olis wow wow MUTTA oon saanu opintoni (vihdoin..) loppuu ja ainakin tiedän mikä on se mun haave ja mitä en missää nimes haluu tehdä. ja se on hienoo. ja tän ikäsenä ei enää jaksa oikeesti yhtää miettii mitä “pitäs” olla ja mitä muut ajattelee tai muuta turhaa.
ennemmin fiksu ja köyhä nykyisyys ku ankee ja ahdistava paperilla hyvä todellisuus.
hyvä me, sugar!
Torstaina 30. lokakuuta 2008 klo 2:07
Yhdyn edellisiin puhujiin siinä mielessä että itsekään en sitä omaa paikkaa koe vielä löytäneeni tässä maailmassa. Mutta olen myös menettänyt uskoni, että sellaista edes on, elämä kun koko ajan vaan muuttu, venyy rajoistaan ja pullistuu keskeltä… Meidän sukupolvellamme on ylellisyys ja samalla kirous olla sukupolvi joka ei elä oikein minkäänlaista valmista muottia vaan omaa täyden valinnan vapauden… mullistusten sukupolvi. Ja näinkö meille täällä sitten käy? :)
Torstaina 30. lokakuuta 2008 klo 14:48
Katja, tuo taitaa kyllä pitää paikkansa. Latelin jo vähän muuta asiaa meidän sukupolvestamme tuohon uudempaan kirjoitukseeni, mutta enpä tajunnut tulla katsoneeksi asiaa tuolta kantilta.