Keskiviikkona 29. lokakuuta 2008
Det känns som när jag kom hit way back in 93, en ynklig rad av fotspår, en oändlig kontinent
Edellisen kirjoitukseni kommenteissa oli keskustelua aikuistumisesta ja itsensä löytämisestä. Lupasin jatkaa aiheesta vielä vähän lisää.
Vohkin otsikon juuri äsken kuuntelemastani Kentin biisistä Columbus, ihan vaan siksi, että kiskoin tänä aamuna töihin lähtiessäni ruskeat nahkasaappaat, joita käytin myös vuonna -93. Kuten useammalle kommenttilaatikossani keskustelleelle, myös minulle on käynyt niin, että olen ihastunut uudelleen nuoruuteni tyylijuttuihin, grunge- ja rokkimeininkiin ja goottilaiseen mustaan. En kuitenkaan pue niitä samalla tavalla univormumaisesti kuin silloin, vaan poimien ideoita ja sekoittaen niitä nykyiseen, aikuiseen tyyliini.
Vuonna -93 olin 18-vuotias ja tietenkin aivan keskenkasvuinen. Sen ikäisenä olin kuitenkin itsetuntoni puolesta vielä turvassa, sillä kotona asuvaa lukiolaista ei maailma ollut vielä päässyt kolhimaan. Sugar Kanen kakskymppiskadotukseksi nimeämä ilmiö tapahtui vasta pari vuotta myöhemmin, siinä vaiheessa, kun muutin pois kotoa, seurustelu muuttui yhdessä asumiseksi, aloin opiskella ja etsiä töitä ja muutenkin rakentaa elämääni itse. Kuten itse sanoin edellisen kirjoitukseni kommenteissa, pieni ihminen joutuu tuollaisessa tilanteessa vähäksi aikaa tyhjän päälle, joten ei ihme, että siinä hötäkässä hukkuu itsetunto ja -tuntemus.
Itseltäni ei niinkään ollut hukassa kroppa, vaan naiseus, silleen niinku henkisenä tilana, ja tietenkin myös ulkoiseen tyyliin heijastuen. Kuvittelin pitkään, että naiseus ja naisellisuus ovat vanhanaikaista hömppää, joihin Tiedostava Ihminen ei sorru ja että voisin olla onnellinen ja sinut itseni kanssa peittämällä tuon itseeni hyvin olennaisesti kuuluvan puolen kokonaan. Ainoa, mikä minulta oikeasti oli hukassa, oli ymmärrys siitä, ettei naisellisuuden tarvitse koostua kliseistä ja perinteisistä rooleista, vaan jokainen nainen voi toteuttaa sitä omalla tavallaan. Sen ymmärryksen löytämiseen meni muutama vuosi, ja vasta sen jälkeen tajusin, miten olennainen asia kokonaisuudesta puuttui.
Toinen asia, jonka hukkuminen - tai oikeastaan hidas löytyminen - on tuntunut olevan omalle ikäpolvelleni jotenkin ominaista, on aikuisuus. Olen yrittänyt miettiä, mistä se johtuu, että kovin monet, minä mukaan lukien, ovat halunneet venyttää teini-ikäänsä pitkälle kahden(ellei kolmenkin)kympin tuolle puolen. Yksi mieleeni tullut selitys on se, että me suistuimme kakskymppiskadotukseen 90-luvun laman jälkimainingeissa aikana, jolloin työ- ja opiskelupaikkojen haaliminen oli vaikeaa ja tulevaisuudennäkymät muutenkin aika hämärät. Sellaisessa maailmassa aikuiseksi kasvaminen ei ehkä tuntunut kovin houkuttelevalta.
En oikein muista, milloin se lopulta tapahtui - ehkä joskus viime vuonna, kun kävelin ensimmäisiä kertoja töihin 18-vuotiaana ostamissani saappaissa. Tajusin, että olen oikeasti aika pirun paljon vanhempi ja viisaampi kuin vuonna -93 ja että olen pirun tyytyväinen tilanteeseen. Tunnen itseni, olen löytänyt kaikki hukassa olleet puoleni ja tiedän suurinpiirtein, millainen haluan olla ja millainen oikeasti olen. Vaikka en välttämättä edelleenkään tiedä, minne varsinaisesti olen menossa, en enää koe tarvetta edetä juosten niinkuin vuonna -93. On oikeastaan aika hassua, että silloin oli aina niin kiire eteenpäin, kun juuri se oli suunta, johon ei halunnut edetä. Tietenkään koko kuviota ei nähnyt silloin noin kirkkaasti - eihän sitä nähnyt ollenkaan - joten ei ihme, että jossain vaiheessa saattoi vähän ahistaa.
Torstaina 30. lokakuuta 2008 klo 15:50
Hyvä kirjoitus - ehkä jollakin tavalla introspektiivisempi kuin tekstisi yleensä? Tarkoitan siis lähinnä sitä, että toki tyyli- yms. pohdintasi ovat aina syvällisiä ja analyyttisiä, mutta harvemmin ehkä olet kirjoittanut näin selkeästi juuri naiseudesta tai aikuisuudesta, siis yleisinhimillisistä ilmiöistä. Pidin tästä kovasti! En jaksa juurikaan lukea ns. päiväkirjablogeja, mutta toisaalta elämän ja ihmisyyden pohdinta on aina tosi kiinnostavaa.
On varmaan totta, että lama kasvatti aikuisia jotka eivät halua aikuistua. Mutta luulen että keskeisempi selitys on kuitenkin se että nykyään yksinkertaisesti voimme olla pidempään “teinejä” - ja että haluamme juuri sitä. Siis että se on KIVAA pitkittää nuoruusaikaa. Tätä ei vissiin saisi vaan sanoa ääneen. Ei saisi sanoa että haluaa itsekkäästi nauttia elämästään ja keskittyä itseensä (ja ehkä siihen kahden aikuisen “helppoon” ja melko riippumattomaan suhteeseen). Minusta me nuoret (kaupunkilais)aikuiset olemme varsin hedonistista porukkaa: koko ajan elämysten ja uusien nautintojen perässä. Silti on omalla kohdalla ollut mielenkiintoista huomata myös se, ettei tämä itsensätoteuttaminen ja nautiskelu kuitenkaan ihan riittänyt. Halusin sitten kuitenkin luopua vapaudestani, hankkia lapsen…sanalla sanoen ottaa vastuuta ja aikuistua. Kaipa sekin tarve on siis aika syvällä meissä, jopa biologiassamme?
Torstaina 30. lokakuuta 2008 klo 16:34
Itsekin huomasin, että tämä meni aika syvälliseksi, mutta edellinen kirjoitus innoitti tähän…
Tuolla edellisen kirjoitukseni kommenteissa Katja heitti vielä yhden hyvän syyn siihen, miksi meidän sukupolvemme harhailee eikä aikuistu: meillä on niin paljon vaihtoehtoja, ettei ole kovin helppo päättää, mihin suuntaan haluaisi edetä. Ehkä sopivia selityksiä ovat kaikki kolme - haahuilu on kivaa, valinnanvapautta on liikaa eikä tulevaisuudesta ole tietoa.
Ja kai se kuitenkin menee niin, että siihen haahuiluun lopulta kyllästyy.
Torstaina 30. lokakuuta 2008 klo 16:53
“…haahuilu on kivaa, valinnanvapautta on liikaa eikä tulevaisuudesta ole tietoa.”
Juuri niin.
Torstaina 30. lokakuuta 2008 klo 18:55
Mahtava kirjoitus, tässä on pureksittavaa taas pitkäksi aikaa, kiitos!
Tuo mitä kirjoitat naiseuden ja aikuisuuden hyväksymisestä on tosi läheistä myös mulle. Mä jankutin pitkään, että mieluummin vanha kuin aikuinen ja tyttöys tuntui houkuttelevammalta kuin joku ihme naiseus. Ihan viime aikoina olen huomannut olevani aikuinen nainen, ja hiton tyytyväinen asiain tilaan. Edelleenkään en osaa selkokielisesti kertoa, mitä ne tarkoittaa, ja usein luen vaikka listoja “Nämä jutut on Aikuisuudessa/Naiseudessa hienoja” ihan ymmälläni ja vieraantuneena, mutta oon mä niitä silti.
“Ainoa, mikä minulta oikeasti oli hukassa, oli ymmärrys siitä, ettei naisellisuuden tarvitse koostua kliseistä ja perinteisistä rooleista, vaan jokainen nainen voi toteuttaa sitä omalla tavallaan.” Sama pätee aikuisuuteen, mä olen omanlaiseni aikuinen nainen, ja varmaan sellainen, joka tulee jatkossakin etsimään ja joutuu miettimään just sitä omaa tapaa olla maailmassa. Mutta kyseenalaistaminen ja prosessissa oleminen lienee mun tapa olla maailmassa, ei tästä sen valmiimpaa edes tarvi tulla!
Torstaina 30. lokakuuta 2008 klo 21:42
Naiseuteen taitaa liittyä myös sellaisten itsestä löytyvien puolten hyväksyminen, jota tytön ei tarvitse edes miettiä, siinäkin mielessä tyttöyteen on helppo takertua.
Ja tosiaan, aikuisuus ei välttämättä ole asuntovelkaa ja uraputkea, vaan se voi olla paljon muutakin. Eikä se ole mitään valmista, vaan tosiaan sitä samaa prosessia, joka jatkuu täältä ikuisuuteen. Jokainen omalla tyylillään.
Perjantaina 31. lokakuuta 2008 klo 13:39
Joo, musta on ihan hassua kytkeä aikuisuutta joihinkin sellaisiin ulkoisiin tunnusmerkkeihin, kuten lapseen, uraan tai omistusasuntoon (varmaan itsekin syyllistyn tähän, mutta pyrin välttämään sitä). Tämä logiikkahan törmää heti ongelmiin: onko muka teiniäiti aikuinen koska hänellä on lapsi? Ja eivätkös juuri ne nuoruutensavenyttäjät usein ole niitä uraputki-ihmisiä, sillä siihen itselle omistautuvaan elämäntapaan tarvitaan rahaa - ja sitä saa vain paiskimalla paljon töitä?)
Suomalaisten työkeskeisyydestä muuten vielä: en suostuisi ajattelemaan että en ole aikuinen koska olen “vain” kotiäiti ja satunnaista keikkatyötä tekevä. Musta aikuisuus on enempi sellainen state of mind -tyyppinen homma. Omalla kohdalla olen kokenut tärkeimmäksi sen, että olen jossain määrin oppinut ottamaan vastuuta ja itsetuntemukseni on parantunut. Eivätkä nämäkään varmaan ole mitään universaaleja juttuja, joku toinen kokee aikuisuutensa ihan toisin. Niinku sanottu kukin omalla meiningillään.
Ja joo, ehdottomasti juuri noin, ettei aikuisuus ole mitään valmista - eihän mikään tässä elämässä koskaan ole. Itse mä ehkä jotenkin koen että olen vähitellen astunut aikuisuuteen, mutta paljon on vielä edessäpäin. Onneksi. :)
Lauantaina 1. marraskuuta 2008 klo 21:01
Minulle aikuisuus on parhaimmillaan sitä, että olen valmis ottamaan täyden vastuun tekemisistäni. Asian laidan ollessa näin on minulla myös täysi vapaus tehdä asioita ja vapaus jättää tekemättä. Erityisesti jälkimmäinen kasvaa minussa vuosi vuodelta; tuntuu varsin miellyttävältä voida sanoa että en tarvitse enkä halua tuota, oli kyseessä sitten trendivaate, jokin statuskotkotus tai vaikkapa uraputki. Viimeksimainittuun olen aivan liian kärsimätön ja utelias; hetikohta tarpeeksi jostain asiasta opittuani alan kyllästyä ja kiinnostua jostain ihan muusta… ja tämä, jos mikä, on aika huonosti “aikuinen” piirre.
Maanantaina 3. marraskuuta 2008 klo 17:07
Ehkä aikuisuuden määrittely ja siitä kiinni saaminen on juuri siksi niin vaikeaa, että määritelmä on niin häilyvä - keskeistä on juuri tuo Katjan mainitsema täysi vastuu omista tekemisistä, mutta se ei lopulta ole kovin konkreettinen asia ja on lopulta aika tilannekohtaista, milloin sen vastuun pystyy ja haluaa kantaa. Ja itsetuntemus on olennaista, mutta sekin on aika abstrakti asia.
Anna, uraputki ja nuoruudenvenytys kuuluvat tosiaan jossain määrin yhteen - ehkä myös niin, että uraputkeen uppoamalla on helppo väistellä niitä aikuisuuteen liittyviä kysymyksiä, koska aika ei riitä niille ja on jotain muuta tekemistä.
Katja, tuo vapaus jättää asioita tekemättä on mainio huomio, aikuisuuskin siis on tietyllä tavalla itselle omistautuvaa.
Keskiviikkona 5. marraskuuta 2008 klo 17:48
Ylitin itseni ja jaoin sulle plakaattia blogissani!