Tiistaina 9. syyskuuta 2008
Love is blindness, I don’t want to see, won’t you wrap the night around me
Syysbiisejä listatessani unohdin yhden tärkeän, joka on seurannut minua syksyisin jo vuodesta 1991. Se tuli mieleeni, kun luin, kuinka kauniisti Rokkihomo puhui U2:sta ja surullisista lauluista, ja olen kuunnellut sitä nyt pari päivää repeatilla.
U2:n huikein ja upein levy (ja oikeastaan ainoa, jota jaksan edelleen kuunnella) Achtung Baby ilmestyi syksyllä -91 (marraskuussa). Sen viimeinen raita on hidas, kaunis ja surullinen Love is Blindness:
Biisissä soi sähkökitara juuri sellaisena kuin minä tykkään - yksinäisenä, melankolisena ja säröilevänä. Wikipedian mukaan Bono on sanonut The Edgen kitarasoolosta, että se on “a more eloquent prayer than anything I could write”.
Olen tainnut aiemminkin mainita, että nykyään Achtung Baby tuo mukanaan ikävän Berliiniin, vaikken vuonna -91 tiennyt koko kaupungista mitään. Silloin levyn kansilehdellä olleet Anton Corbijnin valokuvat olivat vain hienoja, nyt ne ovat toisella tavalla tuttuja.
Keskiviikkona 10. syyskuuta 2008 klo 8:30
Samaa mieltä Achtung Babysta - se soi meillä edelleen säännöllisesti. Ultra Violet ja Love is Blindness, niihin ei voi kyllästyä.
Keskiviikkona 10. syyskuuta 2008 klo 9:44
Achtung Baby on siitä harvinainen levy, että kaikki sen biisit ovat hyviä, yhtään turhaa täytettä ei ole joukossa. Sellaisia on lopulta aika vähän.
Torstaina 11. syyskuuta 2008 klo 16:20
…Love is Blindness soi “Zooropa” -kierueilla 92-94 (or so) setin aivan viimeisenä kappaleena (en ollut konsertissa koskaan, mutta hä hää, mulla on parikin bootlegia, joita kuuntelin noihin aikoihin to-del-la paljon…).
Ja se on aivan käsittämättömän hieno.
Achtung Baby muutti käsitykseni rock-musiikista, simple as that.
Kerronpa vielä salaisuuden: Achtung Babyn loppu, siis biisit “Acrobat” ja sitä seuraava “Love is Blindness”… blow me away… to stars and tears.
Torstaina 11. syyskuuta 2008 klo 16:26
No mut, se salaisuus vielä: Nuo kappaleet eivät koskaan häviä selkäytimestäni, koska niihin(kin) liittyy aikanaan valtavan isosti koettua, eh, Täyttymätöntä Rakkautta.
Isosti isosti… Jolloin tyttöystäväkokelaat vaihtuivat poikaystäväkokelaiksi…
(ja Täyttymätöntä, koska hapuilevaa pikaseksiä autossa ei lasketa, eihän, silloin kun omissa unissa oli Yhteinen Elämä iankaikkisesti aamen).
“…don’t let the bastards grind you down”
…
Torstaina 11. syyskuuta 2008 klo 20:47
Muistelen nähneeni jonkun Zoo TV Tour -kiertueen videon (vai olisiko ollut itse se Zoo TV -ohjelma), jossa näytettiin keikkaa, jonka viimeisenä biisinä oli juuri Love is Blindness - ja Bono haki yleisön joukosta jonkun tytön tanssimaan, niinkuin sillä kiertueella oli ilmeisesti aina tapana.
Ja minullakin tuohon levyyn liittyy nuoruuden sydänsuruja. Se on oilut ihan loistava levy taustamusiikiksi sellaisille, koska jokainen biisi tuntuu kertovan jonkinlaisista umpisolmuista ja osa myös siitä, miten ne aukeavat.
“And you can dream / so dream out loud / and you can find / your own way out…”
Perjantaina 12. syyskuuta 2008 klo 16:54
Oi, oikein menee kylmät väreet selkäpiitä pitkin: Achtung Baby on yksinkertaisesti täydellinen levy. Se sopii pimeisiin, kylmeneviin syysiltoihin tähtitaivaan alle kuunneltavaksi. Se voisikin sopia tämän illan ohjelmaani aivan suunnattoman hienosti.
Levyltä kuulee, että se on tehty synkissä tunnelmissa; Edgen avioliitto oli juuri päättynyt eikä bändin tulevaisuudesta ollut tietoa. Kunnes tuli One ja avasi solmut. Achtung Baby lähtisi ehdottomasti autiolle saarelle kanssani, siitä ei olisi epäilystäkään.
Maanantaina 15. syyskuuta 2008 klo 18:15
Samoilla linjoilla ollaan! Jes. U2 soi vielä vanhainkodissakin.
Pitäisikö tulevaisuuden vanhainkotien asukit ryhmitellä musamaun mukaan :-) ? Mä haluan Achting Babyihin ;-D
Maanantaina 15. syyskuuta 2008 klo 19:32
Asta ja rinsu, mahtavaa saada uusia kommentoijia, joita yhdistää rakkaus hienoon levyyn! Tervetuloa.
(Olen kuunnellut Achtung Babya repeatilla viikon ja jatkan edelleen.)