Torstaina 7. elokuuta 2008
Rollin’ just to keep on rollin’
Ensin tärkein: päiväunieni hämärän kohteen, Mark Laneganin ääni on livenä melkeinpä matalampi kuin levyillä. Mutta hämärästä puheen ollen - oliko Mark Lanegan tosiaan eilen illalla Tavastian lavalla? Näkikö kukaan kertaakaan sen kasvoja? Bändikaveri Greg Dulli kyllä paistatteli valokeilassa, mutta Laneganista näkyi yleisölle vain takaa tulevan valon esiin piirtämä varjo.
Osa biiseistä oli hyviä, osa tuntemattomia - minähän menin sinne katsomaan Gutter Twinsia ja varsinkin Lanegania, enkä tunne tai ole erityisen kiinnostunut Dullin varhaisemmasta tuotannosta, ja tietenkin ne valitsivat suurimman osan keikkasetistä sieltä. Ne kyllä soittivat muutaman biisin myös Laneganin soololevyiltä, mutta hienosti livenä soinut Methamphetamine Blues olisi kyllä varmasti ollut vielä parempi, jos kitaraa olisi vinguttanut Josh Homme, niinkuin alkuperäisessä versiossa. Ja rokkasivathan jotkut niistä tuntemattomistakin biiseistä.
No, oli miten oli, keikka oli kokonaisuudessaan ihan kiva. Yleisö oli reippaasti messissä (jotkut jopa seilissä…), ja sehän on aina parasta! Varsinkin, kun lopulta pääsin seisomaan turvalliseen paikkaan miksauskarsinan aidan viereen, mistä näki lavalle ja missä joku ääliö ei koko ajan yrittänyt kävellä ylitseni ja samalla kaataa kaljaa syliin - hiukan aina ihmetyttää ihmisten into seilata edestakaisin kaljatuopit kädessä tiiviin yleisömassan seassa.
*
Lisäys: Honey Junkien blogissa keskustellaan keikkaurpoilusta enemmänkin.
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 12:28
Hahaha, totta! Seurailin itse keikkaa ensimmäisten biisien ajan ihan lavan etureunassa ja varmistin samalla, että lavalla tosiaan seisoi Lanegan, mutta yhtään kauempaa sitä ei olisi voinut kyllä päätellä.
Lisäsin just omaan tekstiini tän:
Ehdotan, että keikkapaikat jaetaan puomilla kahtia: toinen puoli niille jotka ovat paikalla keskittyäkseen musiikkiin, toinen niille jotka haluavat ravata edestakaisin, töniä, ryysiä eteen ja kaataa olutta muiden päälle. Siellä urpoilevat sitten keskenään.
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 12:44
Taisin muuten nähdä Laneganin kasvot sekunnin murto-osan ajan, kun jonkun kameran salamavalo välähti.
Tuo urpojen erottaminen omaan karsinaansa saisi kyllä kannatusta minultakin, sen verran rasittavaa on yrittää pärjätä litistyksissä ja seurata lavan tapahtumia yhtä aikaa - puhumattakaan siitä, että suurin osa tungeksijoista on tosiaan miehiä, joiden takaa minä en näe mitään, mutta jotka näkisivät minun takaani ihan hyvin (mainitsinkin sinun blogissasi ne kiltit ns. vanhan polven sedät, jotka antoivat edestään minulle tilaa, kun huomasivat, että olen ahdingossa). Ainakin anniskelualue pitäisi rajata omaan karsinaansa, sillä vältyttäisiin jo ainakin olutkylvyiltä.
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 13:41
Kyllä Lanegan olisi kieltämättä ollut kiva nähdä (tai siis ilmeisestikin kuulla…), joten pieniä kateuden viboja täällä on havaittavissa.
Livekeikat on kyllä mahtiksia, mut todellakin komppaan tuota “urpot omaan karsinaan” ideaa. Mä olen muutenkin niin helevetin lyhytpinnainen, et melkein aina joudun nahinoihin jonkun pölön kanssa, joka pyrkii tuhoamaan mun nautinnon. (Kun Anu tuossa aiemmin kirjoitti elokuvateattereiden häiriköistä, niin naulan kantaan! En voisi enää enempää suuttua jos jotkut kännykkää räpläävät teinit pilaavat multa ilon josta olen sentään maksanut 10 euroa. Mä sit aina rupeen ojentamaan niitä, kuten kunnon kireäpäisen tädin tuleekin, mutta kyllä siinä aina kovasti fiilis kärsii itsellä.)
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 13:51
Täällä toinen lyhytpinnainen täti, eilenkin kävin yhden kanssa keskustelua tyyliin
“Mä oisin niinku menossa tästä tonne” (tyyppi runnoo takavasemmalta suoraan niskaan),
“Mä oisin niinku tässä yrittämässä katsoa keikkaa.”
Keikat maksavat vielä enemmän kuin leffat, joten senkin puolesta olisi kiva saada rahalleen vastinetta.
Oikeastaan sellaiset keikat ovat ihan kivoja, missä on istumapaikat, siellä saa ainakin keskittyä rauhassa. Keikoilla, toisin kuin leffoissa, on onneksi yleensä niin kova meteli, etteivät istuskelijatkaan voi puhua puhelimeen.
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 15:45
Heh, mainio kuvaus! :)
Joskus istumapaikoilla meno voi kuitenkin olla hieman turhankin…hm…keski-ikäistä. Kun olin Stadikalla katsomassa Brucea, olimme varanneet paikat katetusta katsomosta (eikä siis ruohokentältä). Keikan aikana tuli mieleen, että oma keikankatsomistapa kuitenkin olisi saattanut sopia paremmin sinne kentälle. Ympärilläni olevat viisikymppiset istuivat valtaosin hyvin passiivisena Brucea tähyillen, kun minä pompin ylös ja alas kykenemättä pysymään paikallani. Encoret sentään seisoimme kaikki, mutta minä en oikein osannut käkkiä paikoillani konsertin alkupuolellakaan. Häiritsin varmaan siinä ympärillä istuneita tätejä ja setiä. Anteeksi. Mutta kun Bruce vaan on niin ihana!!
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 16:01
[…] (Osittain crosspostattu Eräänä iltapäivänä-blogiin) […]
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 16:13
Meno istumakatsomossa taitaa olla kiinni siitä, minkä bändin keikka on kyseessä. Brucen keikalla on todennäköisesti enemmän keski-ikäistä jengiä kuin keikoilla keskimäärin.
Viime syksynä Kentin Kultsan-keikalle lippua ostaessani hylkäsin lippukaupan ehdottaman permantopaikan (systeemi siis ehdotti aina seuraavaa parasta paikkaa) ja sain seuraavaksi vaihtoehdoksi istumapaikan melkein eturivistä. Se osoittautui toimivaksi - ei tarvinnut jäädä kenenkään jalkoihin ja silti näki hyvin lavalle ja oli lähellä joraavia ihmisiä.
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 17:12
Mä en enää juuri edes käy rock-keikoilla tän nykyisen tapainturmeluksen vuoksi. Vähemmästäkin saa paniikkikohtauksia. Mikä sinänsä on ironista, kun kuitenkin oon osa-aikainen pop-journalisti vuodesta -95.
Haluan myös avautua niistä s-tanan urpoista, jotka vähänkin kokeellisemman koneTANSSImusiikin keikoilla MENEVÄT MAKAAMAAN TANSSILATTIALLE!!! Niinku tietteks fiilistelemään ja olemaan tiloissa. SYÖKÄÄ NE SIENET KOTONANNE VAAN!! Tällastakin on nähty. Anteeksi nyt vaan hirveesti jos tädin 11-senttinen stilettikorko osuu pötköttelijän pullaposkeen. Sen lattian nimi kun edelleenkin on TANSSIlattia. Samoin visottaa tuoppi kädessä SEISOSKELIJAT em. tanssilattioilla.
Sinne on tultu liikehtimään rytmisesti, jos ei onnistu, mene seisomaan pimeään nurkkaan seinänviereen.
>Terv. parkettien Mauno Ahonen
Torstaina 7. elokuuta 2008 klo 18:10
KoneTANSSImusan keikoilta ja teknoklubeilta löytyy joskus eri hiihtäjiä - omia inhokkejani ovat ne, jotka riehuvat itsensä niin hikeen, että kyseistä nestettä riittää kanssaihmistenkin päälle valutettavaksi (ja usein vielä erittäin laajoin liikkein viskeltynä). Ei ole helppoa elämä yhteisössä, ei. Onneksi tanssibileissä yleensä on sentään ihan hyvin tilaa ympärillä, toisin kuin tuollaisissa rokkimeiningeissä, missä jengi pakkautuu lavan suuntaan.
Rock-keikoilla ongelmana tosiaan on se, että litistyy jonnekin väkimassan keskelle tai seinää vasten, ja se on jo vaarallistakin. Samoin kuin Roklinnun puolella mainitut tupakan kanssa sohijat.
Perjantaina 8. elokuuta 2008 klo 23:49
Kerrassaan harmillista melkein päällekkäisyyttä oli tällä viikolla. Alkujaan teki kovasti mieli nähdä katuojan kaksoset, mutta seuraavalle päivälle osunut Niilo-sedän areenakeikka vei kiinnostuskisassa voiton. Lanegan pitäisi joskus nähdä, mutta tippaakaan ei kyllä kaduta tämän kertainen valinta. “Grungen kummisetä” oli voimissaan, vaikka vetelikin vähän keyemmällä otteella nykyisen kokoonpanon kanssa.
Tuli se Corbijn tsekattua myös, joten täsmäisku Helsinkiin oli varsin onnistunut. Hieno näyttely pienine vikoineenkin.
Lauantaina 9. elokuuta 2008 klo 12:40
Jep, tuo on kyllä tylsää, että suurimman osan vuotta ei tapahdu mitään, ja sitten tapahtuu paljon lyhyen ajan sisällä. Uskon kyllä, että elävä legenda ison yleisön edessä voi olla ikimuistoisempi kokemus kuin pieni klubikeikka, vaikka niissäkin on kyllä puolensa.
Lauantaina 9. elokuuta 2008 klo 13:55
Minusta Mark Laneganin ääni kuulostaa parhaimmalta levyillä. Jostain syystä musiikki liian usein suurella volyymilla hukuttaa laulajat aivan turhaan ja muutenkin se laulu kuulostaa heikommalta.
Toivoisin vielä joskus näkeväni Mark Laneganin omalla yhtyeellä tai pelkällä kitaralla. Se on vielä kokematta.
Minä näin usein Markin kasvot ilman salamavalojakin ja en ollut ollenkaan edessäkään.
Keikka oli lähes täydellinen. Muutaman vaisun laulun olisivat saaneet jättää soittamatta.
Greg ja Mark ovat asioita, jotka eivät ole pettäneet keikalla kertaakaan. Jättävät keikoillaan aina jälkeensä suuren jäljen ja jonkinlaisen hämmennyksen.
Illan settiista kokonaisuudessaan:
The Stations
God’s Children
Feathers
Idle Hands
Deep Hit of Morning Sun (Primal Scream cover)
Seven Stories
Flow like a River (Eleven cover?)
Bete Noire
Down The Line (José González cover)
St. James Infirmary (trad.)
Belles (Vetiver cover)
Change has come
Spanish Doors
Each to each
Papillon/Shadow Of The Season
Hit the City
Bonnie Brae
Meth Blues
Number Nine
Lontoon keikka kutsuu.
Lauantaina 9. elokuuta 2008 klo 16:48
Number9, akustinen Mark Lanegan -keikka voisi kyllä olla jotain todella hienoa. Tuolla Tavastian keikalla tosiaan muutama biisi jäi vähän vaisuksi, olisivatkohan ne olleet noita covereita?