Maanantaina 25. elokuuta 2008
Rokkilukemista
Jos haluat säilyttää viattomuutesi vielä hetken ja saada rokkikukkojen sekoiluista hyvät naurut, lue ensin The Dirt - Törkytehdas. Heroiinipäiväkirjan jälkeen ei enää naurata.
The Dirt oli neljän Mötley Crüe -sankarin kertomus siitä, miten he muistavat - tai siis eivät muista, ainakaan keskenään samalla tavalla - bändinsä loiston ajat. Heroiinipäiväkirjassa bändin basisti Nikki Sixx kaivaa esiin vanhan päiväkirjansa vuosilta 1986-87 ja haluaa sen kautta toimia varoittavana esimerkkinä tulevien sukupolvien rokkitähdille: näin pitkälle sekoilussa ei kannata mennä, hinta on hirvittävä. Kirjassa pääsevät ääneen myös bändikaverit, entiset tyttöystävät, bändin työntekijät sun muut tyypit, jotka äijä on synkeissä mietteissään maininnut nimeltä, he saavat kommentoida kirjoituksia jälkeenpäin.
On oikeastaan omituista sanoa aiheeltaan näin traagista kirjaa hyväksi ja viihdyttäväksi lukukokemukseksi. Mutta se on sellainen - siinä ei saivarrella yksityiskohdilla eikä yritetä kiillottaa pintaa niinkuin liian monissa rocktähtihistoriikeissä, vaan se on kivuliaan rehellinen ja paikoin mustan huumorin kyllästämä. Näkökulma ei ole kiertynyt pelkästään neulankärjen ympärille, vaan kirja kertoo oman kappaleensa erään aikanaan suuren rockbändin historiaa. Ja pitää vielä erikseen mainita, kun kirjojen suomennoksia usein parjataan, että Heroiinipäiväkirjan suomennos on varsin notkea ja toimiva.
*
Wikipediassa muuten kerrotaan, että The Dirt -kirjasta on tulossa ensi vuonna elokuva. Ja että huhujen mukaan Christopher Walken esittäisi Ozzya. Hmm.
*
Toisenlainen lukukokemus: luin viikonloppuna erään sipoolaisen kesämökin pihalla vuosialbumiin pakattuja vuoden 1994 Suosikkeja. Muistokirjoitus Kurt Cobainille, ihailijakuvissa Johnny Depp ja Jon Bon Jovin rintakarvat, juttuja artisteista aika käsittämättömän laajalla skaalalla.
(Ensinnäkin tajusin taas olevani vanha, koska vuonna 1994 minulle ei enää tullut Suosikkia, mutta ei nyt jatketa siitä… tilasin sitä kyllä useamman vuoden joskus 80-90-lukujen vaihteessa.)
Niistä tuli aika lailla samantapainen myötänolouden tunne kuin Bogart Co:n musiikkivideoita katsellessa. Paitsi että lehtien taitto on nykypäivän mittapuulla seiskalehti-osastoa, myös juttujen sävy oli jotenkin epäilyttävä. En ollenkaan muista, miten suhtauduin siihen, kun aikoinaan luin Suosikkia ns. tosissani, mutta näin täti-ihmisenä vuonna 2008 olen aistivinani lehden artikkeleissa sellaisen sävyn, että tässä sedät ja tädit nyt kertovat lapsille, mikä juuri nyt on hip ja cool. Ja kun muistamme, miten kaukana Suomi oli kaikesta vielä 90-luvulla ja varsinkin 80-luvulla, voimme myös arvioida, miten hip ja cool kyseiset jutut oikeasti olivat. Vähän samaa asennetta kuin ns. nuorison kieltä puhuvissa seksivalistusoppaissa sun muissa - jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Tietenkin se riitti meille silloin, kun muutakaan ei ollut.
(Toisen kerran tajusin olevani vanha, kun huomasin lehdissä Tell it like it is, Professor -palstan. Ennen Internetiä ihmiset ovat oikeasti lähetelleet lehtiin kysymyksiä tyyliin “kerro mulle lisää bändistä nimeltä Nine Inch Nails” ja odotelleet vastausta kiltisti pari kuukautta.)
