Sunnuntaina 20. heinäkuuta 2008
Rockin rakeiset kasvot
“Täällä on sitten mukana tällaisia ihan hurjia roolivaatteita”, sanoo museon opas perässään kulkevalle pienelle ryhmälle ja osoittaa Anton Corbijnin Star Trak -sarjan kuvaa, jossa alaston, epämuodostunut Chris Cunningham istuu pyörätuolissa. Opas ei kerro, että roolihahmo on Rubber Johnny, kellariin lukittu friikki hämmentävässä lyhytelokuvassa, joka on Cunninghamin ohjaama ja käsikirjoittama ja pohjautuu Aphex Twinin musiikkiin.
Yritän pakoilla ryhmää ja sen vetäjän selostusta Corbijnin elämänvaiheista ja valokuvien teknisistä erikoisuuksista, mutta pienessä tilassa se ei oikein onnistu. Kiroilen itsekseni, että olen sattunut näyttelyä katsomaan juuri opastetun kierroksen aikaan, mutta sitten tajuan, että oikeastaan hallissa kaikuva Virallinen Tulkinta Taiteesta tuo kääntäen esille sen, mistä Corbijnin retrospektiivisessä näyttelyssä oikeastaan on kyse.
Ilman taustatietoa Cunningham-potretti on vain kuva, joka on aiheeltaan vähän epämiellyttävä ja kuvallisilta ansioiltaan aika keskinkertainen. Yhdessä tarinan kanssa se on palanen populaarimusiikin historiaa. Sama juttu kaikkien muiden näyttelyn kuvien kanssa - niistä jokainen kantaa mukanaan pientä historiallista yksityiskohtaa, tarinoita siitä, kuinka näistä ihmisistä on tullut tähtiä. Tarinat on kerrottu jo aiemmin, mutta ne saavat uudenlaiset kasvot, jos katsoja osaa yhdistää ne kuviin.
Osa näyttelyn kuvista on toki upeita ihan valokuvinakin. Mustavalkoisuutta, jyrkkiä kontrasteja ja rakeisuutta, juuri niitä asioita haluan tuoda itsekin ottamiini kuviin. Varsinkin rakeisuus on aliarvostettu elementti - se kadottaa yksityiskohdat, mutta tuo esiin muodon. (Digitaalinen noise tosin ei ole yhtä kaunista kuin filmille syntyvä, siksi varmaan minäkin kuvaan mieluummin filmille.) Sommitelmia, jotka kertovat jotain olennaista kohteistaan.
Ja siellä he ovat kaikki: Joy Division, U2, Depeche Mode, Tom Waits, Leonard Cohen, Nick Cave, PJ Harvey, Kurt Cobain, David Bowie, Ian Curtis yksinään - nämä kuvat ovat seuranneet minua lehtien, musiikkivideoiden ja levynkansien kautta jo pari vuosikymmentä. Nyt ne ovat kaikki yhdessä, ripustettuina vierekkäin samoille seinille. Rockin (ja vähän muunkin, mukana on myös malleja ja näyttelijöitä) historia sellaisena kuin miltä muistinkin sen näyttävän.
Lopulta hermostun paitsi selostukseen, jota en pääse pakoon, myös siihen, että jokainen valokuva on pakattu kiiltävän lasin taakse ja näen niiden jyrkissä mustissa pinnoissa oman naamani ja selkäni takana dokumenttia pyörittävän television. Pakenen kotiin selaamaan ostamaani näyttelyluetteloa (jossa ei ole kaikkia näyttelyn kuvia, mutta on kyllä sellaisia, joita näyttelyssä ei ole) ja tilaamaan Corbijnin kirjoja kirjastosta.
Maanantaina 21. heinäkuuta 2008 klo 9:09
Huomasin vasta äskettäin että Corbijin kuvasi myös teinirakkauttani Bon Jovia! (Nyt kun noita kuvia katsoo, silmääni miellyttää huomattavasti enemmän Richie Sambora; tuolloin tietysti JBJ.)
Ah, rakeisuus on tosiaan upea elementti kuvissa. Kuten sanot, tuo muodon esiin.
Ois kiva nähdä tuo näyttely. Mites pitkään se siellä lieneekään?
Maanantaina 21. heinäkuuta 2008 klo 9:29
Epätarkkuus ja rakeisuus olivat erityisen hienoja esimerkiksi Sinead O’Connoria esittävässä kuvassa, jossa Sinead on lähellä kameraa, mutta kuva on tarkennettu taustalle. Eli hänen kalju päänsä näkyy etualalla hyvin epätarkkana ja rakeisena ja siitä erottuu vain mustat silmäkuopat. Silti hänet tunnistaa kuvasta helposti.
Näyttely on auki elokuun loppuun asti:
http://www.taidemuseo.fi/suomi/tennispalatsi/ohjelma/corbijn.html
Maanantaina 21. heinäkuuta 2008 klo 10:11
Kiitos Anu! Taisin olla liian laiska tarkistamaan itse… :)
Perjantaina 8. elokuuta 2008 klo 23:57
Tekemäsi huomiot tarttuivat omaan silmään. Ne heijastavat lasit yhdistettynä jollain tapaa vammaiseen valaisuun häiritsivät kyllä sisällöllisesti moitteetonta elämystä. Samoin se näyttelyluettelo on sisällöltään vähän häiritsevä. Hienoja otoksia, mutta sieltä puuttuu muutama näyttelyn helmi, ja toisaalta mukana on ruutuja, joita ei siellä nähty.
Paljonkohan maksaisi ostaa omalle seinälle se puhelimessa puhunut sinertävän sensuelli Kylie? Tyytyisin kyllä saman sarjan Willie Nelsoniinkin.
Kaksi viimeistä sarjaa näyttelyssä olivat oikeastaan antoisimpia. Ne rikkoivat vähän sitä nerokkuudesta huolimatta yksioikoiseksi muotoutunutta taiteilijakuvaa, jälkimmäinen jopa varsin humoristisella tavalla.
Lauantaina 9. elokuuta 2008 klo 11:12
Nuo sarjathan menivät oikeastaan niin, että ne vanhemmat, levynkansista ja sen sellaisista tutut taiteilijakuvat menivät vahvasti nostalgiaosastolle, ne ovat juuri sitä kuvastoa, jonka kanssa meidän rokki-ikäpolvemme on kasvanut. Ne kaksi viimeistä olivat minulle vähän tuntemattomampia, mutta kuten sanot, ne ovat todella hienoja ja antoisia.
Joskus hiukan ihmetyttää, miksi töiden ripustaminen museoiden seinälle on niin vaikeaa - varsinkin valokuvien. Muistin juuri, että purnasin huonosta valaistuksesta ja peilaavista laseista myös käytyäni katsomassa Robert Doisneaun näyttelyä. Se oli samassa mestassa, mutta alakerrassa.
Kommenttisi muuten näköjään juuttui moderaatiojonoon ilman mitään kovin näkyvää syytä - ehkä kyse on siitä, että tämä systeemi vahtii vanhoihin postauksiin tulevia kommentteja tarkemmin. Pahoitteluni.