Keskiviikkona 14. toukokuuta 2008
Ostoahdistus
Osaan sujuvasti törsätä rahaa vaatteisiin, kenkiin ja levyihin. (Tai no, sujuvasti ja sujuvasti - olen vaateostoksissa niin nirso, että itseänikin välillä naurattaa.) Ruoan ostaminenkin sujuu, kun sitä tulee harjoiteltua melkein joka päivä. Teen sujuvasti ostoksia, joilla on jokin päämäärä, esimerkiksi ainekset päivälliseen tai osia toiveissa olevaan asukokonaisuuteen.
Sen sijaan muut ostokset ovat paljon korkeamman kynnyksen takana. Meillä ei ole ollut kokovartalopeiliä eikä kunnollista vaatenaulakkoa eteisessä kahteen vuoteen, koska en oikein tiedä, mitä voisin kuvitella huonekalukaupoista löytäväni ja niissä kiertely tuntuu jo ajatuksenakin pelottavalta. Nyt keittiön kolmesta ruokapöydän tuolista kaksi on rikki, enkä tiedä, mitä tekisin.
Tykkään asioida pienissä ja tutuissa kaupoissa, joiden valikoiman, palvelun ja hintatason tunnen. Sen sijaan kammoan tuntemattomia myymälöitä, isoja ostareita ja hehtaarihalleja (jollaisia huonekalukaupat usein ovat), joissa on tuhansittain tuntemattomia tavaroita, joiden löytämiseksi pitää kävellä pitkiä matkoja. En tykkää nykyään käydä isoissa vaatekaupoissakaan, varsinkaan sellaisissa, joiden valikoima vaihtuu koko ajan. Sellaisissa paikoissa unohdan aina, mitä oikeastaan olin etsimässä. Ja vaikka muistaisinkin, en löydä, ja sitten alkaa ahistaa.
Ja sitten on tietysti sekin, että huonekalut maksavat rahaa, jonka mieluummin käyttäisin johonkin muuhun. On oikeastaan aika hassua, millaiseen tärkeysjärjestykseen sitä tulee hankinnat järjestäneeksi - tuoli kun on kuitenkin vähintään yhtä tarpeellinen kapine kuin vaikkapa vaate. Kuitenkin suunnittelen ensi alkuun vain vaihtavani makuuhuoneessa vaatetelineiden virkaa toimitttavat ehjät tuolit päittäin keittiön tuolien kanssa (ne eivät siis todellakaan ole samaa sarjaa, vaan täysin erilaisia - keittiön tuolit ovat jotain 60-lukuista valkoista muovinsukuista kamaa ja makuuhuoneen puisia klaffituoleja), kattellaan niitä huonekalukauppoja sitten syksymmällä.
Etsin koko ajan luontevampaa tapaa suhtautua kuluttamiseen. Takaraivossani nakuttaa eettisten pohdintojen lietsoma ajatus, että minun pitäisi jotenkin päästä kokonaan ostelun ja materiaalisten houkutusten yläpuolelle. Toisaalta olen huomannut, ettei se niin vain onnistu. En välttämättä oikeasti edes halua sitä. Ehkä rehellisempi tie olisikin se, että lakkaisin vaatimasta itseltäni mahdottomia. Olen toki jo onnistunut kulkemaan pieniä askeleita - en esimerkiksi enää harrasta shoppailua, vaan olen oppinut harkitsemaan ensin - joten ehkä minun pitäisi välillä iloita niistä. Ehkä ne uudet keittiön tuolitkin löytyvät yhdessä mielenrauhan kanssa.
Torstaina 15. toukokuuta 2008 klo 0:29
Tämä on hiukan rönsy mutta menköön nyt.
Koko eettisen kuluttamisen propagandatuutissa on soinnillinen vika.
Se toitottaa kaiken kuluttamisen olevan pahasta, sillä perusteella, että kun haukutaan kaikkia ja kaikkea, ehkä jotain tapahtuu. Tämä särähtää korvaan pahasti, sillä jos haluamme Länsi-Euroopassa pitää kiinni eminenssistämme jokseenkin ainoana joukkona tällä pallolla, joka miettii ajoittain muitakin kuin itseään, meidän on kulutettava ja ostettava tavaraa.
Jos emme kuluta halveksittavaa tavaraa, se tarkoittaa sitä, että käytämme aikamme näiden tavaroiden tekemiseen/etsimiseen/vaihtamiseen/whatever, sillä tarvitsemme valtaosan niistä kuitenkin. Jos taas ihmisen aika kuluu valtaosin päivittäisten asioiden hoitamiseen, aikaa maailman parantamiselle jää sangen vähän. Mistä syystä maailman uudet ajatukset ovat aina syntyneet kaupungeissa, joissa on joutilasta porvaristoa, eikä maalla, jossa aika on kulunut itsensä elättämiseen eikä ajatusten vaihtoon. Ja tänäkin päivänä tarvitsemme uusia ajatuksia emmekä kellon kääntämistä taaksepäin.
Jokainen meistä osaa itse miettiä, paljonko kulutuksesta on täydellisen turhaa ja paljonko ei. Mieli tekisi sanoa, että kaupungissa asuvan ja joukkoliikennettä käyttävän ihmisen huonekalu- ja vaatehankinnat ovat siinä osassa kulutusta, joka ei oikeasti tunnu paljon missään.
Parempi ostaa vihreä pipo kaupasta kuin käyttää yhdeksän ja puoli viikkoa sellaisen virkkaamiseen.
Torstaina 15. toukokuuta 2008 klo 7:21
Ei tuo oikeastaan ole rönsy, sillä juurikin tuota olen viime aikoina pohtinut.
Propagandatuutin mielestä tosiaan kaikesta kuluttamisesta pitäisi päästä eroon (ja ääriainesten mielestä myös länsimaisesta elämäntavasta) ja toisessa päässä ovat sitten ne, joiden mielestä uusia ostareita (esim. Vihdin Ideapark) ei tarvitsekaan rakentaa niin, että niihin pääsisi julkisilla, koska “sellaisia tavaramääriä” (lainaus Hesarin keskusteluista) ei mitenkään edes pystyisi kuljettamaan vaikkapa junalla.
Itse mietin, mitä nuo “sellaiset tavaramäärät” ovat ja mihin niitä tarvitaan. Minä kun en tiedä ketään, joka tarvitsisi säännöllisesti autolasteittain lisää tavaraa.
Kulutus on tottakai asia, joka pitää länsimaisen yhteiskunnan kasassa sellaisena kuin olemme siitä tottuneet tykkäämään. En vain ole ihan varma, pitäisikö kulutuksen suuntautua nimenomaan automarkettitavaran haalimiseen. Itse olen huomannut olevani tyytyväisempi, kun ostan vähemmän, mutta merkityksellistä. Ja joka tapauksessa törsään aina saman verran rahaa, joten kun ostan vähemmän, voin ostaa kalliimpaa (joka yleensä on myös tyylikkäämpää ja laadukkaampaa jne.)
Ja yksi iso kulutuserä omalla kohdallani on ravintoloissa syöminen ja kahviloissa käyminen. Siitä ei kerry romua omiin nurkkiin, mutta tulee hyvä mieli.
Vihreä pipo saattaa muuten maksaa itse virkattuna enemmän kuin kaupasta ostettuna, joten siinä mielessä itse tekemällä ei välttämättä välty kulutukselta. :)
Torstaina 15. toukokuuta 2008 klo 10:46
Kulutus on asia, joka nostaa voimakkaita tunteita. Se, kuten syöminen, on välttämätöntä (ainakin meille kaupunkilaisille!), ja siihen liittyvät valinnat kertovat usein pelottavankin alastomasti siitä, mitä arvostamme ja millaisia haluaisimme olla.
En haluaisi ajatella, että “kulutan siis olen” - eli määritellä itseäni pääasiallisesti tai ainakin vahvasti kuluttajuuden kautta. Silti se tosiaan määrittelee minua; sekä se mihin kulutan että se mistä kieltäydyn.
Moralisointi kuuluu nykyiseen kulutuspuheeseen. Samoin kuin jeesustelu. Ja syyllistyn molempiin itsekin koko ajan… Nyrpistelen nenääni “mauttomalle, moukkamaiselle, nousukasmaiselle” kerskakulutukselle (jota mielestäni nuo hehtaarihallit ja ostosparatiisit tukevat ja konstruoivat), ja samalla kuitenkin ostan itseeni tyytyväisenä samppanjaa ja designervaatteita (pitäen näitä epäilemättä aika “hienostuneina” ja “tyylikkäinä” valintoina). Ajattelenkin että kulutusvalinnat ovat usein keino osoittaa omaa (moraalista tai esteettistä) paremmuuttaan tai etevämmyyttään.
Hedonismi on lisäksi vaikea pala tässä kohtaa. Iso osa kulutuksestamme on juuri sitä - mielihyvän metsästystä - mutta kuka kehtaisi sanoa sen ääneen? Juu, ostaminen on kivaa. (Mutta miksi tuon ääneen lausuminen on niin helevetin vaikeaa?? Ei kai siinä mitään vikaa ole että on kivaa? Vai leimaudunko nyt pinnalliseksi?)
Ainoa kulutus joka minun on helppo ristiriidattomasti hyväksyä on juuri tuo Anunkin mainitsema palvelujen ostaminen. Eräs perheenjäsen tosin aina moralisoi, miten älytöntä on maksaa kahvista 3 egeä kun sen kotona keittäisi melkein ilmaiseksi, mutta palvelujen ostaminen joka tapauksessa on helposti sovitettavissa minun maailmankuvaani.
Ei oo helppoa, ei.
Torstaina 15. toukokuuta 2008 klo 15:47
Tuo itsen määritteleminen kuluttajuuden kautta on kyllä asia, jota minäkin haluaisin välttää - enkä oikeastaan koekaan asiaa niin. Yritin vähän aikaa sitten lukea kirjaa, jossa joku amerikkalainen nainen vietti vuoden ostolakossa ja se käytännössä kertoi matkasta kuluttajasta takaisin kansalaiseksi. En oikein tuntenut sellaista näkökulmaa omakseni, ehkä Suomessa ei vielä olla sillä asteella.
Toisaalta kuitenkin minäkin luokittelen itseni ja muut ihmiset sen mukaan, millaisia tavaroita ostamme ja miten kulutamme. Ja siinä yhteydessä nimenomaan on helppo myös arvostella tai tuomita.
“Ostaminen on kivaa” on lause, jonka ääneen sanomisesta tavallaan kuuluu tuntea nykypäivänä syyllisyyttä - varsinkin, jos haluaa olla jotenkin “ajan hermolla”, ympäristötietoisuus on niin trendikästä nykyään. Oletko muuten huomannut, että joissakin lehdissä matkailua käsittelevät osiot ovat pienentyneet viimeisen vuoden aikana? Ja nykyään myös tarjotaan kaukolentojen vaihtohdoiksi kotimaata ja muita kulkuvälineitä.
Minä perustelen itselleni 3 euron kahvikupilliset sillä, että kunnollinen kahvikone maksaisi joka tapauksessa tuhansia ja sen kanssa joutuisi aina näkemään puhdistamisen vaivan. Helpommalla pääsen, kun ulkoistan homman. :) Enemmän minua riepoo se, että parinkymmenen euron peiton pesettäminen pesulassa maksaisi 15 euroa.
Torstaina 15. toukokuuta 2008 klo 20:10
Joo, matkustaminen on nyt aika no-no. Sen, ja tietty etenkin lentämisen, epäeettisyydestä on viime aikoina puhuttu niin paljon, että se tosiaan näkyy esim. matkailujournalismissakin. Sinänsä musta on hyvä, että esim. lähialuematkailusta kirjoitetaan enemmän. Moni kun tahtoo matkustaa ns. merta edemmäs kalaan. Tutuista tai etukäteen tylsältä vaikuttavista mestoista löytyy taatusti paljon uutta ja mielenkiintoista, kun vaan viitsii avata silmät.
Mitä alkuperäiseen postaukseesi tulee, olen kyllä samaa mieltä kodin hankintojen hankaluudesta. Meidänkin pitäisi hankkia niin partsihuonekalut kuin uusi keittiön pöytäkin, mutta vaikuttaa olevan ylivoimaista (jälleen kerran). Vaatteita, kirjoja ja ruokaa on niin kovin paljon helpompi ostaa.
Torstaina 15. toukokuuta 2008 klo 20:31
Meillä on listalla tuolien (ja pöydän?), peilin ja naulakon lisäksi mm. uusia lakanoita ja salaattilinko. On oikeastaan aika hassua, miksi juuri tuollaisten tavaroiden ostaminen on niin vaikeaa. Periaatteessa ne voivat olla kivoja katsella ja hiplata kaupassa siinä missä vaatteetkin.
Tiistaina 20. toukokuuta 2008 klo 19:08
Kiitos ansiokkaasat kirjoituksesta!
Pakko kommentoida Hannun kommenttia: “Parempi ostaa vihreä pipo kaupasta kuin käyttää yhdeksän ja puoli viikkoa sellaisen virkkaamiseen”
En tajua ollenkaan! Miten niin parempi? Kenelle parempi? Potentiaaliselle virkkaajalle, koska “säästyy aikaa”? Mitä hittoa sillä säästyneellä ajalla tekee? Kirjoittaa blogia? Häh? Ei parempi ainakaan lankakaupan tädille, markkinataloudessa sekin raukka yrittää elää!
Pipon virkkaamiseen ei kyllä kenelläkään mene yhdeksää viikkoa, mieluumminkin yhdeksän tuntia. Tai sitten hermot, jolloin lieneekin parempi ostaa se pipo kaupasta.
Tiistaina 20. toukokuuta 2008 klo 20:17
Paitsi voi mennä yhdeksän viikkoa, jos tekee jotain pirun monimutkaista ja on yhtä keskittymiskyvytön kuin minä. :)
Mutta tosiaan, niin kauan kuin ei kehrää itse lankojaan, ei itse tekemällä ainakaan välty kuluttamiselta (ja silloinkin pitää ehkä ostaa se lammas).
Mitä tulee lankakauppoihin, sellaisiakin on vielä olemassa ja niissä jos jossain tiivistyy vanhan ajan kauppiasmeininki ja hyvä asiakaspalvelu. Lankaliike Menita Helsingin Korkeavuorenkadulla on aivan mahtava paikka.
Torstaina 22. toukokuuta 2008 klo 18:05
Ja Turun Lankabaari! Ihana! (enkä edes harrasta käsitöitä!)
Torstaina 22. toukokuuta 2008 klo 19:38
Mä olen joskus kurkkinut lankabaaria ikkunan takaa ja miettinyt, voiko sinne mennä kahville ilman mukana olevaa käsityötä. Nätin näköisiä lankoja siellä on ainakin ollut esillä.