Keskiviikkona 5. maaliskuuta 2008
Ystäväni Maksi
Eräänä iltapäivänä kymmenen vuotta sitten kissapoika Maksi ja hänen pikkusiskonsa Mikki (joka myös on ystäväni) ilmestyivät vanhempieni oven taakse norkoilemaan ruokaa ja rapsutusta. Naapurissa kadun toisella puolella virallisesti asuneet kissasisarukset kävivät vähän väliä kylässä suunnilleen vuoden verran, kunnes tulivat siihen tulokseen, että vanhempieni luona on hauskempaa kuin naapurissa ja vaihtoivat lopullisesti kotia (asiasta kyllä sovittiin naapurin kanssa).
Yhdeksän vuoden ajan olimme hyviä ystäviä. Vaikka kävinkin vanhempieni luona vain silloin tällöin, minä olin ainoa, joka sai kaapata sylissä harvoin viihtyvän Maksin lattialta kainaloonsa ja kanniskella ympäriinsä. Ja kun rapsutin sitä korvan takaa, se alkoi esittää minulle kollitemppuja (eli venytti itsensä pitkäksi ja huitoi tassuillaan). Sain seurata sen omapäistä kissanelämää ja se tarjosi minulle kehräystä ja silkkisen turkin silitettäväksi.
Tänään Maksi on poissa. Kaksi vuotta sitten korvasta löytynyt kasvain oli kasvanut isommaksi ja levinnyt kilpirauhaseen, ja se alkoi vaivata Maksia niin paljon, ettei sille enää maistunut ruoka ja sen oli raskasta hengittää. Vanhempani joutuivat tekemään sen päätöksen, jota lemmikkien kanssa asuvat aina pelkäävät.
Maksi elää tietenkin muistoissa ja valokuvissa, mutta myös vanhempieni huonekaluissa ja minun vaatekomerossani. Ystäväni ehti tuottaa vuosien varrella huomattavan määrän valkoista irtokarvaa, joka tuntuu leviävän itsekseen ympäriinsä. Sitä varmaan löytyy kotoani vielä pitkään, vaikka Maksi ei koskaan edes käynyt meillä.
Keskiviikkona 5. maaliskuuta 2008 klo 19:02
Otan osaa.
Vanhempieni kissa, kenet minä 15 vuotta sitten hain Espoosta kotiimme, kuoli päivää ennen jouluaattoa. Joulu oli aika kurja, koska vanhempieni suru oli niin suuri. Asiani pointti on se, että vaikka olen asunut Kölnissä pian kymmenen vuotta, on kissan karvaa aina täältäkin löydettävissä. Ainakin matkalaukustani.
Keskiviikkona 5. maaliskuuta 2008 klo 19:08
Kata, kiitos. Ne karvat tosiaan ovat hämmästyttävän riittoisia ja pitkäikäisiä. Vanhempieni luota on joskus löytynyt myös kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen koiran karvoja, vintissä säilössä olleista vaatteista.
Matkalaukkuun karvat varmaankin joutuvat siksi, että kaikilla kissoilla taitaa olla taipumus tunkea itsensä jokaiseen näkemäänsä laukkuun.
Keskiviikkona 5. maaliskuuta 2008 klo 19:56
Maksia täälläkin haikeana muistellaan. Siellä autuaammilla metsästysmailla saa varmaan lintujenkin nappaamisesta vain kehuja.
Imuroin juuri tukuttain hänen karvaansa uudesta sängystämme (joka oli jonkin aikaa Anun vanhemmilla ennen kuin otimme sen käyttöön). Itkettää. Voi pikku Mikkiä - etsii varmasti veljeä, jota ei kuulu kotiin.
Keskiviikkona 5. maaliskuuta 2008 klo 20:05
Anna, autuaammilla metsästysmailla saa varmaan kehuja myös siitä, että saa hiiren kanssa samalla kertaa kiinni myös loukun. :) Se oli maksin erikoisin metsästyssuoritus. Loukun omistaja selvisi myöhemmin, se oli eräs naapuri, joka oli pitänyt loukkua ladattuna keittiössään ja heittänyt siihen menneen hiiren loukkuineen päivineen ovesta ulos pihalle.
Mikki ja Maksi eivät tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, mutta kokivat selkeästi kuuluvansa samaan laumaan - joskus kun toinen oli kadoksissa, toinen oli kovasti ihmeissään. Saas nähdä, miten Mikki asian ottaa.
Keskiviikkona 5. maaliskuuta 2008 klo 21:14
olen pahoillani.
mun mosse oli 18 kun piti tehdä päätös. se oli rankkaa aikaa. edelleen on mossen lautaset ja kuljetuskopat varastossa, ei niist oikee osaa luopua. mut mossest ei karvoi oikee koskaa lähteny.
Keskiviikkona 5. maaliskuuta 2008 klo 21:41
Joo, aina kun tulin lentokentältä vanhempieni kotiin ja avasin laukun etsiäkseni tuliaisia se hyppäsi sinne heti. Vaikka olen hiukan allerginen, annoin sen pyöriä siellä hetken, ikäänkuin rituaali, jee kata tuli!
Elukoitten kuolemat ovat aina vaan niin kurjan rasittavia.
Keskiviikkona 5. maaliskuuta 2008 klo 22:09
maire, vanhempieni luota löytyy kans koirien kaulapantoja. Kai ne konkreettisetkin muistot kuuluu asiaan.
Kata, joo, elukat ovat mahtavia, mutta kuolemat kurjia, ja se varmaan johtuu osaksi siitä, että elukat ovat niin lyhytikäisiä. Ne lähtevät liian nopeasti pois. Ja kuitenkin ne ovat sen verran pitkäikäisiä, että niihin kiintyy kovasti ja niistä tulee perheenjäseniä. Ja kun niillä on jokaisella oma ainutlaatuinen luonteensa, siihen persoonaan kiintyy.
Torstaina 6. maaliskuuta 2008 klo 9:17
otan osaa, anu.
kissa-allergisena nuo kissamaiset toimet ovat minulle vieraita, mutta oman pienen jorppini syöpä pysäytti pohtimaan juuri tuota suhteellisen lyhyttä elämää, joka kuitenkin riittää luomaan syvän kiintymyksen.
Torstaina 6. maaliskuuta 2008 klo 9:38
stella, kiitos.
Koiriin tottuneille kissamaiset toimet ovat varmaan aika kummallisia - kissat ovat joustavia ja venyviä, hiljaisia ja nopeita otuksia, jotka elävät omassa maailmassaan eivätkä yleensä piittaa siitä, mitä ihmiset niiltä haluavat. Ja ne ovat rakastettavia, pehmoisia ja paijattavia vain silloin, kun niistä itsestään tuntuu siltä.
Olen katsellut pienen Jorpin kuvia Facebookista, mainion näköinen otus. Yhtä aikaa kummallinen ja suloinen. :)
Torstaina 6. maaliskuuta 2008 klo 9:49
sanovat, että vinttikoirat ovat kissoja koirapuvuissa. juuri tuollaisia omassa maailmassaan eläviä, joita ei juurikaan kiinnosta ihmisten miellyttäminen. joustavuutta niiltä vaan puuttuu ja ne menevät rikki, kun putoavat…
Torstaina 6. maaliskuuta 2008 klo 10:07
Olen kuullut aiemminkin tuosta kissojen ja vinttikoirien yhteydestä.
Mulla ei ole vinttikoirista kovinkaan paljon kokemusta. Yhdellä vanhalla työkaverilla oli greyhound, joka joskus oli mukana toimistolla, ja se ainakin oli mukava otus. Meillä oli joskus lapsuudessani boksereita, ja ne taitavat olla aika erilaisia.
Perjantaina 7. maaliskuuta 2008 klo 15:20
Otan osaa!
Mun vanhempien lyötä löytyy edelleen esim. sohvan alaosasta kolme vuotta sitten edesmenneen persialaisen Lulun karvoja, ja pari vuotta sitten löysin Idän pikajuna -dekkarin välistä vuosina 1983-1997 meillä vaikuttaneen Ponzo-koiran häntäkarvan, nyyh.
Perjantaina 7. maaliskuuta 2008 klo 16:17
sugar kane, kiitos. Mä löysin 70-luvulla vaikuttaneen niinikään Bonzo-nimisen koiran karvoja äidin vanhasta jerseyliivistä ja tungin ne kaikki huolellisesti takaisin saumoihin.