Keskiviikkona 26. maaliskuuta 2008
Then we took Manhattan
Homma meni vähän väärässä järjestyksessä, mikäli vanhaan kunnon Leonardiin on uskominen, sillä ehdin käydä kaksi kertaa Berliinissä ennen kuin pääsin ensimmäistä kertaa Manhattanille. Viikko siellä (ja vähän Brooklyninkin puolella) oli upea, mutta läkähdyttävä.
Parhaita olivat pienet, pysähtyneet hetket: aamiaiset italialaisessa kahvilassa (jonka henkilökunta puhui espanjaa) Madison Square Parkin laidalla hyvää kahvia hörppien ja ohi kulkevaa liikennettä seuraten. Laiska sunnuntai-iltapäivä SoHossa enimmäkseen näyteikkunaostoksilla (ja niitä hassuja valurautataloja ihmetellen), välillä johonkin putiikkiin pistäytyen. Williamsburgin kadut, joille ruuhkaliikenne ei ulottunut. Erinomainen illallinen hyvän palvelun Rosa Mexicano -ravintolassa Union Squaren lähellä (tarjoilija teki guacamolen tilauksen jälkeen suoraan pöydässä, oli varsin tuoretta). Hitaat ja kolisevat metromatkat läpi kaupungin - olen aina pitänyt metroista, niiden kautta pääsee lähelle kaupungin maanalaista sydäntä.
Hiljaiseen Helsinkiin tottuneelle hämmästyttävää oli Manhattanilla ympäri vuorokauden jatkuva hillitön METELI. Aika monessa paikassa on enemmän ääntä ilmassa kuin kotimaassa, mutta esimerkiksi Barcelonassa se on ihmisten tai eläinten aiheuttamaa (siellä huutavat vanhat ja nuoret kuorossa, kanarialinnut laulavat ja koirat haukkuvat), mutta New Yorkissa se syntyy enimmäkseen liikenteestä. Liikenteen melu kuului eteläisessä Midtownissa aiemmin mainitsemani Madison Square Parkin lähellä sijaitsevaan hotelliimme sisälle eikä tauonnut yöksi. Ensimmäisenä päivänä ihmettelimme, miksi ihmiset puhuvat niin kovaa ravintolassa, mutta sitten ymmärsimme - ne ovat tottuneet huutamaan metelin yli.
Kaikkein hämmentävimmältä melu tuntui Manhattan Bridgen ja Brooklyn Bridgen välissä ja alla sijaitsevassa Dumbon kaupunginosassa (joka kuulemma on nuorten ja hyvin toimeentulevien suosiossa, loft-asuntoja vanhoissa teollisuusrakennuksissa): kahdella sillalla tuhansia autoja päivässä ja toisen sillan yhteydessä vielä muutaman minuutin välein kulkeva metro, jonka lonksutus kaikui metallirakenteissa. Siellä asuvien täytyy todella olla tottuneita meteliin.
Matkaostokseni rajoittuivat kahteen laukkuun (joista toisen jo esittelinkin edellisessä viestissäni, toinen on harmaata nahkaa, ruutupaloista kasattu) ja yksiin saappaisiin, lisäksi pyhiinvaelsin Apple Storeen ja ostin iPodiin uudet nappikuulokkeet. Vaatekauppojen tarjonta tuntui kallistuvan liiaksi boho-osastolle - tai sitten minä vain olen liian jumiutunut skandinaaviseen minimalismiin.
Kaikkea oli paljon ja kaikki oli isoa, jopa niin, että jossain vaiheessa kaikkea oli liian paljon ja kaikki oli liian isoa. Kaikki oli kuitenkin myös upeaa, ja monet asiat hassulla tavalla tuttuja ennestään - ennen en tajunnutkaan, miten usein New York eri muodoissaan välähtelee medioiden kautta välittyvissä kuvissa.
Luulen, että New Yorkista tulee minulle hämärä ja ikuinen inspiraation lähde, sitä kun on helppo lähestyä internetin, kirjojen, elokuvien ja musiikin kautta. Saattaisin haluta sinne nopeammin uudelleen, jos se olisi lähempänä (tulen puolihulluksi, kun joudun istumaan kahdeksan tuntia aloillani lentokoneen ahtaassa penkissä). Viettäisin mieluusti siellä muutaman päivän kerrallaan, jos välillä pääsisin jonnekin meteliä pakoon.
Keskiviikkona 26. maaliskuuta 2008 klo 23:35
Iahana merkintä. mäkin haluan joskus nähdä nykin!
Keskiviikkona 26. maaliskuuta 2008 klo 23:36
Siis missä ikinä mä kommentoin niin vaan kirjoitusvirheitä AINA prkle!
Torstaina 27. maaliskuuta 2008 klo 6:52
MInä kävin ensimmäisen kerran eläissäni NYC:ssä vuonna 1997. Asianmukaisesti concordella BA 1:llä Heathrowlta, ja sitä ei enää ole. Mutta ei se ole kaukana hitaammallakaan lentokoneella. Seitsemän tuntia ja vähän. Vertaan Helsingistä Lontooseen kolme, Barcelonaan neljä ja puoli.
Sen jälkeen olen käynyt siellä toisinaan, ja se on se kaupunki, joka skabaa voimakkaasti Lontoon kanssa Maailman Pääkaupungin paikasta. Metelistäkään ei tarvitse olla moksiskaan, koska ei kukaan muukaan ole. Subway on yksi maailman hienoimpia, ja jos joskus menee vähän pitkäksi Brooklyn pennantin juomisen jälkeen East upper siden baareissa, kuten on joskus päässyt käymään, mittariauto vie kotiin kun tietää avenuen ja kadun.
Minä en käy siellä oluen tai ostosten takia vaan arkkitehtuurin. Sitä katsoessa ja hämäriä katuja tallatessa miehen silmä lepää. Monumentaalista pilvenpiirtäjäarkkitehtuuria, jossa ei ole mitään pikkusievää piperrystä. Vaan betonia, eikä laisinkaan pyöreitä muotoja.
Torstaina 27. maaliskuuta 2008 klo 7:32
Kata, hih. New York on tosiaan sellainen, että se kannattaa nähdä.
Hannu, viimeisimmän muistikuvani mukaan täältä kestää Barcelonaan kolme tuntia ja kolme varttia, ja siinäkin on minulle aivan tarpeeksi. Kolmen tunnin jälkeen alkaa olla kärsivällisyys koetuksella. Mitä meteliin tulee, minä en osaa olla olematta moksiskaan siitä, koska se vaikuttaa fyysisesti, stressaa.
Mittariautot tosiaan ovat NYC:ssä erinomainen juttu, samoin se, että joka kaupasta ja ravintolasta saa hyvää palvelua (toisin kuin täällä kotona välillä…).
Arkkitehtuurissa taas on monta makua, minä viihdyin itse paremmin niillä alueilla, joilla talot olivat vähän matalampia: SoHossa, Williamsburgissa, Lower East Sidella (East Villagessakin kävin katselemassa, mutta se oli jotenkin vähän liian rappioromanttinen minun makuuni, muutama kiva putiikki siellä oli kyllä).
Torstaina 27. maaliskuuta 2008 klo 8:50
Nyki on kyllä hieno - ja sinne olisi joskus kiva päästä uudelleenkin. Haaveilen myös joskus näkeväni Chicagon, San Franciscon ja Miamin - mutta taitavat jäädä haaveeksi. Yleensä keksin kumminkin aina jonkin kiinnostavan paikan Euroopasta, johon sitten matkustan. Olen kai aika eurosentrinen… :)
Muistan ameriikan reissulta parhaiten Nykin hienon arkkitehtuurin, tuon Anunkin mainitseman liikenteen sekä (kuten aina!) ruuan. Kaupungin delit on mahtavia ja niistä pastrameista näen unta vieläkin. Entäs aamiaiset sitten! Pannukakut, silloin suomessa vielä harvinaiset (erikois)kahvit, hedelmien runsaus…
Torstaina 27. maaliskuuta 2008 klo 8:56
Anna, kun nyt mainitsit pannukakun, mulla oli jossain vaiheessa reissua mielessä, että pitäisi saada pannukakkua aamiaiseksi, mutta se sitten unohtui.
Itsekin haaveilen joskus San Franciscosta, mutta se vaatisi sen 8 tunnin lennon päälle vielä monta tuntia lisää… ja tosiaan Euroopastakin löytyy vielä paljon käymättömiä paikkoja, jotka ovat nopeammin (ja halvemmin) saavutettavissa.
New Yorkin liikenne on tosiaan silmiinpistävää (ja korviin-), noita mainitsemissani kivojakin kaupunginosia halkovat isot monikaistaiset tiet, jotka ovat aina täynnä autoja. Niistä suurin osa on usein takseja ja mustia Lincolneja, jotka ilmeisesti ovat myös jonkinlaisia vuokrattavia kuljettajan ajamia autoja.
Torstaina 27. maaliskuuta 2008 klo 11:07
hui, en koskaan nykissä asuessani huomannut, että siellä oli meluisaa… jatkuva klonksutus, humina ja tuuttailu tuntui kaiketi turvalliselta. tosin pelkään hiljaisuutta/hiljaisuudessa; mökkeily saa minut hulluksi, koska herkistyn kuulemaan kaikki pienimmätkin rasahdukset.
isot lincolnit ovat tosiaan car service -autoja, joita tuli käytettyä taksien sijaan ja lomassa. erityisesti lentokentälle matkatessa car service on joustavampi ja mukavampi. osa tietysti on yksityiskäytössä, mutta monet ihan vuokrattavissa tunti/matkataksalla.
toivottavasti maistoit kuitenkin paikallista pizzaa, vaikka pannukakut jäivätkin väliin.
asuin 90-luvun lopussa san fransiscossa, mutta se ei ole koskaan tuntunut yhtä kotoisalta kuin nyc, enkä tunne sinne sellaista kaipuuta kuin manhattanin ja brooklynin kaduille. joskus ehkä vielä…
Torstaina 27. maaliskuuta 2008 klo 12:04
stella, minulla on tapana erikseen tarkkailla äänimaisemia siellä, missä milloinkin sijaitsen, teen sen oikeastaan alitajuisesti. Olen aika herkkä koville äänille, ja varsinkin jatkuvalle melulle. Tästä voisinkin kirjoittaa enemmän…
Maistoin toki paikallista pizzaa useammankin kerran ja söin myös burgereita periamerikkalaisissa Dinereissä. Hyvä hinta-laatusuhde molemmissa.