Torstaina 7. helmikuuta 2008
Mustiinpukeutuvan minimalistin koristeet
Paitsi tyyliäni, olen yrittänyt selkeyttää myös elinympäristöäni. Kodin suursiivous lähti luontevasti liikkeelle vaatekomeroista, joiden sisällön kävin läpi viime syksynä, ja on hitaasti mutta varmasti edennyt muihin kaappeihin ja säilytystiloihin. Olen löytänyt useampia hyllyjä ja laatikoita, joihin en ole koskenut kertaakaan sen jälkeen, kun sulloin tavaraa pois näkyvistä muutettuamme nykyiseen asuntoomme puolitoista vuotta sitten. Kun saa nurkat tyhjiksi vanhoista rojuista, niihin voi piilottaa pöydänkulmilla notkuvat tavarat ja antaa taas pyhiä lupauksia roinan haalimisen lopettamisesta. Se lupaus on itse asiassa pitänyt aika hyvin viime aikoina - ehkä johtuen siitäkin, että keli on ollut suurimman osan aikaa niin kamala, ettei ole tehnyt mieli juosta ostoksilla. Ja tietysti siitä, että vähemmän roinan keskellä on jotenkin helpompi hengittää.
Sisustus muuttuu yhä minimalistisemmaksi, meillä ei edelleenkään ole esimerkiksi ikkunaverhoja (paperikaihtimia lukuunottamatta) tai yhtään kuvaa seinillä (paitsi lomografisia kollaaseja itse otetuista kuvista työhuoneen seinillä, mutta niitä ei kuitenkaan tule tuijoteltua päivittäin). Valkoiset seinät ovat jotenkin rauhoittavat, kun työkseen katselee kuvia päivät pitkät. Huonekasvejakin on aiempaa vähemmän, niitä oli joskus viidakoksi asti. Jäljelle ovat jääneet ne helppohoitoisimmat, laiska puutarhuri kun olen.
Mahdoinkohan jo aiemmin mainita, että yhtä aikaa vaatevarastojeni kanssa kävin läpi koruni? Suurin osa niinsanotuista asustekoruista (joista huomattava osa oli melkein käyttämättömiä, koru on vähän liiankin helppo heräteostos) päätyi kirppikselle yhtä matkaa vanhojen vaatteiden kanssa. Jäljelle jäivät tärkeät korut ja ne, jotka käyttävät minulta. Osin ne ovat sama asia, ja aikaa myöten vielä enemmän, osa minunnäköisistäni kun on aika uusia.
Kuten esimerkiksi tämä viime vuonna ostamani Tatty Devine -rintakoru, johon olen tykästynyt kovasti:
(Huomatkaa muuten, että vihdoin tänään uskalsin laittaa päälleni violetinvärisen villatakin, kevät tulee! Tuo vihreä tausta on sängynpeitto, ei vaate.)
Sormuksia ei lasketa mukaan, muuten olen ottanut linjakseni vain yhden korun kerrallaan. Se on simppelimpää, ja koru saa ansaitsemansa huomion. Olen luopunut rannekellosta jo aiemmin ja korvakoruistakin vähän aikaa sitten, kun kyllästyin vanhoihin enkä ole saanut kasattua isompaa kokoelmaa kivoja (eivätkä korvikset kuitenkaan näy tukan alta erityisen hyvin).
Edellisen viestini kommenteissa Anna mainitsi artikkelin, jonka mukaan koruilla on enemmän tunnearvoa ja symbolista merkitystä kuin vaatteilla. Se taitaa pitää paikkansa. Vaatteiden hankintaa ohjaa tyyliasioista huolimatta lopulta tarve (pukeutuminen on välttämätöntä), mutta koru ei ole välttämätön, vaan se on käyttäjänsä erityisesti valitsema henkilökohtainen viimeinen silaus. Ja korut tuntuvat olevan sellaisia esineitä, jotka keräävät tarinoita sisäänsä. Ehkä juuri se on niiden varsinainen tehtävä.
Eniten käyttämäni korut lojuvat yönsä yöpöydälläni (vähemmän käytetyt ovat aidossa 80-lukuisessa kassalippaassa samalla pöydällä):
Pienen puisen kauriin lisäksi siellä on tällä hetkellä kaksi muovista Cooee-rannerengasta, synttärilahjaksi saamani upea kullanvärinen helmiäiskoru, sormukset ja Berliinistä ostamani pieni harmaa nahkapussukka pitkässä ketjussa. Lisäksi siellä ajelehtii veropapereita ja Benettonin mustat aurinkolasit 90-luvun alusta (omista arkistoistani löytyneet), niinikään lahjaksi saatu Utelias Ykä ja voidetuubi ja postikortti ja kehystetty valokuva ja… minimalistisella sisustajalla on vähän töitä vielä.
Perjantaina 8. helmikuuta 2008 klo 0:36
Ooh, mulla on tuo sama kassalipas turkoosina! Se on varmasti jossain laatikossa vanhempieni kellarissa. Mun tuli kamala himo nähdä se, säilytin siellä pientä minipäiväkirjaa, rahaa ja salaisia lappusia, myöhemmin tupakkaa.
Perjantaina 8. helmikuuta 2008 klo 7:13
Kata, mun kaverilla oli tuollainen kassalipas vaaleanvihreänä (vai olisiko se sitten se turkoosi?), me oltiin samikset. Tuo taisi olla aikamoinen hittijuttu silloin. En kyllä yhtään muista, mitä itse säilytin siellä silloin. Tietenkin varmaan jotain salaisuuksia.
Perjantaina 8. helmikuuta 2008 klo 11:29
Korut mulla kans se mist en ikinä haluu luopuu. Niis kans se et vie vähän tilaa ja kätsy säilyttää. Ettei tarvi rakentaa uutta vaatehuonetta tai muuttaa isompaa asuntoo et kamat mahtuu. Vaatteitten kans se on hiuka toinen tilanne.. Yhtäkaikki, mul on ihanii korui mist en ikinä osais kuvitalla et luopuisin (tai käyttäisin).
Perjantaina 8. helmikuuta 2008 klo 14:13
Olet aivan oikeilla jäljillä. Koruihin liittyy monesti paljon henkilökohtaisempia tuntoja kuin vaatteisiin.
Minulle tärkeimpiin koruihini kuuluvat isoäitini minulle antamat kaksi sormusta. Toinen näistä sormuksista on “syntynyt” isoäidin ja isoisän yhteen sulatetuista kihlasormuksista. Isoäitini ajatuksen mukaan sormukseen liitettiin vielä uudelleen muotoilun jälkeen kolme pikkuruista kiveä symbolisoimaan heitä sekä kolmatta sormuksen omistajaa, eli minua.
On oikeastaan sääli, etten rohkene käyttää sormusta juuri koskaan, sillä mielestäni korut ovat tehty pitoa varten. Vaan mikäli se joskus katoaisi, joutuisin hukkaan luultavasti minäkin.
Minulta löytyy muuten tuo sama violetti neuletakki :)
Perjantaina 8. helmikuuta 2008 klo 16:18
mulla on tuo sama puukauris kaulakoruna: se roikkuu valkoisten “lumipallohelmien” varassa. tosin etujalka katkesi viime keväänä, joten bambini on rampa. tatty devinellä on kivoja koruja, tykkään…
Perjantaina 8. helmikuuta 2008 klo 16:39
Täältähän löytyy samiksia enemmänkin!
Maire, tuo on myös hyvä pointti, että korut vievät vähän tilaa, joten niitä tulee vaalittua eri tavalla kuin vaatteita, joita joutuu tunkemaan ties minne jemmaan, kun tilanpuute yllättää. Ja tietenkään korut eivät kulu käytössä samalla tavalla kuin vaatteet.
Elisabet, tuo on kyllä yksi ongelma, että kun omistaa jonkun tarpeeksi hienon korun, pelkää koko ajan hukkaavansa sen. Itse olen alkanut suhtautua koruihin vähän fatalistisesti, eli jos joku koru katoaa, se kuuluu sen tarinaan. Joskus olen hukannut jotain kotiini ja löytänyt vasta pitkien aikojen päästä, ja ehtinyt jo luulla, etten nää koko korua enää ikinä.
stella, tuo kauris tosiaan tuntuu vähän heiveröiseltä, olen itsekin hiukan pelännyt, että se hajoaa, kun se on rintapielessä suoraan laukun olkahihnan alla. Tattylla tosiaan on kivoja koruja, osa tosin on hiukan rajuja minun makuuni.
Lauantaina 9. helmikuuta 2008 klo 12:02
Sisustuksesta kun mainitsit: ymmärrän kyllä tuon minimalismin tarpeen kun työskentelee visuaalisten asioiden kanssa. Mäkin olen periaatteessa minimalisti sisustajana, mutta taidetta kyllä rakastan. Ehkä se johtuu myös siitä, että mä askaroin lähinnä sanojen kanssa, ja vastapainoksi kaipaan sitten kuvia?
Taide on musta hyvin samanlainen ilmiö kuin korut: myös taideteokset on hirveän henkilökohtaisia, ja niihin liittyy tosi paljon tunnearvoa esteettisen arvon lisäksi. Ja kuten korut, myös taideteokset on aika vaikeita lahjoja: pitää tuntea toisen maku tosi hyvin jotta menee nappiin (kiva muuten jos sen helmiäiskorun kanssa onnisti!!). Mä joskus sanonkin et taulut on asunnon koruja.
Keskiviikkona 13. helmikuuta 2008 klo 16:12
Tiedätkö, olen saanut todella paljon inspiraatiota sinun blogistasi. Juuri nyt haeskelemme siippani kanssa omaa kotia ja olemme paljon keskustelleet siitä, millaisilla asioilla ikioman tilamme sitten aikanaan täytämme. Meille on käynyt niin, että olemme yhteisen taipaleemme varrella keränneet kaikkea kivaa, joka on kasautunut nykyisen asuntomme seinustoille aiheuttaen toisinaan varsin suurta ahdistusta. Meillä on paljon kauniita esineitä, mutta yhdessä ne eivät vain toimi. Tiedän, että muuttaessamme joudumme luopumaan monista asioista ja se tulee olemaan vaikeaa. Yritän kuitenkin pitää mielessä kuvan täydellisestä kodista, jossa pääosassa ovat tummat lautalattiat, vaaleat seinät, avaruus ja valo.
Ja kiitos linkkivinkistä: osa Tatty Devinen koruista on aivan vastustamattomia.
Keskiviikkona 13. helmikuuta 2008 klo 20:28
Sanna, hienoa kuulla, että jutuistani on iloa!
Asioista luopuminen on tosiaan vaikeaa, mutta kuten itsekin toteat, joskus se on välttämätöntä. Toisaalta voisihan sitä tehdä niinkin, että pitää vain osaa kauniista esineistä esillä ja toisia jemmassa ja vaihtaa sitten kun siltä tuntuu. Minullakin on jemmassa joitakin tavaroita, joiden aika ei ole juuri nyt, mutta joista uskon olevan iloa vielä joskus.
Hmm, tästä tulikin mieleeni, että kunhan aurinko taas paistaa ja saan kunnon kuvia, voisinkin kirjoittaa suosikkiesineistäni.