Maanantaina 7. tammikuuta 2008
Ryhtiliike
Kävin joulualennusmyyntien alettua parissa suosikkivaatekaupassani kurkkimassa tarjontaa. Siinä rekeillä roikkuvia satunnaisia vaatekappaleita hypistellessäni tajusin yhtäkkiä, että enhän minä tarvitse enää tälle talvelle lisää vaatteita. Minulla on villatakkeja, mekkoja, hameita, paksuja sukkahousuja ja saappaita koko (eilen alkaneen) talven tarpeiksi. En myöskään tarvitse enää yhtään satunnaista “onpas melkein kiva, mutta…” -heräteostosta kaappeihini lojumaan, koska olen juuri viime syksyn aikana käynyt läpi kaikki vaatteeni, koruni ja kenkäni ja hankkiutunut eroon vuosien varrella haalituista kummajaisista.
Olen päättänyt pysyä tiukkana itselleni ja suunnittelen ostavani vaatteita seuraavan kerran keväällä (tai siis silloin, kun kevättakit tulevat kauppoihin; sellaisen tarvitsen oikeasti, koska minulla ei ole ollut kunnollista vuosiin - “ostan vasta, kun löydän Sen Oikean” -linjani on pitänyt jo pitkään). Muutenkin aion jatkaa sitä hyväksi havaitsemaani linjaa, että yhdistän vaateostokset todelliseen tarpeeseen tai erikoisiin tapahtumiin, kuten lomareissuihin, niiden kautta yksittäiset vaatekappaleet saavat enemmän merkitystä. Päätös on osa ryhtiliikettä, johon kuuluu muutakin.
En yleensä pidä uudenvuodenlupauksien antamisesta, koska koen niiden helposti muuttuvan hyvistä päätöksistä ahdistaviksi vaatimuksiksi, vähän samaan tapaan kuin aikataulutetut harrastukset ovat aluksi mukavia, mutta muuttuvat pikkuhiljaa velvollisuuksiksi. Toisaalta koulin itseäni muutenkin koko ajan, lupaamatta asioita ääneen edes itselleni. Nyt mielessäni on kuitenkin yksi asia, joka kaipaa sen verran tiukkaa ojennusta, että se on sanottava ääneen: rahan käyttö.
Minulla on paha tapa päästää hyvin nopeasti käsistäni kaikki se, minkä työlläni ansaitsen. Se on toisaalta kivaa, mutta toisaalta sellaisista rahamääristä kyllä olisi ihan kohtuullista jäädä jotain säästöönkin isompia hankintoja (lentolippuja!) tai pahan päivän varaa varten. Törsäämisen vähentämisellä olisi säästötilin saldon kasvamisen lisäksi muitakin etuja: tarpeetonta romua ja rättiä kertyisi nurkkiin vähemmän ja roskaa ja muiden riesaksi dumpattavaa kierrätystavaraa syntyisi vähemmän (olen tainnut joskus aiemminkin mainita, että minusta kirpputorit eivät aina pelasta maailmaa, vaan joskus ne toimivat vain valheellisena tapana puhdistaa shoppailun likaamaa omaatuntoa).
Olen saanut itseni kiinni haaveilemasta kolmesta eri uudesta kamerasta, ja sitten muistuttanut itseäni, että nykyisetkin kaipaavat käyttöä (eikä tällaisessa pimeydessä edes voi kunnolla kuvata). Kirjojen ostamista en enää juurikaan kaipaa, koska hyllyt notkuvat edelleen lukemattomia - paitsi että sallin kyllä itselleni sellaiset pikku-ukkeleita esittelevät kirjat kuten taannoin Amazonista tilaamani Mascotte! ja kaksi The Octonauts -kirjaa, koska ötököistä saan inspiraatiota virkkuutöihini. Harrastuksiin, lähinnä lankoihin ja filmien kehittämiseen (itse filmiä on jääkaappi puolillaan) menee tietenkin rahaa, muttei kovin paljon.
Melkein kaikki turhat rahareiät siis alkavat olla tukittuina tai ainakin keinot niiden tukkimiseksi ovat löytyneet, mutta viimeinen ja suurin on vielä vaiheessa: jääkaappi (ja muutkin ruokakaapit). Minulla on suuria vaikeuksia ostaa ruokaa taloudellisesti, muistaa mitä kaapeista löytyy ja käyttää se kaikki, minkä olen niihin ostanut. Siitä seuraa sitten se, että kaappeihin unohtuu kaikenlaista ja roskis täyttyy turhaan vanhaksi menneistä, syömättömistä sapuskoista. On siis otettava ns. kokkisota-taktiikka käyttöön. Ostoslistoja olen jo oppinut kirjoittamaan, mutta seuraavaksi on opeteltava muistamaan ottaa ne mukaan kauppaan. Jos olen saanut vaatekaappini ojennukseen, luulisi saman onnistuvan jääkaapinkin kanssa!
Maanantaina 7. tammikuuta 2008 klo 21:00
Alennusmyynneistä minäkin löysin itseni, mutta ihan suunnitellusti. Piti löytää housut ja löytyikin: erinomaiset Kuopiolaiset villakangastuotteet. Silkasta löytämisen riemusta ostin heti kahdet. Niiden edeltäjän olinkin jo käyttänyt puhki.
Sitten kassiin eksyi myös virheät sammarit. En käsitä.
Ryhdistä ei tietoakaan.
Maanantaina 7. tammikuuta 2008 klo 21:09
eep, alennusmyyntien ongelma on nimenomaan tuo, että ryhti katoaa ja kassiin eksyy vaikka mitä. Toivottavasti kuitenkin sinun tapauksessasi käyttökelpoista.
Olen minäkin joskus löytänyt jotain oikeasti hyvää ja tarpeellista (niinkuin se viimevuotinen nyppykankainen villakangastakki, jonka varmaan muistatkin), mutta niin harvoin, että parempi on pysytellä alerynnistyksestä erossa.
Tiistaina 8. tammikuuta 2008 klo 9:15
mä oon itestäni jotenki hirveen ylpee. okei ostin sen harmaan kollegen (refleksi..) mut palauitn sen ja olin stoken ales klattelee kaikkee ja sovitin mut en ostanu mitää. niinku sanottu; en tarvitse mitään. ne jeremy scottin lasit olis jees, mut enhä mä niitäkää tarvi. olik helsinki10 muute alet jo..?
Tiistaina 8. tammikuuta 2008 klo 9:40
maire, Helsinki 10:n MySpace-sivulla ainakin mainostetaan alennusmyyntiä. Ja taisin minäkin käydä siellä jo, nyt kun tarkemmin muistelen…
Tuo, että ei tarvitse mitään, on kyllä aika vapauttava tunne. Mistähän ihmeestä sitten välillä tulevat ne päähänpinttymät jostain tietystä tavarasta tai vaatteesta, joka on ihan pakko saada?
Tiistaina 8. tammikuuta 2008 klo 10:58
Olin ennen varsinainen ruoka-aineiden hamstraaja (eihän sitä koskaan tiedä), mutta turhan usein jouduin lappaamaan pilaantunutta kamaa roskiin. Viime vuonna aloitin taktiikan, joka on oikeasti säästänyt rahaa ja vähentänyt jätettä. Aloin nimittäin suunnitella viikon ruoat etukäteen ja ostan kaupasta vain ne asiat, jotka olen ostoslistalle rustannut. Uusi tapa ostaa ruokaa vaati aluksi hieman totuttelua, mutta nyt en osaisi oikein toisin toimiakaan. Nyt kun vielä saisi tuon muun roinan ostelun kuriin, niin hyvä tulisi.
Tiistaina 8. tammikuuta 2008 klo 14:15
Sanna, tuohan on toimiva tapa ruokaostoksille, pitää (yrittää) opetella se itsekin. Olen tähän asti kuvitellut olevani niin ailahtelevainen, etten voisi millään tietää viikkoa etukäteen, mitä syön seuraavana sunnuntaina ja syönkö edes kotona, mutta eihän se varmaan oikeasti niin mene.
Tiistaina 8. tammikuuta 2008 klo 18:44
Mä en missään tapauksessa pysty suunnittelemaan koko viikon syömisiä etukäteen, mutta aika hyvin on ruokasysteemit silti pysyneet kurissa ihan sillä ostoslistan käytöllä (ja sillä että ylipäätään suunnittelee ruuan ostoa, vaikka sitten päivän kerrallaan). Myös kiinnostuksesta ruuanlaittoa kohtaan on kovasti apua: nautin siitä, kun voin esimerkiksi hyödyntää eilisen perunamuusin perunarieskoihin tänään. Kiinnostusta ruokaan sinullakin eittämättä on, joten eiköhän homma lutviudu.
Alennusmyynneistä pyrin ostamaan vain mahdollisimman hyvälaatuista peruskäyttövaatetta (kuten hyvälaatuisia sukkahousuja) tai sitten jotain uniikimpaa, jos jotain tosi kivaa eteen tulee. Ja harvoin tulee. Pintatrendejä en oikeastaan muutenkaan jaksa enää seurata, mutta viime sesongin halpavaatteiden ostamista alennusmyynnistä en ole koskaan harrastanut.
Hassua kun kerrot tuosta ryhtiliikkeestäsi, sillä mulla on ollut viime viikkoina mielessä aivan tuo sama. Yhtenä syynä on varmaan se, että pohdimme ensimmäistä kertaa vakavissaan asunnon hankintaa, ja toteutuessaan se merkitsee tarvetta huolellisempaan taloudenpitoon. Mutta muutenkin. Roinaa on kertynyt ihan tarpeeksi!
Kämpän hankintaan liittyen olenkin joutunut pohtimaan, mikä elintasolleni on tärkeää, ja olen todennut, että pienet ovat minun iloni: kahvilla ja mukavissa ravintoloissa käyminen sekä toisinaan mieluiset vaatelöydöt riittävät jo tosi pitkälle. Matkustaminenkin on jotenkin menettänyt merkitystään, vaikka mieleistä toki onkin. Samanlaista elämänlaadun ja arvojen pohdintaa lienet läpikäynyt itsekin?
Anteeksi. Tuli turhan pitkä stoori.
Tiistaina 8. tammikuuta 2008 klo 20:35
Anna, turhan pitkät stoorit kelpaavat tänne oikein hyvin. :)
Mitä itse asiaan tulee, alkuinnostus ainakin tuntuu jeesaavan homman lutviutumisessa. Meillä on nyt muutaman päivän ajan sulateltu pakastimeen unohtuneita lihakimpaleita ja tehty niistä yhdessä kaapeista löytyneiden vihannesten kanssa linssipataa ja vietnamilaista sapuskaa.
Tämän päivän Hesarissa muuten on artikkeli otsikolla “Jäteruoka rasittaa ympäristöä enemmän kuin pakkaus”, jossa sanotaan, että kaatopaikoille menee huomattavasti enemmän syömäkelpoista ruokaa kuin ruokien pakkausjätettä. Eli ongelma on ihan todellinen muuallakin kuin meidän jääkaapissamme.
Muusta roinasta vielä, muutto on kyllä hyvä sauma hankkiutua eroon kaikesta ylimääräisestä. Paitsi että tulee joka tapauksessa käytyä joka ainut tavara yksitellen läpi, muuttoa helpottaa huomattavasti se, että uuteen paikkaan kannettavaa on mahdollisimman vähän. Ja sen jälkeen voi sitten yrittää olla haalimatta lisää…
Elämänlaadun ja arvojen pohdinnastahan tässä tosiaan on pohjimmiltaan kyse. Ja tietenkin siitä, voisiko sitä jotenkin kantaa kortensa kekoon myös ympäristön puolesta (mikä oikeastaan liittyy noihin arvoihin ihan suoraan).
Tiistaina 8. tammikuuta 2008 klo 21:02
Muuton yhteydessä tavaran karsiminen on omalla kohdallani osoittautunut vaikeaksi. Se vaatisi pakkaamis-karsimisaikaa ainakin pari viikkoa eikä se käytännössä oikein ole ollut mahdollista. Niinpä koitan karsia muuttojen välillä. Mutta luopuminen on vaikeaa.
Nyt, kun olen hankkinut kolmet housut, pitäisi vastaavasti osata luopua vähintään yhtä monesta tarpeettomasta vaatekappaleesta (näin olen itseni kanssa sopinut). Kumma kyllä nekin ikivanhat rievut, joita ei ole pariin (kymmeneen?) vuoteen käyttänyt, tuntuvat ihmeen tärkeiltä, kun pitäisi löytää kierrätetykseen vietävää.
Onkohan tuollaiseen lääkettä?
Tiistaina 8. tammikuuta 2008 klo 21:29
eep, taidat puhua “kyllähän tätä vielä varmasti joskus voisi käyttää” -syndroomasta, joka joskus saa ihmisen säilömään kaappeihinsa vuosikausiksi vaatteita, joita ei ole kertaakaan pidetty? Sehän on sukua sille ilmiölle, että kun kerran heittää pois jonkun vuosikausia jemmaamansa jutun, sille olisi tarvetta heti seuraavalla viikolla.
Se on kyllä vakava tauti, enkä ainakaan itse ole vielä löytänyt lääkettä siihen.
Itse kannoin syksyn mittaan muistaakseni seitsemän muovikassillista tavaraa kierrätyslaatikkoon, ja silti kaapeista irtoaisi vielä varmasti yksi tai kaksi kassillista, jos vain voisi. Mutta kun ei voi. Ja ehkä sillä ei ole enää väliäkään, kun tilaa kuitenkin tuli aika paljon lisää jo tuolla kassimäärällä.
Keskiviikkona 9. tammikuuta 2008 klo 14:29
tunnustaudun vakavasta “ktvvjvk”-syndroomasta kärsijäksi. tälläkin hetkellä varastossa odottavat noin 20-ikeakassillista vaatteita, joiden kohdalla en ole “aivan varma”. se on paljon, ihan kamalan paljon…
blogisi on kyllä inspiroinut, ja alan taipua ostamattomuus- ja ryhtiliikelinjalle. en pelkästään rahatilanteen vuoksi, vaan myös tämän turhautumisen. meikkiasioissa olen ollut vähemmän-on-enemmän -linjalla jo pitkään ja käyttänyt samoja tuotteita vuosikausia; nyt kun mac on stockalla, ei enää tarvitse hamstrata puutereita ja sitä vaaleanpunaista luomiväriä kaikilta ulkomaanmatkoilta.
ruoan suhteen minulla on kuitenkin dilemma: yritän jatkuvasti syödä enemmän tuoretuotteita, erityisesti tuoreita vihanneksia, mutta sinkun kaapissa ne tuppaavat pahentumaan, vaikka tekisin jatkuvasti salaattia ja keksisin luovia keinoja käyttää loput. ehkä en vain osaa…
Keskiviikkona 9. tammikuuta 2008 klo 20:17
Hmm. Tuo “kyllähän tätä vielä varmasti joskus voisi käyttää” -syndrooma kuulostaa pelottavan tutulta…
Tuttua on myös vihannesten pilaantuminen jääkaappiin. suurissa ikäluokissa on ihmisiä, joiden mielestä ruoka tehdään siitä, mitä on ja jos se meinaa mennä pahaksi, syödään vaikka ei olisi nälkä. Ja sitten jos se ehtii homehtua, syödään silti. Tuo mentaliteetti ei oikein ole iskostunut meikäläisen mieleen ja jälki on sen mukaista: komposti täyttyy. Ruuasta on kiva nauttia sen sijaan että tekisi siitä pakkopullan. Ja jos rehellisiä ollaan, tästä en edes halua parantua.
Mutta seitsemästä vaatemuovikassillisesta luopuminen on melkoinen saavutus. Mikä on salaisuutesi, kerro heti!
Keskiviikkona 9. tammikuuta 2008 klo 21:00
stella, tuoreiden vihannesten kanssa taitaa olla se ongelma, että toisista kaupoista niitä saa isoihin pakkauksiin pakattuna halvalla ja toisista irtomyynnissä kalliilla, ja siitä voi sitten valita. Itse olen yrittänyt ratkaista ongelman jotenkin niin, että ostan isompia satseja hyvin säilyviä rehuja ja kerta-annoksia huonosti säilyviä. Tähän aikaan vuodesta pitää melkeinpä välttää kokonaan erilaisten vihreiden salaattien ostamista, ne kun paleltuvat kassiin ennenkuin ehtii kaupasta kotiin.
eep, minä yritän lähestyä tuota ruokaongelmaa nimenomaan toisesta suunnasta, eli en käytä pilaantunutta, mutta yritän olla turhaan pilaannuttamatta ruokaa.
Seitsemästä vaatemuovikassillisesta luopumisen salaisuus on siinä, ettei kanna niitä kasseja mihinkään vintille tai muualle piiloon pois silmistä, vaan kasaa ne johonkin sellaiseen paikkaan, jossa ne ovat vähän tiellä ja aina näkyvissä. Muutaman viikon päästä nurkissa lojuvat nyssäkät alkavat ärsyttää tosissaan, ja kun kirppislaatikko (tai minun tapauksessani pelastusarmeijan joulupata) on päivittäisten kulkureittien varrella, homma hoituukin kätevästi.
Keskiviikkona 9. tammikuuta 2008 klo 23:25
Minulla on turhan roinan ostamatta jättäminen muuttunut aika helpoksi jotenkin itsekseen. En ole mikään erityisen eettinen ja tiedostava ja mukava kuluttaja vaan ostan kaiken minkä haluan. Mutta nyt kun pakkaan muuttolaatikoita ja perkaan röykkiöitä, huomaan, että kahden viime vuoden aikana pois heitettävää sälää on tullut todella vähän. Verrattuna siihen, paljonko sitä oli edellisessä muutossa.
Jossain vaiheessa on alkanut omistaa kaiken tarpeellisen ja hankintojen euromääräinen arvo kasvaa, joten niitä tulee mietittyä hetki tarvitsenko minä nyt tämän tonnin klunssin välttämättä vai en.
Palveluihin menevän rahan määä on sen sijaan kasvanut silmissä.
Torstaina 10. tammikuuta 2008 klo 11:29
Tuo mitä Visti sanoo palveluihin menevästä rahan paljoudesta on totta myös mun kohdalla. Jotenkin pidän sitä “eettisempänä” kulutuksena kuin tavaran ostamista, sillä palvelut eivät aineettomina lisää roinan määrää, ja samalla tulee vissiin tuettua työllisyyttäkin. Käytän kyllä lähinnä matkailu- ja ravitsemispalveluita, joten melko suppeasti siis.
Hassua kyllä, moni paheksuu kovasti tätä palveluihin kuluttamistani - semminkin kun olen köyhä ihminen. Olen saanut monelta tuttavalta (siis nuoreltakin!) kuulla, että on naurettavaa maksaa vaikka kahvista ja kakusta 7 egee, kun kotona saisi niin paljon halvemmalla. Sitkeässä tuntuu olevan tämä suomalaisten “tee-itse-ja-säästä” ideologia….
Torstaina 10. tammikuuta 2008 klo 13:18
Anna, tuo suomalaisten teeseitse-ideologia on tosiaan edelleenkin voimissaan. Kerran seurasin sivusta keskustelua, jossa joku kyseli ompelijaa takin nappien ompeluttamiseen, mutta ompelimosuositusten sijaan saikin opastusta nappien ompeluun.
Itse käytän säännöllisesti lähinnä ravintoloiden, kahviloiden, kampaajan ja hierojan palveluita ja matkailujuttuja, vähän satunnaisemmin suutaria, korjausompelimoa ja pesulaa (nuo kolme viimeistä muuten tavallaan palaavat alkuun päin kirjoitukseni alkuperäisessä aiheessa).
Visti, tuon olen minäkin huomannut, että kun kaikki tarpeellinen on hankittu, sen päälle tuleva ekstra on usein kalliimpaa, ehkä sitä voisi jopa sanoa luksukseksi. Ja sellaisilla ostoksilla on taas entistä helpompi tärvätä rahatilanteensa. Tosaalta on niinkuin sanot, että kun ostos on tarpeeksi kallis, sitä tulee myös harkittua, jolloin saattaa peräti käydä niin, että se jää ostamatta.