Eräänä iltapäivänä

Tulevaa reissua miettiessäni tajusin, ettei minulla ole kenkiä, joilla voisi kävellä pitkiä matkoja viileällä kelillä. Olen yleensä ollut reissuilla lämpimissä paikoissa tai lämpimään aikaan, ja pärjännyt hyvin kevyillä jalkineilla (esimerkiksi jumppatossuilla, jotka ovat oikein toimivat kaupunkilomajalkineet). Ne eivät nyt välttämättä käy, joten tilasin tällaiset:

Noissa kengissä yhdistyy kaksi suosikkiani, Barcelona ja kiiltonahka. Barcelona löytyy kenkien pintakuvioinnista, joka toistaa kaupungin jalkakäytävien laattojen neliterälehtistä kukkakuviota (tai mikä se ikinä onkaan, minusta se näyttää kukalta). Skeittihenkinen muotoilu tuo mieleen enkeleiden aukion, nykytaiteen museon sen laidalla ja aukiota yötä päivää kansoittavat skeittarit.

En juurikaan tunnusta sporttisuutta, joten tuollaiset skeittitossut ovat suurin myönnytys, jonka voin kulkemisen mukavuudelle antaa (toki tavallisista kävelykengistäkin löytyisi varmasti kilometrimarsseille sopivia, mutta sellaisten löytäminen maailman kenkien joukosta on varsin haastavaa - olen yrittänyt ja erehtynyt aika monta kertaa aiemmin). Noihin kenkiin tosin liittyy yksi pieni ongelma - ne paljastavat ainoan ulkonäkökompleksini.

Olen usein ilakoinut sillä, etten minulla juurikaan ole komplekseja ulkonäköni suhteen. Mutta kun oikein penkoo (tai menee ostamaan netistä kengät pääsemättä sovittamaan niitä etukäteen), yksi sellainen pulpahtaa pintaan: minulla on isot jalat. Olen vain 165 senttiä pitkä, mutta kengännumeroni on kenkämallista riippuen 39 tai 40 (minulla on myös isot kädet, mutta sehän on pelkästään eksoottista). Olen jo kauan sitten päässyt ohi siitä vaiheesta, kun ostin säännönmukaisesti aina liian pieniä kenkiä, ja saavuttanut sen vaiheen, jossa tiedän, minkä muotoiset kengät saavat jalat näyttämään sirommilta, mutta tällaisten normaalista kenkälinjastani poikkeavien jalkineiden kanssa joudun jälleen kohtaamaan traumani.

Kokeilin kenkiä tänään ja kauhistelin ensin, kuinka mikkihiirimäisiltä ne näyttävät kapeissa ja pitkissä jaloissani. Mutta sitten huomasin, että ne eivät tosiaankaan kiristä (toinen niistä narisee vähän, mutta äänen aiheuttaja on varmasti selvitettävissä), varpailla on tilaa heilua ja niillä tuntuu olevan hyvä kävellä, joten mitä helkkaria? Olen melko varma, että mikkihiiri väijyy enimmäkseen vain omassa mielessäni. Ja vaikka kadulla tulisikin vastaan joku, jonka mielestä näytän omituiselta kapeine pohkeineni ja isoine pyöreäpäisine popoineni, eipä sekään lopulta ole minun ongelmani. Olen joskus ravannut ympäriinsä teräskärkisissä DocMartens-kävelykengissä ja näyttänyt vähintään yhtä kummalliselta, eikä se ollut ongelma (tosin silloin kummallisuus oli tarkoituksellista, joten ehkä se oli vähän eri juttu…). Joka tapauksessa minulla on nyt uudet kiiltävät kengät, joiden kanssa kävelen mukavasti ja kauas, ja kulkiessani ne narisevat minulle muistoja Barcelonasta. Kutsukaa mikkihiireksi jos tahdotte, minulla on niin pehmeät askeleet, etten huomaa.

Aihe: kaupungit, vaatteet ja tyyli, kengät, matkat.
Voit kommentoida viestiä tai lähettää trackback-viestin omalta sivustoltasi.