Keskiviikkona 23. tammikuuta 2008
Hitaalla pimeässä
Olen kolmena aamuna peräkkäin pukenut mustan mekon ja mustien sukkahousujen kanssa violetinvärisen villatakin, katsonut peiliin, ja vaihtanut sen mustaan. Kaamos jatkuu vielä.
Aika kuluu odottaessa erinäisiä asioita: tilipäivää, lomareissua, talvea, kevättä, aurinkolasien painoa nenällä, kirkasta vastavaloa filmille tallennettuna, Low:n keikkaa Tavastialla huhtikuussa.
Päivällä merenrannalla mietin, että meren pitäisi vielä jäätyäkin, ennenkuin jää voi sulaa kevään merkiksi. Maailma on jotenkin sekaisin ja minua nukuttaa.
Torstaina 24. tammikuuta 2008 klo 11:13
Odottamisesta: musta tuntuu että mä elin koko entisen elämäni odottaessa, vasta viime aikoina olen oppinut elämään oikeasti “päivä kerrallaan”. Se on aika hyvä taito, huomaan.
Olen ollut myös yllättynyt siitä, miten vähän olen kiinnittänyt huomiota huonoihin keleihin, pimeyteen jne. tänä talvena. Varmaan vauvan ansiota. Hän herää joka aamu riemuissaan: tästä tulee mahtava päivä. Osa tuosta ilosta on tarttunut minuunkin.
Silti kaipaan ajoittain muihin maisemiin. Barcelonaan ja Budapestiin ja Ateenaan erityisesti. Myös NYC olisi toki mahtava. Sieltä jäi niin monta paikkaa näkemättä.
Torstaina 24. tammikuuta 2008 klo 12:07
Mä kyllä yleensä osaan elää päivä kerrallaan, mutta tämä jatkuva pimeys on tehnyt olon jotenkin niin vetämättömäksi, että tekee mieli suunnitella tulevia mieluummin kuin yrittää jaksaa jotain nyt. Eikä se oikeastaan ole paha juttu, se kuuluu vuoden kiertoon. Keväällä vauhti kiihtyy taas.
Vauvan elämä on ihailtavan viatonta, hän kun ei tiedä keleistä mitään (eikä varsinkaan siitä, millaisia niiden pitäisi tähän aikaan vuodesta olla), joten ne eivät paljon häiritse. Sitä voisi harjoitella itsekin, ellei tarvitsisi raahautua aamupimeässä töihin. :)
Nyt tuiskuttaa lunta taivaan täydeltä, toivottavasti se jää maahan niin tulisi vähän valoisampaa.