Torstaina 20. joulukuuta 2007
Don’t walk away in silence
Tällaisena vuodenaikana, kun pimeys väsyttää muutenkin, on suorastaan vaarallista mennä haltioitumaan kahdesta upeasta asiasta saman viikon aikana. Sitä menee täysin pois tolaltaan.
Ensin löysin jotenkin jälkijunassa Arcade Firen keväällä ilmestyneen levyn Neon Bible. Ja juuri kun olin viettänyt kaksi päivää kuunnellen sitä repeatilla (tällä kertaa takerruin erityisesti biisin Intervention mahtipontisiin kirkkourkuihin), sain satunnaisen idean lähteä elokuviin.
Control on jotakin hyvin kaunista. Se on sarja koskettavia kuvia, hitaasti eteneviä, lähes pysähtyneitä hetkiä, jotka kuvittavat Ian Curtisin lyhyen, surullisen elämän ja Joy Divisionin musiikin aivan uudella tavalla. Liikkuvina valokuvina, valokuvaajana tunnetuksi tulleen ohjaajansa Anton Corbijnin silmin. (Corbijnin tuotokset ovat lähiaikoina vaivanneet mieltäni paljonkin, haltioiduin hänen mustavalkoisista maailmoistaan viimeksi edellisessä viestissäni.)
Joy Division ei enää koskaan kuulosta samalta kuin ennen Controlia. Tästedes tulen aina näkemään mielessäni nuo kuvat, tummat miehet harmaassa maailmassa, ja muistan itseni elokuvateatterissa: valkokankaalla rullaavien lopputekstien taustalla soivan Athmospheren, vilunväreet ja silmänurkkaan kohonneen kyyneleen. Arkipäivän alkuillan puolityhjän teatterin, jossa kourallinen ihmisiä jää elokuvan loppuessa hiljaisina penkkeihinsä istumaan.
(Tuo Athmospheren video on yllättäen myös Anton Corbijnin käsialaa.)
Nyt en osaa päättää, kuuntelisinko repeatilla Joy Divisionia vai Arcade Firea.
Torstaina 20. joulukuuta 2007 klo 23:00
Äänitin Atmospheren ammoin Rockradiosta c-kasetille ja se oli menoa. Sen uskomaton äänimaailma jätti jälkensä. (Eikä kotiäänitys edes tappanut musiikkia !)
Tuo filmi kyllä pitäisi nähdä, pääroolin tekijä kuulemma laulaa itse ja tosi uskottavasti.
Torstaina 20. joulukuuta 2007 klo 23:08
Juu, pääroolin esittäjä kuulostaa yllättävän paljon alkuperäiseltä - ainakin tarpeeksi aiheuttamaan samanlaisia väristyksiä kuin Ian Curtisin ääni.
Rockradiosta olen minäkin nauhoitellut kasetille yhtä sun toista, mutta Joy Divisionia muistaakseni en.
Perjantaina 21. joulukuuta 2007 klo 11:53
Kävin katsomassa Controlin heti enskaripäivänä ja se on totisesti jäänyt vaivaamaan mieltä. Pelkäsin ensiksi, että kyseessä on jälleen yksi tahaton pastissi, vaikka olisihan minun Corbijnin töitä tuntevana pitänyt luottaa miehen visioon hieman enemmän. Tajusin Sam Reillyn erinomaisuuden ja herkän tulkinnan katseltuani Joy Divisionia You Tubesta. Jopa hänen silmänsä heijastivat samaa pelkoa ja hämmennystä kuin Curtisin. Toivottavasti Reilly ei jää tämän roolin vangiksi.
Vain harvat elokuvat saavat minut ylettömästi liikuttumaan, mutta tämä oli haikea ja kaunis. Voin vain etäisesti kuvitella, miltä HC-faneista on mahtanut tuntua. Ja olet muuten aivan oikeassa: Control kuvitti Joy Divisionin musiikin aivan uudella tavalla.
Perjantaina 21. joulukuuta 2007 klo 13:55
Mulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia odotuksia tuosta leffasta,joten yllätyin todella positiivisesti. Jotain olin kuullut siitä, että se on visuaalisesti hieno, mutta en arvannut, että noin hieno - vaikka juuri olin päässyt hehkuttamasta Corbijnin Berliini-tuotoksia.
Mahtavaa, että tällaisia teoksia tehdään.
Perjantaina 4. tammikuuta 2008 klo 0:57
Mun mielestä vaikuttavin kohtaus oli ehdottomasti se kun Ian ja Deborah kävelee kotiin aamun tunteina, Ian sanoo “I don’t think I love you anymore” ja Love will tear us apart alkaa soida. En saanut henkeä, se oli niin upea.