Tiistaina 20. marraskuuta 2007
We live in a beautiful world
En ole vuosikausiin kuunnellut Coldplayta. Aikoinaan kulutin heidän kaksi ensimmäistä levyään lähes puhki, mutta kolmannen levyn ilmestymiseen liittynyt hypetys ja hehkutus saivat koko bändin tuntumaan jotenkin tunkkaiselta - puhumattakaan siitä, että se kolmas levy tosiaan kuulostaa pakolla väännetyltä. Oikeastaan olin unohtanut koko bändin, kunnes eräänä aamuna tässä kahvilassa Plaça de la virreinan laidalla soi Don’t Panic:
And we live in a beautiful world
Yeah we do, yeah we do
We live in a beautiful world
Istuessani siinä edessäni kuppi erinomaista kahvia, ympärilläni sanomalehtiinsä syventyneitä ihmisiä ja ikkunan ulkopuolella kaunis maailma, huomasin taas, että asiat tosiaan ovat niinkuin biisissä lauletaan:
Oh, all that I know
There’s nothing here to run from
‘Cause everybody here’s got somebody to lean on
Nyt olen kuunnellut päiväkausia vuorotellen Parachutes:ia ja A rush of blood to the head:ia. Teeskentelen, ettei Coldplay koskaan tehnyt kolmatta levyään, ja se tuntuu onnistuvan ihan hyvin.
(En oikein pidä tuosta videosta, mutta ei se haittaa - biisi on kuitenkin pääasia.)
Tiistaina 20. marraskuuta 2007 klo 20:50
Pakko tähän kohtaan kommentoida, että menkääpä kaikki tämän blogin lukijat katsastamaan noita Anun uusimpia Barcelonan kuvia Flickr’iin, jos ette vielä ole käyneet!
Aivan älyttömän hienoja kuvia!!! Olen niitä tässä ihastellut jo useampaan otteeseen. Et ole alan vaihtoa suunnitellut? :) Tuo kuvaaminen sulta nimittäin hienosti käy!
Tiistaina 20. marraskuuta 2007 klo 21:13
Heh, kiitoksia kehuista. :) En ole vielä ajatellut alanvaihtoa, luulen, että kuvien kanssa puljaaminen sopii mulle kuitenkin paremmin vapaa-aikana.
Mutta se kyllä täytyy sanoa, että kun itse katselin ottamiani kuvia, tuli mieleen monta asiaa ja kuvakulmaa, jotka olisi vielä pitänyt saada talteen. Seuraavaa kuvausreissua suunnitellessa…
Tiistaina 20. marraskuuta 2007 klo 21:36
uskomatonta, millaisia muistoja yksi biisi voi tuoda mieleen: minulle “don’t panic” aloitti yhden kesän tupakalta tuoksuvat rakkaudentäyteiset parvekeaamut… tuolla kappaleella on minulle fyysinen, valonreunustama muoto.
sen kesän jälkeen en ole ostanut yhtään coldplayn levyä, kuunnellut toki.
Tiistaina 20. marraskuuta 2007 klo 23:06
Minulle tuo kappale on aina merkinnyt syksyä - viileitä, harmaita aamuja. En oikeastaan tiedä miksi - en ollenkaan muista, mitä silloin tapahtui, kun tuo biisi oli uusi.
Se herättää myös muistikuvan pysähtyneestä hetkestä, jonka aikana maailma liikkuu, mutta minä en - ihan kuin tuona mainitsemanani aamuna kahvilassa. Mutta tuo kerta ei siis ollut ensimmäinen.
Keskiviikkona 21. marraskuuta 2007 klo 1:51
Minäkin erehdyin kesällä pistämään Parachutesin soimaan autossa. Kuuntelin hetken ja totesin, että I don’t live in a beautiful world. Sen jälkeen en ole katsonut c-kirjaimen kohdalta levyhyllyyn Nick Cavea pidemmälle.
Ymmärrän toki oikein hyvin, miten ja miksi tuo levy/piisi parhaimmillaan toimii. Ehkä tässä on vaan se opetus, että missä mielentilassa mitäkin musiikkia ryhtyy kuuntelemaan.
Keskiviikkona 21. marraskuuta 2007 klo 7:28
Tervetuloa taloon, Karhuherra!
Tuo on tosiaan totta, että jotkut biisit (kuten juuri tämä) ovat niin voimakkaita, että vaativat toimiakseen tietyn mielialan. Tai siis oikeastaan pitäisi sanoa, että ne kuuluvat yhteen tietynlaisten mielialojen kanssa.
En yhtään ihmettele, ettet tunne tätä biisiä omaksesi juuri nyt. Toivottavasti kuitenkin vielä joskus.
Keskiviikkona 21. marraskuuta 2007 klo 10:14
Jotkin tietyt biisit voivat tosiaan tuoda hyvin voimakkaita muistumia ja tunnetiloja mieleen.
Kuuntelin viime marraskuussa ruotsalaisen Opethin “Damnation” levyä - pehmoista, mutta synkkääkin synkempää. Etenkin biisi Closure jäi mieleen: itkin kerran sitä kuunnellessani.
Seuraavana päivänä sain tietää olevani raskaana. Siitä lähtien tuo biisi on kuulostanut onnelliselta ja lohdulliselta.
(itku tosin mennee lähinnä hormoonimyrskyn piikkiin: itkin sittemmin mm. presidentin uuden vuoden puhetta kuunnellessa. piti sitten vielä sekin päivä nähdä!)
Keskiviikkona 21. marraskuuta 2007 klo 12:56
Hmm, mä en ole tainnut koskaan edes kuunnella presidentin puhetta, saati liikuttunut siitä…
Se on kyllä kiehtovaa, miten eri tavoin musiikki voi toimia - se voi kuljettaa vanhoja muistoja pitkiäkin aikoja ja synnyttää uusia, ja eri kuulijoille hyvin erilaisia.