Keskiviikkona 7. marraskuuta 2007
Du är drömmarna jag drömmer ibland
Noniin, nyt olen saanut viime viikon lopulla kuvaamani filmit kehitettyä ja voin kertoa teille lähiaikojen tohkeiluistani kuvin. Kuten jo vihjasin, pääsin taas kävelemään näille kaduille:
Kävelyä, kävelyä, valokuvia, kävelyä, vaateostoksia pienten, tyylikkäiden putiikkien valikoimista, jotka ovat mukavasti erilaisia kuin kotona, uusi laukku, hyvää ruokaa, pitkän päivän jälkeen pitkät yöunet mukavan rauhallisessa hotellissa. Rentouttava loma juuri sellaisena kuin sen kuuluu olla, pienenä ihmisenä suuressa kaupungissa.
Näissä hyvin lähekkäin toisiaan rakennetuissa vanhoissa taloissa ja niiden väliin jäävissä, hämärissä ja kapeissa kujissa on jotain turvallista ja rauhoittavaa, voisin vaeltaa niitä pitkin uudelleen ja uudelleen (ja vaelsinkin, kunnes jalkani eivät enää kestäneet):
Kuvista jäävät puuttumaan äänet: puissa kirkuvat papukaijat, pienille parvekkeille sidotuissa häkeissä sirkuttavat kanarialinnut, risteysten ruuhkissa tuuttaavat autojen äänitorvet, siellä täällä soivat radiot, kaasupulloja kärrystä kauppaava setä, epävireinen katusoittaja, kovaäänisesti keskustelevat ohikulkijat ja mekastavat lapset. Ja se koliseva ääni, joka syntyy, kun kauppojen ovien eteen lasketaan rullautuvat metalliristikot niiden mennessä kiinni siestan ajaksi. Äänet ovat niin erilaisia kuin kotona, ja niitä on niin paljon. Helsinki tuntuu kovin hiljaiselta aina, kun tänne palaa takaisin.
Pakollisella vierailullani Montjüic-vuoren puistoihin löysin taas uusia, aina yhtä aikaa ujoja ja uteliaita ystäviä:
Kaupunki, josta kissat pitävät, on myös minun kaupunkini.
Jokainen aamu tuossa kaupungissa alkaa hitaalla kupillisella vahvaa maitokahvia jossain kuppilassa jonkun aukion laidalla, päivän lehteen kerrankin hiljaisina syventyneiden paikallisten kanssa. Yhtenä aamuna se tapahtui Café Diamantissa, Plaça del Diamantin laidalla:
Vaikka yksin liikkeellä ollessani tulenkin useimmiten käyneeksi samoissa ruokapaikoissa kuin ennenkin (tietäen ne turvallisiksi yksinäiselle), olen onneksi joka kerta löytänyt myös uusia makuja. Tällä kertaa yhdistelmän, jossa oli pinaattia, saksanpähkinöitä, kurkkua, punaista omenaa ohuina viipaleina, paistettua kanaa (joka on tuolla kovin litteää verrattuna täkäläiseen - onkohan kyseessä oikea kana eikä mikään väkisin pulleutettu broileri?) ja kaiken yllä appelsiinikastiketta. Kuulostaa ensin oudolta, mutta on oikeasti herkullista:
Palatessani kotiin istuin lentokoneessa ikkunan puolella. Koneen noustessa katselin alas kaupunkiin, se näkyi allani aurinkoisesta säästä huolimatta hiukan sumuisena ja epätarkkana, kuin jonkinlaisen harson peitossa. Ja nyt, kun olen taas viettänyt muutaman päivän kotimaan marraskuisessa pimeydessä, koko matka tuntuu kuin unelta. Ja kun katselen ottamiani kuvia, olen samaa mieltä kuin allaolevaa kuvaa kommentoinut Flickr-toveri:
Hän sanoo, että “the light makes the image quite dreamy”. Eikä valo tee unenomaista vain kuvasta, vaan koko kaupunki on oikeastaan valossa kylpevä uni. Ja minä olen onnellinen saadessani nähdä tuon unen aina välillä.
